I lost what you have found

Eilen oli taas näitä päiviä jonka jälkeen olin fyysisesti aivan loppuun kulutettu ja henkisesti… ei ainakaan sillä halutulla tasolla. Kaukana siitä. Niin… Se että päivä lähtee käyntiin aamukuuden työvuorolla jonka jälkeen pääsee kotiin vetään puolentoista tunnin kooma-tirsat, ajamaan höylällä pään taas kaljuksi (pakko se on ajaa joka toinen päivä koska ei tuota sänkeä jaksa katsella plus muutenkin haluan ylläpitää tuota luotua imagoa meikäläisestä), syömään jotain ja takaisin iltavuoroon.

Olin jo monen viikon hiljaisuuden jälkeen totuttautunut taas siihen turvallisuuden tunteeseen että minulla on kaikki hyvin kun ei ole tarvinnut kohdata tapaus A:ta millään tasolla. Ja sitten tulee se hetki kun olen hyllyjen välissä tekemässä inventaarioita ja kääntäessäni päätä toiseen suuntaan, katseemme lukittuvat sekunniksi, pariksi mutta kuitenkin sen verran kauan että hänen silmistä näkyi… En tiedä mitä minä edes näin. Harhaa, kuvitelmaa jostain jota luulen taas näkeväni. En edes halunnut ajatella sitä mutta pääni on välillä sellainen että kun se pääsee edes pieneen vauhtiin, se ei pysy hiljaisena. Kaikki ne ajatukset mitä olen yrittänyt tukahduttaa jo vuoden ajan putkahtaa esiin ja pään kääntyessään takaisin työn äärelle, käyn jo ajatuksissani niitä tuttuja aiheita kuten esim. että olen täyskusipää.

Olen aistinut jo pidemmän aikaa kuinka sisälläni on jonkin sortin tunteiden patoutuma klöntti joka ei poistu liukenevien kyyneleiden kautta vaikka kuinka pakottaisi (toisaalta nekin vuodatettiin viimeksi yli vuosi sitten joten onko sekin tankki tyhjä), ei laukene juoksemalla lenkkipoluilla itsensä täysin piippuun tai ei irtaannu raivoamalla ja hakkaamalla nyrkkeilysäkkiä. Pitääköhän tässä kohta alkaa ottamaan pullon varresta kiinni kun mikään ei tunnu tehoavan siihen. Tuskinpa, mutta on vaan sellainen fiilis että kaikki vaihtoehdot pitää kokeilla.

“Tunteet ovat mitä ovat ja niiden kanssa on vaan elettävä”, toistan taas tuota mantraa itselleni jossain vaiheessa päässäni vellovan myrskyn keskellä.

Tästä on selkeästi ruvennut muodostumaan ylitsepääsemätön este itselleni, minkä johdosta olen viimeisen parin kuukauden aikana alkanut harkitsemaan vakavasti työpaikan vaihtoa. Kun yksi työntekijöistämme siirtyi toisaalle kuukausia sitten ja kuten tapana on, järjestimme hänen viimeisena päivänä tietenkin jäähyväislahjan. Hänen ilon kyyneleet tullessaan esiin silmien kulmista ja hänen etsiessään sanoja kiittääkseen meitä tästä, hieman hämmästykseni tajusin ensimmäistä kertaa että jos itse lähtisin siltä istumalta toisaalle tietäisin tasan tarkkaan mitä sanoisin vanhoille työtovereilleni.

Kuinka tämän nykyisen työn kautta olen oppinut ihmisluonteesta enemmän kuin koko elämäni aikana. Tämä työ on antanut minulle monenlaisia asioita joista päällimmäisenä on kaksi hyvää ystävää joille olen voinut puhua asioista oikeilla nimillä ja ennenkaikkea olen pystynyt siirtämään luottamusta heille. Ja jos totta puhutaan, loppupeleissä tämä työ oli se alkuunpanija muutokselleni. Neljä vuotta sitten ensimmäisen sananvaihdon kautta lähti käyntiin sellainen matka ystävyydessä josta edelleenkin yritän oppia että mitä tein oikein ja mitä tein väärin.

