Tiny tiny, a little faith

(y) Tekikö pahaa?
(x) Yritän olla ajattelematta sitä.
(y) Ja minä menin mainitsemaan siitä…

Eilen oli taas näitä päiviä kun sai jutella elämästä, tunteista ja muista ajatuksista kuten esim. siitä miten kaikki me miehet ollaan loppupeleissä käveleviä kyrpiä.

Edelleenkin sitä vaan osaa ihmetellä miten vuoden aikana moni asia osaa muuttua, oli se sitten peilin kautta tai muuten vaan. Vuoden takaisista asioista puheenollen, minulla ei ole juurikaan minkäänlaista muistikuvaa viime vuoden joulusta. Sen tiedän että jossain vaiheessa katsoin meikäläisen jouluperinteeseen kuuluvan Blade Runnerin mutta muuten pääkoppa lyö aika pitkälti tyhjää tuon ajankohdan kanssa. Ainoastaan yksi asia on jäänyt hämärästi mieleen ja sekin on faijan ilme joka selkeästi alkoi noihin aikoihin ihmettelemään että miksi minä en syö mitään jouluruokia tai miksi minä olin muutenkin yhtäkkiä jättänyt kaiken muun epäterveellisen paskan. Eipä minulla ollut sanottavaa hänelle noihin aikoihin koska faija on yksi näistä ihmisistä joille kerron viimeisenä että mitä minä olen todellisuudessa läpikäynyt vuoden aikana. Vasta tuossa kevään kynnyksellä hän laukaisi jotain kommentin tynkää ruokavaliostani jonka myötä tokaisin hänelle viimeinkin: “etkö sinä tajua että mitä minä olen tekemässä itseni suhteen?” ja siitä lähti mielenkiintoinen keskustelu käyntiin jonka olin odottanut jossain vaiheessa purkautumaan.

Vaikka hän onkin keväästä lähtien alkanut tukemaan minua ja antanut erinäköisiä kommentteja muodonmuutoksestani, minä olen kuitenkin sellainen helvetin jääräpää että jätän tietyt neuvot tyystin omaan arvoonsa ja edelleenkin pyrin käymään tämän loppuun asti yksin lävitse. Esim. ehdotukselle että alkaisin käymään kuntosalilla, tokaisin hänelle että minä en rupea maksamaan siitä pelleilystä. Muutenkin naurattaa katsella työpaikan vieressä olevaa kuntosalia ja sitä miten jotkut ihmiset käyvät tunnin juoksemassa jossain juoksumatolla. Money spent well. Voisin vaikka lyödä pääni pantiksi että ne jotka käyvät siellä juoksumatolla pyörähtämässä, ajavat autolla sinne kuntosalin parkkipaikalle. Ironiaa parhaimmillaan.

Vuosia sitten kun meikäläisen porukat erosivat hyvinkin epäaikuisemaiseen tapaan, näin ensimmäisen pilkahduksen siitä minkälainen kusipää meikäläisen faija osaa pahimmillaan olla. Silloin tulin vannoneeksi itselleni että minä teen kaikkeni ettei minusta ei tule tuollaista ihmistä. Ja boom. Vuosi sitten sorruin tekemään sen saman virheen. Okei, olosuhteet olivat täysin vastakkaiset mutta kuitenkin lopulta päädyin siihen samaan ratkaisuun jonka myötä olen jatkanut sitä luotaan pois työntävää asennetta. Onneksi olen kuitenkin saanut pariin otteeseen vakuuttelua siitä että minun oli pakko tehdä se oman hyvinvoinnin takia.

Kyllähän tässä vuoden aikana on muutenkin käynyt kaikenlaisia ikävempiä fiiliksiä lävitse mutta onneksi yksi turhemmista tunteista ei ole muutenkaan elämän aikana kuulunut meikäläisen tunteenkirjoon. Mustasukkaisuus. Tosin itse olen sellainen että mielummin ryven siinä omassa viiltävässä haavoittavuudessa kun annan edes pientä vallan mahdollisuutta tuolle tunteelle.

No mut, kuukauden kahden päästä alkaa sellainen rumba joka siirtää ajatukset tyystin muualle ja voin keskittyä täysin elämäni seuraavaan askeleeseen.

