A cold dish

Tuossa kuvia selatessani tietokoneella, vastaan tuli tämä pila jonka tein yhdelle työkaverille vähän yli vuosi sitten. Muistan vieläkin sen ajankohdan alkukesästä kun kuuntelin hänen ja toisen työkaverin jatkuvaa nälvimistä työpaikalla ja jossain vaiheessa totesin hänelle tyynen rauhallisesti: "vittuile vaan mutta muista, minä ammun jossain vaiheessa takaisin."

Uhri on siis sellainen melkein nelikymppinen sinkkumies joka pälyilee muijien perseitä silmäkovana jatkuvasti ja hänellä on mm. sellainen sanonta kuin "vanhoilla rummuilla soittaminen", mikä tarkoittaa jonkun muijan höyläämistä enemmän kuin yhden kerran. Ymmärrätte siis minkälaisesta ihmisestä on suurinpiirtein kyse. Minun piti siis ampua häntä ja niin kovaa että hänen polvet tutisivat.

Kun sain lopulta idean siihen millä tavalla saisin suloisen kostoni, ensimmäisenä varmistin tuolta toiselta työkaverilta sen että riittääkö uhrilla huumorintajua näinkin rajuun pilaan. "Jos ei riitä, sittenpähän tiedät rajan", tuli vastauksena takaisin. Se oli yhtäkuin go-merkin liputtaminen. Lopulta tämän jäynän hiomiseen meni sellaiset pari viikkoa. Siihen kuului mm. täydellisen kortin löytäminen, tekstin muodostaminen, käsialan muuntaminen hieman erilaiseksi ja sekä käsialan harjoittelu (viimeksi joskus yläasteella kirjoittanut kaunokirjoitusta).

Täydellinen kuvateksti...

...jota seurasi isku munaskuihin.

Lähetin siis tämän kortin joskus puolessa välin elokuuta ja seuraavana päivänä n. klo 13 lähtien facebookissa käytiin tällainen keskustelu.

Yksi parhaimmista hetkistä oli kun tuona päivänä jolloin facebook keskustelu pyöri kuumimmillaan, uhrin veli kävi työpaikallamme ja kerroin hänelle että se olin minä joka lähetti sen kortin. Hänen reaktionsa? "Ihan oikein hänelle, hikoilkoon vähän aikaan" ja naurut päälle. Hän myös kertoi kuinka uhri oli ollut hyvin vaitoinainen luettuaan postin ja oli viipynyt vessassa pitkän aikaa ennenkuin oli näyttänyt korttia veljelleen. Silloin tiesin että se osui ja upposi syvälle.

Ja aftermath työpaikalla? Muistan kuinka nälviminen muutti hetkessä suuntaansa ja kuukauden aikana me saatiin nauraa hänen kustannuksella. Mutta tämä on meidän tylyä huumorintajua ja välillämme heiluvaa synergiaa jossa vuoronvälein nauretaan toisillemme. Työ siis suorastaan vaatii hyvän huumorintajun. Eihän siitä muuten selviäisi.

Tosin en ole vieläkään päässyt maksamaan lupaamani lounasta ja hermo-kaljaa. Ehkä hän taisi sittenkin hieman loukkaantua tuosta pilasta.

Leave a Comment