Addiktioni: Redux 9

Atrium Carceri & Eldar: Sacrosanct (2012)

Atrium Carceri & Eldar: SacrosanctSimon Heath on ollut kuluneen vuoden aikana harvinaisen tuottelias julkaisurintamalla. Kolme täysin uutta Atrium Carceri sekä kaksi post-apokalyptiseen tarinankerrontaan keskittyvää Sabled Sun julkaisua joista toinen pulpahti juuri sopivasti ulos maailmanloppua ennustavana päivänä. Maailmanloppua ei kuitenkaan lopulta tullutkaan joten tuosta unohduksiin rappeutuneen kaupungin sekä ihmisyyden vaimeasta kaiusta kertovasta 2146 albumista sitten joskus myöhemmin lisää. Alunperin loppukesästä digitaalisena, 24-bittisenä formaattina miehen omalla Cryo Chamber levymerkillä ja myöhemmin venäläisen Infinite Fog Productions kautta fyysisenä astiana julkaistu sekä toisen dark ambient projektin, Eldarin kanssa yhteistyönä tehty Sacrosanct on mielenkiintoinen ja ehkäpä myös jollain tasolla myös kaivattu suunnanmuutos takaisin miehen alkupään suoravetoisempaan sommitteluun. Edetään jälleen huomattavasti synkempää, ahdistavasti kapenevaa väylää ja samalla karsien pieniä ylimääräisiä tarinaan panostavia viitteitä mutta kuitenkin antaen musiikille tilaa hengittää ja jättäen tavaramerkiksi sitä tutunomaista elokuvamaisen painostavasti rapistunutta kerrontaa kuin myös teknillisesti esiintulevaa minimaalista ohjelmointia joiden kautta Sacrosanct saa kaivattua lisää syvyyttä. Tämä on myös ensimmäinen kerta kun tutustun espanjalaiseen Eldariin (Marc Merinee ja Merce Spica) joten tämän albumin perusteella en osaa muuta sanoa että tämä kaksikko tuo selkeästi mukanaan painostavampaa, industriaaliamaisen kolkkoa tekstuuria muutenkin tummaan väripalettiin sonnustettuun äänimaailmaan. Sacrosanct on loppupeleissä lyhyehkö, 48 minuutin teos jossa on selkeästi keskitetty vahvuuksiin ja näin ollen albumiin on onnistuttu sisällyttämään genren perusteisiin tukeutuvan rungon ja samanaikaisesti kauaksi horisonttiin tähyilevän ajattoman viimeistelyn.

Evan Duffy: Strobe (Deadmau5 Piano Cover)

Addiktioni 50/12, Part 2

The Blood Of Heroes: The Waking Nightmare

The Blood Of Heroes: The Waking NightmareKaksi vuotta sitten omaa nimeä kantaneen Justin K Broadrickin, Lynn Standaferin (a.k.a. Enduser) ja Kurt Gluckin (a.k.a. Submerged) johtaman super-kokoonpanon debyytti-julkaisu oli ravistuttavasti korvia aukaiseva kokemus kuin myös muistutus siitä että miten tajunnanräjäyttävästi 2010-luvun drum and bass osaa olla viriili ja ennenkaikkea haastava industriaaliin, dubiin ja metalliseen kääröön paketoidulla orgaanisella äänimaailmalla joka jyrisi erittäin kovaa ja matalalta luotaavasti. Vaikka The Waking Nightmaren ensimmäisten nuottien jälkeen kuulostaakin selkeästi henkeen ja vereen jatko-osalta joka ei osoita minkäänlaisiä merkkejä hidastamisesta, kuitenkin albumilta alkaa paljastumaan eri ääripiirteiden eli ärjymisen, hakkaamisen, kitarasta kumpuavan rytinän ja koneiden murtumispisteeseen viedyn metelöimisen aikana se miten toisiinsa törmäilevä mutta kuitenkin tukevasti toisiinsa iskostuva äänimuhennus kallistuu huomattavasti taiteellisemmalle puolelle. The Waking Nightmaren osaa olla provokatiivinen ahdistavasti ja lävistävästi esiintulevalla tunnelmallaan mutta albumi ei kuitenkaan ole yhtälailla päin näköä iskuja anniskeleva ja eteenpäin puskeva jyrä kuin ryhmän debyytti minkä myötä The Waking Nightmaren pinnalta alkaa suorastaan huokumaan massiivista kollaasia maalaileva, kokeellisesti seuraavaan leveliin kurkottava tiivistunnelmainen jatkumo jatkaen monesta eri genrestä ydinnesteitä puristavalla mentaliteetilla sekoittaen omanlaisen, intensiivisesti purevan cocktailin. Tällä hetkellä on vielä paha sanoa että onko tämä vieläkin parempi kuin debyytti-julkaisu mutta The Waking Nightmare kertoo varsin monisäikeisesti ja ulotteisesti sen että The Blood Of Heroes on onnistunut jälleen luomaan jotain äärimmäisen uutta ja sementoinut sen pysyvästi.