40 kiloa myöhemmin (prelude)

Tosiaan… tuossa torstaina, työpäivän yhtenä kiireimmistä hetkistä pyöriessään ympärilläni, tunsin ajan suorastaan pysähtyvän hetkeksi kaiken tuon hälinän keskellä ja koin jonkinlaisen, pienimuotoisen valaistuksen itseni suhteen. Moni asia elämässäni on tällä hetkellä hyvin.

Taloudellisesti olen vakaa, pitkän etsinnän jälkeen maanantaina tuli tieto että hakemani kämppä on varattu meikäläiselle ja tällä viikolla pääsin viimeiselle tasolle terveyteni suhteen (40 kiloa alas, yayah!). Tulevaisuus näyttää siis huomattavasti avoisemmalta ja onhan se kieltämättä radikaali muutos vuoden takaiseen olotilaan vaikka olin jo silloin rysäyttänyt elämäntapamuutoksen rattaat kunnolla käyntiin mutta pään sisällön suhteen olin yhä täysin rikki.

Noh, työkaverini totesi tuonkin asian paremmin tänään:

Sinä olet kutistunut ruumiillisesti mutta kasvanut ihmisenä paljon tämän vuoden aikana.

Ja toi on helvetin suuri kehu ihmiseltä joka harvemmin antaa tuon tyylistä palautetta.

Muutenkin tässä kuluneen viikon ja roskaruoan ammentamisen aikana on alkanut iskostamaan sitä ajatusta pääkoppaan että tämä minun uusi kroppani mahdollistaa yhden asian. Minä pystyn syömään ihan mitä vaan koska kehoni osaa kuluttaa kaiken sen energian lenkkeilyn myötä. Ja arvatkaa vaan että onko minulla sellainen kutina päällä että haluan kokeilla monenlaista ravintoa.

Tuossa taannoin läpikävin myös toista ajatusta. Jutellessani sunnuntaivuorossa työkaverin kanssa elämästä ylipäätänsä, hän kertoi kuinka hänellä kesti viisi pitkää vuotta päästä yli yhdestä henkilöstä. Hänen käyttämänsä sanat tuntuivat niin tutuilta että kuuntelun aikana aloin viimeinkin hyväksymään sitä mahdollisuutta tapauksen A:n suhteen ettei meistä todennäköisesti enää tule ystäviä.

Minähän tämän meidän jutun alunperin mokasin avattuani sanaisen arkkuni mutta toisaalta jos en olisi tehnyt sitä, en olisi tässä tilassa. Ja kävisinkö tämän kaiken uudestaan läpi jos osaisin kääntää kelloja taaaksepäin? Kyllä. Tämä on tylyä faktaa mutta minun elämäni vaati tuon totaalisen romahduksen tunteideni kanssa.

… haluan pirstota kaiken jotta voin aloittaa puhtaalta pöydältä ja luoda uudet alphat ja omegat.

Kolmen vuoden takainen minä taisi sisimmissään haluta tuollaisen täydellisen rebuuttauksen mutta ei tiennyt miten sen tehdä. Nyt tiedän.

…and to rule them all

Okei. Myönnän. Yhden bändin suhteen minä olen rinnastettavissa näihin muihin hulluihin jotka ostavat kaikki olemassa olevat versiot. Syykin on aika simppleli. Uutta musiikkia ei ainakaan tule lisää enää koskaan ja ennenjulkaisemattomia teoksien suhteen ei kannata elätellä toivoa. Ja kun kerran kuudella eurolla tarjottiin tätäkin julkaisua, olihan siihen pakko tarttua. Taas ihan vaan for shit and giggles ja niin poispäin. Vieläkin hymähdyttää se että koko ostoprosessi tapahtui aamulla bussissa istuessaeni ja vieläpä kännykän kautta. On nykyteknologia sitten ihanaa. Kai tämä oli sitten elämäni viimeinen kerta kun ostan musiikkia kasettimuodossa. Kokoelmani on ainakin yhtä julkaisua lähempänä täydellisyyttä.