Toisaalta tuohon ajatukseen työpaikan vaihtamisesta on alkanut myös vaikuttamaan toinenkin syy, mutta jos alkaisin siitä puhumaan julkisesti, saisin tod.näk. potkut. Sitä ei aina tiedä ketkä tätäkin minun hiekkalaatikko raapustustani todellisuudessa lukee.

Addiktioni 47/11

Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution (Original Soundtrack) (2011)

Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution OSTAlkuperäinen, vuonna 2000 julkaistu Deus Ex on yksi näistä modernin PC-pelien merkittävistä tiennäyttäjistä joka jonkun mainitessaan miltei aina automaattisesti nostattaa sellaisen sisäisesti lämmittävän fiiliksen. Vaikka pelissä on kuitenkin nykypäivän silminä katsottuna paljon puutteita, Deus Ex:n sisäänsä kaappaavaa immersio on kuitenkin vakuuttavimmista asiosta joka on edelleenkin vahvasti voimissaan. Yksi syy sille on yli 260 erinäistä ympäristöönsä reagoivaa musikaallista cueta jotka luovat testamenttimaisen näytön sille miten suuruudenhulluudelta vaikuttava sävellystyö tuo kuitenkin mukanaan yhtenäisen linjauksen vahvistaen peliä kuljettavaa tarinaa ja sen luomaa maailmaa. Totta puhuen, kolme vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa, Deus Ex: Invisible War, ei ollut huono peli mutta konsoleita varten tyhmennetty pelimekaniikka karsi siitä niin paljon lihaa ympäriltä minkä johdosta se ei vaan nimestä huolimatta tuntunut millään tasolla todelliselta Deus Ex peliltä. Vuonna 2007 ilmoitettiin että Deus Ex saisi uuden jatko-osan, mikä tietenkin toi edellisen pelin myötä tulleet pelot takaisin pintaan mutta toivoen kuitenkin että peli lunastaisi kaiken odotuksen mitä jatko-osalta halutaan. Kun Deus Ex: Human Revolutionia pääsi neljä vuotta myöhemmin vihdosta viimein itse pelaamaan omien käsiensä kautta, kyllähän se tuli varsin nopeasti esiin että tätä peliä oli työstetty selkeästi rakkaudella ja kunnioituksella alkuperäistä peliä kohtaan, tosin mitä nyt hampaat irvessä pakkosyötettyjä ja pahasti rampautettuja pomotaisteluja sekä liiankin virtaviivaistettua loppukohtaista lukuunottamatta. Pienistä vioista huolimatta, pelin kylkeen on kuitenkin lyöty monet kerrat Game Of The Year tarra.

Michael McCannin säveltämä musiikki ansaitsee myös kaiken ansaitsemansa kehun ollessaan täysin omilla jaloillaan seisova, futuristisen tunnelman omaava moniulotteinen score jota selkeästi on inspiroinut mm. 80-luvulta lähtien pioneerityöksi luokiteltavat elektronisesti työstetyt sci-fi soundtrackit joiden äänimaisemallisia ideoita on muokattu ja päivitetty monta pykälää ylemmäksi nykyaikaisempaan ja sanoisinko jopa 2000-luvun hektisemmin tarjoiltuun äänipalettiin jatkaen myös kiitettävästi alkuperäisen Deus Ex:n tapaan massiivisella ja monipuolisella linjauksella. Kuten julkaisun kansilehdykkään printattu teksti itse säveltäjältä osaa kertoa lyhyesti, peliin oli alunperin tehty miltei 200 cueta joista 50 valittiin tätä julkaisua varten uudelleensovittaen ne 25 cuen mittaiseksi kokonaisuudeksi jonka pitäisi tehdä yhtenäisen läpileikkauksen pelin aikana koettuun tunnelmaan tuoden esiin pääasiallisesti ne tärkeimmät musikaalliset hetket. Vaikka sitä kuinka monta kertaa katsoisi kuvaruudulta pelin alkutekstejä (toisin sanoen kuunnellen sen aikana soivaa “Opening Credits” cueta), silti se edelleenkin tuo toivotunlaiset kylmänväreet ihon pintaan kun musiikki, dialogi, leikkauspöydällä makaavan miehen kamppailu elämästä ja lääketieteelliset kuvat yhdistettynä luovat jyskyttävästi ja voimakkaasti lävistävän latauksen jota ei ole nähnyt edes elokuvissa pitkään aikaan.