Addiktioni 50/12

The Prodigy: The Fat Of The Land (Expanded Edition) (2012)

The Prodigy: The Fat Of The Land (Expanded Edition)Vuoden 1997 kesästä on päällimmäisenä jäänyt yksi levy, The Prodigyn kolmas albumi The Fat Of The Land ja miten se räjäytti täydellisesti potin monelta eri kantilta. The Fat Of The Land on edelleenkin The Prodigyn yli 22 vuotta kestäneen uransa kohokohta joka tarjosi hyvin teknillisesti ja kone-orientoituneesti toteutetun Music For The Jilted Generation albumin jälkeen raskaamman ja sarjatulimaisen etenemistavan soundillisessa evoluutiossa sekä nosti Maxim ja erityisesti uhkaavan oloisella tupla-mohikaanilla varustetun Keith Flintin etualalle hoitamaan suurempaa roolia orkesterille. Toisin sanoen pitäen mikrofonia kädessään ja antaen The Prodigylle täysin uudenlaisen ulottuvuuden. Olihan se myös käänteentekevä julkaisu näkyvyyttä keränneenä eli kaupallisuuden puolella joka antoi yhtenä tärkeänä sysäyksenä elektronisen musiikin valloituksessa Amerikan puolella. Nykyään jaksetaan hohkata miten yliviljelty ja lopulta rasittavuudeksi kääntynyt kaiken kuvaava termi nimeltään EDM on lyönyt läpi kaikkialla mutta viisitoista vuotta sitten The Prodigy oli eturintamassa suorittamassa tätä kahdella mantereella tapahtunutta invaasiota ja siitä erityisesti jäi mieleen se miten media suorastaan söi heidän kädestä. The Fat Of The Landilta irroitettiin kolme virallista singleä joista ensimmäisenä edellisenä vuotena julkaistu "Firestarter" nosti Keith Flintin suoraan spottivaloon uuden, räväkkään lookin myötä joka samalla antoi ensimmäiset laukaukset The Prodigyn elektronisesti punkahtavalle formaatille. Aika oli siis kypsä intensiivisesti näyttävään ja kuuluvaan muodonmuutokseen. Pulssimaisesti sykähtelevä, edestakaisin sivaltava ja tuntuvasti viiltävä seuraava single nimeltään "Breathe" jatkoi onnistuneesti tällä linjalla ja sinetöitiin lopulta videon kautta kohua herättäneeseen "Smack My Bitch Up" jonka kierosti väreilevä acid-narske yhdistettynä tiuhaan hakkaavaan breakbeattiin ja rapakon toisella puolella hernettä nenään tunkevaan vokaali-sampleseen. Noiden kolmen kappaleen lisäksi The Fat Of The Land tarjoilee moniulotteisena työnä mm. Kool Keithin operoiman ja moottoroituun hip-hoppiin kallellaan oleva "Diesel Power", yhdessä vaiheessa jopa singleksi kaavailtu "Mindfields" jonka voisi tänä päivänä vähän liiankin helposti rinnastaa kevyemmän dubstepin alaisuuteen - kiitos matalalla luotaavan mentaliteetin, vimmaisesti rymistelevän riffittelyn nimeltään "Serial Thrilla" sekä itämaisen värityksen kautta resonoivan "Narayan".