Addiktioni 48/11

Aphex Twin: Selected Ambient Works 85-92 (Remastered) / Classics (Remastered) (2011)

Selected Ambient Works 85-92 / ClassicsOn taas hieman vaikeuksia miettiä että mitä muuta sanoa jo suurin piirtein kaiken sanotuista levyistä vai siirrytäänkö automaattisesti siihen kehumiskuoroon kun kyseessä on mielipuoli ja/tai nero joka osaa viedä musikaalista tyyliään monen genren lävitse muodostaen niistä aivan loogisesti etenevän jatkumon? Nimi on siis Richard D. James ja mies on kieltämättä erittäin lahjakas tuottaja jolla se erityisen hieno kyky uudistaa soundillista väripalettiaan kuin kameleontin nahka konsanaan minkä myötä hän on aktiivisen viidentoista-parinkymmenen vuoden aikana onnistunut puskemaan ulos monipuolisia julkaisuja joita pidetään suurimmaksi osaksi klassikoina kuin myös välttämättöminä hankintoina elektronisen musiikin piireissä. Oli kyseessä sitten alkupään tuotannon primitiivinen mutta kuitenkin syviä sormenjälkiä jättävät työt tai 90-luvun puolen välin jälkeen startannut yksityiskohtaisempien ja laatikon ulkopuolelta napattuja ideoita jotka ovat muuntautuneet jo standardeiksi, kokonaisuudessaan hän on vakuuttavasti puskenut elektronisesti tuotettua ääniaaltoilua uransa aikana yhden käden sormilla lasketun verran uusiin ulottuvuuksiin. Alkujaan 90-luvun alkupuolella R & S Recordsille julkaistut, vuonna 2008 uudelleenmasteroidut, nyt taas uudelleenjulkaistut ja uusiin pakkauksiin käärityt Selected Ambient Works 85-92 sekä Classics ovat juurikin hänen uransa alkupäähän keskittyviä näyttöjä jotka ovat pitkälti suoravetoisia ja näin ollen taplaten technon sykkivää perusolemusta mutta tuoden esiin äänimaisemallisesti kaksi tyystin eri kaliiberin työtä. Siinä missä Selected Ambient Works 85-92:n äänimatto on aika hyvin leikkisän oloinen ja paikoitellen jopa minimaalisia toistokaavoja noudattava sekä vaimean haikeasti kumpuava luoden samalla tärkeitä alkupään pisteitä iDM:n monisyisessä kehityskaaressa mutta ennenkaikkea julkaisussa on edelleenkin tärkeän vahva tunne mukana kuinka se on ollut huomattavan paljon aikaansa edellä ja miten Richard D. James teki omaa jo juttuaan naputellen seuraavan tason tuotantoa ennenkuin Briteissä 90-luvun alussa vallinnut rave-kulttuuri antoi ääriään myöten paisuneen puhkeamisen myötä elämän uusille genrille. Kuten jo aiemmin vihjailin, Classics on sitten jo tyystin erilainen peto keräten sisäänsä kaksi vinyyli-julkaisua sekä kaksi remix työtä kuin myös muita raitoja sieltä sun täältä ja näyttäen Aphex Twinistä ensimmäisen kerran pimeämmän ja huomattavasti ankaremman puolen. Itseään toistava techno saa siis herra Jamesin kätösissä taas uudenlaista ilmavuutta kuin myös hallittua kaaosta ottaen opinnäytetöitä suoraan industrialin kovasti etenevästä paukkeesta mutta väläytellen myös tanssittavampaa puolta “Digeridoo” kappaleen kautta joka ei nimestä huolimatta todellisuudessa käytä kyseistä soitinta vaan osoittaa miehen ohjelmointikykyä muodostaessaan acid-virtausta joka mimitoi tyystin toista soitinta tai antaen taas erinäisiä viittauksia proto-iDM:n olemassaolosta (“Analogue Bubblebath I” ja “Polynomial-C”). Niin… Vaikka nämä kaksi ovat saaneet ylleensä uudellenmasteroidun pintakiillon, totta puhuen itse en ainakaan huomannut mitään eroa alkuperäisiin julkaisuihin. Tärkeintä on kuitenkin se että näistä julkaisuista edelleenkin huokuu sellainen huikea itsevarmuus ja sääntöjä rikkova mentaliteetti joka on toistunut miehen uralla monituisia kertoja.