Deus Ex: Human Revolution on siis henkeen ja vereen asti työstetty eeppinen matka analogisten humisevien syntikoiden ja pulssahtelevasti sykkivän ambientin syövereihin jonka skaalaa venyttävät ja täydentävät nykypäivänä jo perusluonteeseen kuuluvat mausteeksi ripotellut jousisoittimet, korvia hivelevät ja enemmän harmonisempaa liitelyä mukanaan tuovat naisvokalistien väreilevästi esiintulevat tunteenkirjot kuin myös orientaalit vaikutukset jotka kuuluvat selkeästi Singaporessa tapahtuvien juonenkuljetuksien aikana. Eräs toinen seikka mikä Deus Ex: Human Revolution scoressa suorastaan tulee alleviivaten esiin on erinäisesti ohjelmoidut perkussiot johon on myös nähty huomattavan paljon vaivaa että ne luovat monivivahteisen, yksityiskohtaisesti muokatun rikkaan kirjon ja loppupeleissä myös syventäen pelin ylle luotua tarinankuljetusta antaen tietyille paikoille hyvinkin persoonallisen luonteenpiirteen – alkaen breakbeatin intensiivisestä olemuksesta ja onnistuneesti hypähtäen edes hetkeksi aikaa täydellisesti täysin genrestä toiseen, esim. liukasliikkeisen progressiiviseen housen pariin (“Hung Hua Brothel”) tai “The Hive” klubilla kuultavaan jo hivenen syvällisesti kallellaan päin olevan tumman trip-hopin kosteasti hengittävään maailmaan.

Toisin sanoen, Deus Ex: Human Revolution sisältää siis monia tunteita herättäviä ja niitä uudelleen nostattavia hetkiä joista tämä 67 minuutin mittaisena työnä onnistuu tarjoamaan ne elintärkeimmät sävellykset. Kuten monen muunkin soundtrack rintamalla olevan julkaisun suhteen, ainoa ikävä murheenkryyni on se että tämä ei kuitenkaan ole kaiken kattava tai edes kahden CD:n mittaisena tarjoiltu työ mutta julkaistu score hoitaa kuitenkin työnsä kiitettävän tyylikkäästi loppuun asti ja siinä samalla raivaten itsensä isolla ryminällä pelisoundtrackien kärkikastiin.

Addiktioni 46/11

Clint Mansell: The Fountain (Original Soundtrack) (2006)

