I lost what you have found

Eilen oli taas näitä päiviä jonka jälkeen olin fyysisesti aivan loppuun kulutettu ja henkisesti... ei ainakaan sillä halutulla tasolla. Kaukana siitä. Niin... Se että päivä lähtee käyntiin aamukuuden työvuorolla jonka jälkeen pääsee kotiin vetään puolentoista tunnin kooma-tirsat, ajamaan höylällä pään taas kaljuksi (pakko se on ajaa joka toinen päivä koska ei tuota sänkeä jaksa katsella plus muutenkin haluan ylläpitää tuota luotua imagoa meikäläisestä), syömään jotain ja takaisin iltavuoroon.

Olin jo monen viikon hiljaisuuden jälkeen totuttautunut taas siihen turvallisuuden tunteeseen että minulla on kaikki hyvin kun ei ole tarvinnut kohdata tapaus A:ta millään tasolla. Ja sitten tulee se hetki kun olen hyllyjen välissä tekemässä inventaarioita ja kääntäessäni päätä toiseen suuntaan, katseemme lukittuvat sekunniksi, pariksi mutta kuitenkin sen verran kauan että hänen silmistä näkyi... En tiedä mitä minä edes näin. Harhaa, kuvitelmaa jostain jota luulen taas näkeväni. En edes halunnut ajatella sitä mutta pääni on välillä sellainen että kun se pääsee edes pieneen vauhtiin, se ei pysy hiljaisena. Kaikki ne ajatukset mitä olen yrittänyt tukahduttaa jo vuoden ajan putkahtaa esiin ja pään kääntyessään takaisin työn äärelle, käyn jo ajatuksissani niitä tuttuja aiheita kuten esim. että olen täyskusipää.

Olen aistinut jo pidemmän aikaa kuinka sisälläni on jonkin sortin tunteiden patoutuma klöntti joka ei poistu liukenevien kyyneleiden kautta vaikka kuinka pakottaisi (toisaalta nekin vuodatettiin viimeksi yli vuosi sitten joten onko sekin tankki tyhjä), ei laukene juoksemalla lenkkipoluilla itsensä täysin piippuun tai ei irtaannu raivoamalla ja hakkaamalla nyrkkeilysäkkiä. Pitääköhän tässä kohta alkaa ottamaan pullon varresta kiinni kun mikään ei tunnu tehoavan siihen. Tuskinpa, mutta on vaan sellainen fiilis että kaikki vaihtoehdot pitää kokeilla.

"Tunteet ovat mitä ovat ja niiden kanssa on vaan elettävä", toistan taas tuota mantraa itselleni jossain vaiheessa päässäni vellovan myrskyn keskellä.

Tästä on selkeästi ruvennut muodostumaan ylitsepääsemätön este itselleni, minkä johdosta olen viimeisen parin kuukauden aikana alkanut harkitsemaan vakavasti työpaikan vaihtoa. Kun yksi työntekijöistämme siirtyi toisaalle kuukausia sitten ja kuten tapana on, järjestimme hänen viimeisena päivänä tietenkin jäähyväislahjan. Hänen ilon kyyneleet tullessaan esiin silmien kulmista ja hänen etsiessään sanoja kiittääkseen meitä tästä, hieman hämmästykseni tajusin ensimmäistä kertaa että jos itse lähtisin siltä istumalta toisaalle tietäisin tasan tarkkaan mitä sanoisin vanhoille työtovereilleni.

Kuinka tämän nykyisen työn kautta olen oppinut ihmisluonteesta enemmän kuin koko elämäni aikana. Tämä työ on antanut minulle monenlaisia asioita joista päällimmäisenä on kaksi hyvää ystävää joille olen voinut puhua asioista oikeilla nimillä ja ennenkaikkea olen pystynyt siirtämään luottamusta heille. Ja jos totta puhutaan, loppupeleissä tämä työ oli se alkuunpanija muutokselleni. Neljä vuotta sitten ensimmäisen sananvaihdon kautta lähti käyntiin sellainen matka ystävyydessä josta edelleenkin yritän oppia että mitä tein oikein ja mitä tein väärin.

Toisaalta tuohon ajatukseen työpaikan vaihtamisesta on alkanut myös vaikuttamaan toinenkin syy, mutta jos alkaisin siitä puhumaan julkisesti, saisin tod.näk. potkut. Sitä ei aina tiedä ketkä tätäkin minun hiekkalaatikko raapustustani todellisuudessa lukee.

Leave a Comment