Addiktioni 10/13, Part 2

Autechre: Exai (2013)

Autechre: ExaiVuosi 2013 tuo mukanaan Autechren (a.k.a. Rob Brown ja Sean Booth) yhdennentoista täyspitkän yli 20 vuotta kestäneellä urallaan ja tällä kertaa kokonaisuutta on lähdetty mitoittamaan ruhtinaallisella tavalla kahdelle CD:lle. Vuodesta 2008 lähtien kolmen julkaisun avustuksella Autechre asennoitui yllättävästi enemmän kuuntelijaystävällisempään tarjontaan mutta Exai ottaa selkeästi pari-kolme vankempaa askelta taaksepäin tämän helpommin omaksuttavuuden suhteen minkä johdosta albumi osaa olla odotettua haasteellisempi ja sen myötä löydetään taas tuttujen tunteiden ääreltä joita koettiin niin monet kerrat 2000-luvun materiaalin parissa. Tarkoitan sitä että ensimmäisen tilavuutta tutkivan ja äärimmäistä beat-fuckerointia omaavan raidan jälkeen alku tuntuu suorastaan vakuuttavan lupaavalta mutta jossain vaiheessa kesken albumin kuuntelun tajuaa salakavalasti hukkuvansa autistisesti hyökyvän äänimassan pauloihin minkä myötä Exai saa hallitussa kaaoksessa kehitettyjä epäkaavamaista muotoilua ylleensä. Väistämättäkin on siis vaikeuksia pysyä perässä. En ole edelleenkään unohtanut että Autechre on äärimmäisen taitava kokeellisuuden ja äänimaailman uudelleen mukauttamisen saralla, erityisesti juurikin 2000-luvun tuotanto on hyvänä esimerkkinä siitä miten he puskien muokkasivat kuvittellisia elektronisia rajoja uusiin sfääreihin ja nyt tämä numeroita tasaisella tahdilla murskaava myllerrys tulee Exailla esiin vahvemmin kuin koskaan. Siinä missä yli kaksi vuotta sitten julkaistu, kirurgimaisen leikkaavasti jalostettu Move Of Ten oli parhaimmillaan hämmentävän minimalistinen ja jopa suoravetoisempaan technoon rinnastettava työ, Exai on samanaikaisesti kristallin kirkas matka kaaottiseen digitaalisuuteen mutta kuitenkin samalla siitä löytyy röyhelöisen sameaa alustusta melodisuuden parissa mitkä yhdessä luovat konemaisella tavalla aavemaista nytkähtelyä jossa selkeästi kaikuvat Quaristice ja Draft 7.30 albumien purskahtelevasti toisiinsa peilaavat äänivirrat. Exaita kuunnellessa tuli aika nopeasti ymmärrettyä se pienen pieni fakta että Autechre on ehdottomasti parhaimmillaan silloin kun kokonaisuus on sullottu tiukasti yhden CD:n alaisuuteen. Tämä kahdella CD:llä tarjottuna tämä sisäänpäin lämmittävä eheys on suorastaan liiallinen kokemus yhdeltä istumalta koettuna ja erityisesti se kostautuu siinä että tarkempi ja teräväpiirtoisempi päämäärä on tylsistynyt kiertoajelumaiseksi tahkoamiseksi. Tai käsissä on jälleen albumi jonka tajuamiseen menee lopulta vuosia. Aaahhh… Déjà vu.

Leave a Comment