Clint Mansell: The Fountain OSTDarren Aronofskyn ohjaama The Fountain on yksi näistä vaa’an paremmalla puoliskolle kohoavista mindfuck-elokuvista jonka monikerroksinen tarinankerronta alkoi aukenemaan itselläni kunnolla toisen katselukerran jälkeen. Se mikä tekee elokuvasta itseään kohti vetävän kokemuksen on se tapa miten tarina avautuu hiljalleen katsojan silmien edessä. Rakkautensa menettämisen hyväksyminen läpikäydään elokuvan aikana kolmella eri tasolla – todellisessa elämässä, mielen avaruuden kolkossa yksinäisyydessään ja viimeistelyä vailla olevan kirjan kautta, minkä myötä jokainen taso täydentävät toisiaan luoden toisiinsa heijastavan aikajanan. Ja kuten hyvin omalaatuisilla elokuvilla on yleensä tapana, musiikki myös tukee, vahvistaa ja rikastaa tätä kokemusta täysin omalla kokeellisella sysäyksellään. The Fountain on kolmas yhteistyö ohjaaja Aronofskyn ja säveltäjä Clint Mansellin välillä sekä toinen yhteistyö Kronos Quartetin kanssa ja kokonaisuutta hämmentää niinkin omaperäinen valinta soittajiksi kuin skotlantilainen post-rock yhtye Mogwai. The Fountainin musiikki on hyvin paljon tunteisiin vetoava muodostaen eläväisen, hengittävän tunnelman jota pääasiallisesti ohjaavat hyvin yksinkertaisesti rakennetut, syvälle sydämeen läpäisevän raskasta taakkaa kantava olemus pianon kautta sekä Kronos Quartetin sormien välityksellä levittäytyvä jousisoittimien akustinen maanläheinen värähtely. Mogwain äänekkäämmästä olemuksesta kuuluu scoren aikana sellaisia lainehtimaisesti eteneviä häivähdyksiä joka kuitenkin lopulta latautuu huippuunsa ja suorastaan räjähtää kaikkialle “Death Is The Road To Awe” cuen myötä. Tämä yli kahdeksan minuuttinen eeppinen cue myöskin kiteyttää scoren aiemmilla hetkillä aistitun kiihkeän olemuksen täydellisesti tuoden mukanaan kirskuvasti kipinöivät kitarat, edestakaisin sahaavat jouset ja pakahtuvasti esiintulevan kuoron jonka myötä Hugh Jackmanin esittämän Tommy pystyy vihdoinkin päästämään irti ja viimeistelemään kuolleen vaimonsa pyydön. Mutta ehkäpä scoren sykähdyttävin ja suorastaan polvilleen pudottava osuus on jätetty julkaisun viimeiseksi hetkeksi. Pelkästään pianolla viritetyn äänimaailman myötä “Together We Will Live Forever” on hyvin riisutun oloinen mutta korostaen tunteita joissa esiintyvät toivoa, pelkoa ja hyväksymistä tapahtuneille asiolle.

Elokuvan häikäisevä visuaalinen tyyli yhdistettynä täysin hengästyttävään musiikilliseen kokemukseen luo lopputuloksenaan yhden elokuvamusiikin parhaimmista töistä jossa jälleen kerran ollaan onnistuttu siirtämään kuvitteellisia äärirajoja uusille alueille. Minulla ei ole enää muuta sanottava kuin… Hanki tämä elokuva ja katso se. Katso toisen kerran ja sen jälkeen hanki tämä score.

Kysymys

Rakkaus vai karppaus?

Näin alkoi yksi eilisen päivän mielenkiintoisista keskusteluista työpaikallani. Vaikka olen palvelualalla töissä, sitä ei aina kuitenkaan osaa ennakoida miten jotkut ihmiset osaavat yllättää täysin puun takaa. Esimerkkinä on tämä keskustelu jonka kävin ennenkuin työvuoroni alkoi. Kun hän käynnisti tämän sananvaihdon noilla sanoilla, olin hetken aikaa hiljaa ja mukamas haeskelin sanoja mutta todellisuudessa en tiennyt kuka tämä ihminen oli ja mitä hän oikeasti tiesi minusta. Olinko lankeamassa jonkinlaiseen ansaan pyöri päällimmäisenä ajatuksena mielessäni joten lopulta vastasin hieman ontuen ja väistäen:

– Toi on meikäläisen kohdalla sellainen kompakysymys.
– Aloitin suoralla kysymyksella koska tuollaiseen muodonmuutokseen tarvitaan aina jotain muutakin mukaan. Toinen ihminen. Rakkaus…
– Noh, sen verran täytyy tunnustaa että yli vuosi sitten elämässäni tapahtui kaikenlaista ja kyllä, siihen liittyy myös yksi henkilö. Ikävä kyllä siinä ei käynyt toivontunlaisesti. Päätin kuitenkin tehdä itseni suhteen vihdoinkin jotain ja tässä on tulos.
– Minä katsoinkin sinua sen verran pitkään että miten sinä olet niin tutun näköinen ennenkuin tulin puheillesi. Nenä on samanlainen mutta muuten sinä olet muuttunut paljon ettei sinua enää oikein tunnista samaksi henkilöksi.
– Niin ja se että olen ajanut pääni, lisää tuota muodonmuutosta entisestään.