Niin... Ollaan taas siinä pisteessä että mitä sanoa jo kaiken sanotusta levystä. Vaikka sen että kyseessä on siis klassikon maineessa oleva vokaali-painoitteinen, punkahtavan räväkäs ja elektronisuutta uuteen kierrokseen lataava albumi yhdeltä konemusiikin menestyneimmältä yhtyeeltä joten oli hieman yllätys kuulla kun kuukausia sitten tuli ensimmäinen virallinen tiedotus siitä että albumi paketoitaisiin ja julkastaisiin uudestaan. Erityisesti sellainen peruskysymys kuin "miksi" nousi ilmaan kun näki mitä Expanded osuus todellisuudessa tarkoitti kokonaisuudessaan. Suoraan sanottuna, kuuden raidan The Added Fat EP dubstep remikseineen on sellaista järjetöntä rahastusta että melkein itku pääsee kun kuuntelee näitä uudelleenmuokkauksia. No ei ihan mutta kuitenkin kertoo aika säälimättömällä tavalla sen missä jamassa elektronisen musiikin markkinat on nykypäivänä kun pitää tunkea tällainen naurettava räpellys albumin kylkiäisiksi jossa vierailevat tuottajat repivät alkuperäiset työt riekaleiksi jatkaen '10-luvun kliseisyyksien tiellä eivätkä luo näin ollen mitään uutta konkreettisella tasolla. Yritän siis sanoa sen että Expanded Edition ei ole hankinnan arvoinen - alkuperäinen albumi ja sen tuoma tiivis ydin on yksinäänkin kannattavampi ostos kuin tämä levy-yhtiön uudelleensanelema puolittainen pakkopulla.

Square one

Ja tätäkin olen kaivannut. Puolentoista kuukauden sairastelu toi mukanaan ikävän takapakin juoksemiseen. Keuhkot huutavat armoa mutta sentään jalat edelleenkin muistavat rääkin. Pääsi taas kuitenkin tuulettamaan ajatuksia tunniksi tuonne ulkoilmaan. Minkä myötä tulikin se hullu ajatus että pitäisiköhän meikäläisen yksinkertaisesti vaan kaivaa esiin se yli vuoden takainen fuck you-asenne itseäni kohtaan takaisin. Tarkoittaen sitä että tiukentaisin taas ruokavaliotani ja keskittyisin täysin pääni paikkaamiseen. Kyllä se vähän vaikuttaa taas siltä.

Addiktioni: Redux 8

Trifonic: Ninth Wave (2012)

Trifonic: Ninth WaveToinen albumi on artisteille aina se vaikea kynnys. Pitäisi löytää se oikea balanssi ensimmäisellä albumilla käytettyjen ideoiden uudelleen jalostamiseen mutta kuitenkin tuoda samalla täysin uutta tuulahdusta ja vähintäänkin pienimuotoista irtiottoa uuteen suuntaan. Trifon veljesten muodostama Trifonic ja heidän neljän vuoden takainen debyytti Emergence osasi rakentaa tiivistä musiikallista yhtenäistä väylää iDM:stä, glitchistä, downtemposta, dubstepistä sekä post-rockista vaikka välillä löysi liiankin selkeitä referenssipisteitä muihin ihailtuihin artisteihin. Emergence sisälsi kuitenkin raikkaan otannan poppimaiseen työstötapaan tuoden mukanaan vahvoja, sielukkuutta omaavia vokaaliraitoja ja samalla kaivertaen omanlaista soundia persoonallisen ohjelmoinnin kautta. Siinä oli selkeimmät syyt miksi itse tykästyin järkyttävän paljon tästä orkesteristi kun sain levyn hankittua edes jossain formaatissa. Ninth Waven ensimmäisten kuuntelujen aikana reaktio aika pitkälti päinvastainen minkä myötä päällimmäisenä kysymyksenä korvien välissä pyöri; "tässäkö se sitten oli?". Edelliseltä albumilta irroitettu harvinaisen omaperäinen ohjelmointi-tyyli sekä työstötapojen aihiot ja muutenkin yksyhteen samoissa genreissä dipattu kokonaisuus vaikutti siis ensialkuun hieman leväperäiseltä tulokselta ja minkä myötä albumilta hohkasi sellainen "julkaistaan nyt edes jotain" asennoituminen. Mut... Vaikka julkaisu aluksi tuntui hieman haparoinnilta meikälaisen korvissa, monituisten kuuntelukertojen jälkeen Ninth Wave alkoi toimimaan paremmin ja lämpenemään. Suurempaa roolia albumin äänimuhennoksessa ottavat dubstep työt tuovat mukanaan rentoa, kevyempää liitämistä mutta toisaalta tarjoten myös herkkää ja riisutun oloista virettä ("Calling") kuin myös teknillisesti tyylikästä näytäntöä ("Baalbek") joka ei kuitenkaan tee sitä perusvirhettä että sortuisi liian pommittavaan atmosfääriin. Albumin mielenpainuvimmista osuuksista vastaavat kaksi downtempo vokaaliraitaa joista erityisesti "Forget" tuo onnistuneesti ihon pintaan hengittävää ja hitaasti levittäytyvää tunnelmointia progressiivisella muuntautumiskyvyllään. Yritän siis sanoa että Ninth Wave on hyvä albumi joka osaa erityisesti liikkellä ollessaan tempaista sisäänsä kuten heidän ensimmäinen työnsä mutta ei kuitenkaan loppupeleissään ideoiltaan tuo mitään kovin dramaattista muutosta.

