The catalyst

Aamuisen katastofaalisen puhelun jälkeen ja unenpöpperöisen minän ajattelemattomuus sai sen aikaiseksi että aloin ymmärtämään ja suorastaan kokea pientä ahaa elämystä itseni suhteen samalla kun yritin näppäillä hetkeksi menetettyä yhteyttä takaisin.

Edelleenkin olen hieman ymmälläni siitä miten minun kaltainen rikkinäinen ihminen löysi sellaisen syvän yhteyden toiseen ihmiseen yli neljä vuotta sitten. Oma elämä oli edelleenkin pirstaleina sairauksien aiheuttamien jälkikaikujen myötä. Tulevaisuus oli... Eipä minulla ollut minkäänlaista päämäärällistä tulevaisuutta. Olin jo tuossa vaiheessa alistunut siihen että jos alan tekemään isoja suunnitelmia, jossain vaiheessa joudun vetämään ne vessasta alas. "Miksi edes yrittää tähdätä korkealle jos ne kuitenkin ammutaan alas" oli minun päämantrani elämässäni.

Tapaus A:n suhteen meidän ystävyys kuitenkin eteni silmänräpäyksessä jonka myötä olin se henkilö johon hän alkoi uskoutumaan ja luottamaan monissa asioissa. En tiedä puhuiko hän edes pienintäkään osaa meidän välillä käydyistä keskusteluista hänen parhaan ystävänsä kanssa. Jotenkin on sellainen vatsanpohjan kautta vellova tunne että ei. Hänellä oli omat ongelmansa ja minä halusin auttaa häntä koska vuosia aiemmin minä olin sellaisessa tilanteessa että itselläni ei ollut ketään jolle uskoutua. Silloisista ystävistä ei ollut siihen hommaan koska pääni sisältö ei ollut mitenkään terveellisimmästä päästä ja yksikään heistä ei olisi pystynyt prosessoimaan sitä kunnolla.

Mikä tietenkin johti väistämättäkin siihen että auttaessani häntä jouduin liian syvälle hänen maailmaansa ja minun tunteet heräsivät henkiin. Ja boom. Headshot. Vajosin omien tunteiden kanssa täysin pohjalle. Toisaalta se oli hyvä asia ja sen oli pakko tapahtua, ennemmin tai myöhemmin. Minä onnistuin nousemaan siitä tyhjyydestä ulos ja aloin viimeinkin tekemään itseni suhteen radikaalista muutosta. Mikä on johtanut siihen että nyt yli puolentoista vuoden aikana olen yrittänyt korjata tuosta rikkinäisestä minästä ne asiat jotka pystyn itse korjaamaan ja edetä omassa elämässä.

Työkaverit ne taisivat kiteyttää tuon toteamuksen kortin kautta jonka sain tupareissa viime lauantaina.

Marcel Mainio. Onnea uuteen elämään.

Yrittäessäni saada ihmistä kiinni puhelimitse, aloin siis tajuta yhtä asiaa itsessäni. Jospa minä en ole enää se rikkinäinen ihminen joka olin. Elämä on vetänyt meikäläiseltä maton alta niin monta kertaa mutta silti olen onnistunut pääsemään takaisin jaloilleni. Tämän puolentoista vuoden aikana olen puskenut itseäni eteenpäin ja olen nyt vahvempi kuin koskaan. Minä olen nyt se ihminen johon hän voi tukeutua kaksin käsin.

Leave a Comment