Ja näin meillä lähti rullaamaan kymmenisen minuuttia kestävä keskustelu jonka aiheina läpikäytiin mm. ilon löytäminen juoksemisesta ja minkälaisen leijuvan euforisen fiiliksen se osaa parhaimmillaan tuoda, miten juokseminen tyhjällä vatsalla aamulla eroaa tyystin muista tavoista ja miten tämä muutos on tuonut sen yhden huonon puolen mukanaan eli sietokyky kylmää kohtaan on muuttunut täysin minkä johdosta minä palelen vaikka ulkona olisi 5 astetta lämmintä.

Keskustelun rullatessaan kohti viimeistä määränpäätään, vastasin hänelle:

Palatakseni tuohon alkuperäiseen kysymykseen. Kyllähän tuolla karppauksellakin on myös ollut omat vaikutuksensa. Tärkeintä on kuitenkin ollut se että jätin sokerin ja perunan pois, keskityin lihaan ja salaattiin.

Karppaus. Totta puhuen, minä suorastaan vihaan käyttää tuota typerää termiä ja miten se on jatkuvasti sosiaaliporno-mediassa, oli sitten reseptien tai jonkun kaikkitietäväisen lääkärin arvostelua siitä kuinka vaarallista se on ja miten paljon se altistaa ihmisen syövälle. Vuosi sitten siitä ei ollut juurikaan missään minkäänlaista mainintaa. Kuulin siitä kahden ihmisen kautta ja that’s it. Vaikka olenkin itse saanut sillä hyviä tuloksia, en kuitenkaan ole antautunut täysin sille puristi linjalle. Tarkoittaen sitä että minä olen syönyt uskollisesti vaaleata leipää joka aamu kuluneen vuoden aikana. Toisien sanoen nämä tulokset jotka olen saanut ei johdu ei pelkästään siitä että mitä olen syönyt vaan määrä on ollut myös se ratkaiseva tekijä. Eilen juttelin työn viimeisellä tunnilla toisen henkilön kanssa juurikin tästä karppauksesta ja hän sanoi laihtuneensa kymmenen kiloa ihan vaan siten että hän söi lihaa ja juustoa niin paljon kuin sielu sieti. Hänen sanansa vahvistivat joskus aiemmin kuultuja sanoja siitä että se vaan auttaa tiettyyn pisteesen asti. Kun tuohon yhtälöön lisää liikunnan, lopputulos kasvaa ekspontenttiin.

Lounas

En taas oikein tiedä miksi minä alan tunnustamaan tästäkin asiasta julkisesti. Toisaalta tässä tuli tänään avauduttua yhdelle taistelutoverille aika monestakin asiasta lounaan aikana joten kai se on ihan loogista että jatketaan tällä linjalla myös omalla hiekkalaatikolla. Muutenkin tässä on kuluneen vuoden aikana läpikäynyt kaikenlaisia ajatuksia pääni sisällä – elämäni varrella olleista ihmisistä, suhteistani ja kaikkea noiden väliltä minkä myötä sitä vaan taas havahtuu siihen yhteen mielenkiintoiseen poikkeavuuteen. Paha alkaa sanomaan että miksi minulla on käynyt näin monet kerrat viimeisen kymmenen vuoden aikana mutta minä vaan olen jotenkin onnistunut solmimaan läheisiä suhteita minua vanhempiin naisiin.