Takaisin

Oletpas sinä ihanan kuplivalla tuulella. Sinun pitäisi alkaa taas kirjoittamaan...

Tosiaan... Tuli kuukausia sitten sellainen tilanne vastaan että minun oli pakko ottaa tästä oman elämän sekavasta raapustamisesta totaalinen irtiotto vähäksi aikaa. Siihen oli kaksi erillistä syytä jotka tapahtuivat samoihin aikoihin. Toinen oli yhden ihmisen tahaton satuttaminen ja toisena oli se että joku etsi tietoisesti kirjoituksistani tietynlaista informaatiota. Erityisesti yksi menneisyyteen liittyvä nimi ja työpaikkani vilahtivat hakusanoissa että ne suorastaan pisti minut puolustuskannalle. Onneksi olen pitäytynyt siinä linjassa että keskityn teksteissäni pääasiallisesti itseeni, työasiat pidän tiukasti työasioina vaikka tuosta viiden vuoden kokemuksesta voisi kirjoittaa monenlaista raskauttavaa vuodatusta ja jos mainitsen toisen ihmisen, luon myyttisen hahmon paljastamatta liikaa todellisesta alkuperästä. Näin ainakin ulkopuolisen silmin nähden ja sillä linjalla jatketaan edelleenkin. Nämä "terapeuttiset" länkytykset jatkukoot nyt ainakin toistaiseksi vaikka olenkin viime aikoina tosissaan pohdiskellut että onko tästä yhtään mitään hyötyä enään.

Sinä vaan esität kovaa ja ylläpidät tuota suojamuuria. Todellisuudessa sinä olet pinnan alta vahaa.

Niin... miten tuohon nyt vastaisi. Oikeassahan hän on. Puoli vuotta toisemme tunteneena, hän on ollut monesti oikeassa meikäläisen suhteen. Puolitoista kuukautta taaksepäin sitä löysi itsensä tilanteesta jonka kautta ymmärsin kuinka paljon olen todellisuudessa panostanut tuon suojamuurin rakentamiseen tämän kahden vuoden aikana. Alunperin suojamuurin vahvistaminen mahdollisti sen että sain pääni pidettyä jokseenkin kasassa mutta en odottanut löytäväni itseäni semi-järkyttyneenä siitä miten paljon se on kuitenkin muuttanut minua. Soittaessani ambulanssia ja sitä odottaessani olin jäänkylmä. Tuijottaessani sängyllä makaavaa ihmistä, en päästänyt itsestäni minkäänlaista ylimääräistä tunnetta läpi vaikka päänsisälläni läpikävin monia ajatuksia siitä että onko tämä nyt se kuuluisa loppu josta olen kuullut koko aikuisiän ajan ja mikä odottaisi myös minua kun lähestyn kuudenkympin rajaa. Onneksi tällä kertaa kyse oli huomattavasti pienemmästä asiasta mutta kokemus herätti uusia, levottomia ajatuksia meikäläisestä.

Harvoin puhut noin syviä asioita itsestäsi ja kadehdin miten sinä pystyt artikuloimaan sen mitä tunnet sisimmässäsi.

Kesän tapahtumat edelleenkin resonoivat sellaista vaimeaa jälkikaukua minkä myötä olen suorastaan yrittänyt raapien ja kynsin löytää uudenlaista mahdollisuutta sille mitä koin kesällä sen pienen hetken ajan. Hyvän olon tunne. Yhteys. Onnellisuus. Mikä lie. Ajan myötä unohtunut asia joka sitten ilmestyi yllättäen naaman eteen. Vuosia olen kuitenkin pyrkinyt tuollaisiin tunteisiin mutta kun siihen viimein pääsi, se loppui ennenaikoja ja lopulta tajuten erinäisten vaiheiden kautta miten paljon minulla on kuitenkin vielä paljon tehtävää itseni suhteen ennenkuin olen valmis yrittämään uudelleen. Peläten samalla että tällainenko minä tulen olemaan ikuisesti - rikkinäinen, miltei läpäisemättömän suojamuurin omaava ihminen joka on pahimmillaan kyvytön huomioimaan muita ihmisiä ja minkä johdosta ihmissuhteeni ovat aina kaatuneet typeriin mokiin joista saan syyttää ainoastaan itseäni.

Rammstein: Mein Herz Brennt (Piano Version)