Noh, on parempi että jotain jätetään täysin pimentoon mutta jatketaan vaikka tuosta ihmisestä jonka kanssa kävin lounaalla. Taistelutoveri (meidän käyttämä symbolinen nimi toisistamme) on siis entinen työkaverini, hyvä ystävä jolla on fantastinen huumorintaju joka on myös täysin yhteensopiva meikäläisen kieroutuneen ajatusvirtauksen kanssa ja on muutenkin aina valmis ampumaan takaisin kun minä olen nälvinyt häntä jostain asiasta. Ja sitten myöhemmin nauretaan yhdessä vedet silmissä. Meidänkin välillä on yli kymmenen vuotta ikäeroa mutta ei sekään ole mitenkään estänyt sitä miten monella eri tasolla me klikataan hyvin yhteen.

Huumorintaju on ainakin se yksi tärkeimmistä asioista meidän välisessä vuorovaikutuksessa. Annan vaikka esimerkkinä mitä tuossa kesän aikana tapahtui. Hän on siis ollut vuoden alusta lähtien eri yksikössä töissä mutta se ei estänyt sitä että poikkean välillä hänen työpaikalla ja jos näen hänet, käyn vaihtamassa kuulumiset. Sain siis kuulla että meikäläisen visiitit tuon kesän aikana saivat hänen sairaanloisen uteliaissa työkavereissaan ihmettelyä siitä että kuka toi luolamiehen näköinen kaveri oikein olen.

– … mutta hänhän on vasta poikanen.
– Nii-in… hänestä riittää iloa vielä pitkäksi aikaa.

Hän oli samankaltaisen kieron huumorintajunsa kanssa vääntänyt hymyssäsuin että meillä olisi jotain muutakin säpinää. Ja tietenkin sanoi näin koska hän tiesi että minä ymmärtäisin tämän täysin läpäksi ja olisin valmis antamaan tälle jutulle lisäsuitsutusta eli mukamas olemalla hänen toyboy. Se on kerta kaikkiaan hieno fiilis kun saadaan viedä ihmisiä ihan rauhassa 6-0 ja minä olen aina ilomielin mukana siinä. Saa nähdä kuinka pitkälle tätä pystyy oikein vedättämään.

Muutenkin jo kauan sitten sovittu lounas (jonka herrasmiehenä tietenkin tarjosin) nyt viimeinkin toteutui ja tuli enemmän kuin tarpeeseen. Sai nauraa, rehellisesti avautua mutta tarpeen vaatien olla myös vakava, purkaa ajatuksia valinnoista ja muutenkin elämästä ylipäätänsä sekä kertoa ensimmäistä kertaa sellaisia asioita joista en ole aiemmin nähnyt tarvetta puhua. Hänkin nyt viidettä vuotta leskenä olleena ymmärsi täysin kun kerroin sisälläni vellovista tunteistani ja miten ne eivät katoa vaikka kuinka olen yrittänyt tehdä niille jotain. Hän toi oman kokemuksensa kautta paljon sellaisia näkemyksiä jotka vahvistivat asioita joita jo tiesin. Niiden kanssa on vain elettävä ja minä olen jo jonkin aikaa sitten hyväksynyt sen.

Samalla sain myös lisärohkaisua elektroniselle putkipommille jonka haluaisin päästää irti. Mutta siitä sitten aikanaan lisää ja saa nähdä miten asiat lopulta eskaloituvat.

Sain kyydin takaisin kämpälleni ja siinä viimeisiä sanoja vaihdettaessa, hänen poikansa soitti ja tietenkin kysyi että missä hän on.

Täällä ystäväni luona. Joo, olen tulossa. Laitan tässä just housujani jalkaani.

Kuulen kuinka puhelimen toisessa päässä on 16-vuotias joka ei sano mitään ja miltei aistin tuon hiljaisuuden keskeltä jossa hän varmasti mietti että viedäänkö häntä taas 6-0. Hiljaisuus katkeaa siihen kun ystäväni kanssa revettiin täyteen nauruun. Hitto, kuinka minä olen kaivannut tätä. Toisin sanoen hyvä päivä takana ja toi taas hymyn naamalleni.

Suomen rave-kulttuurin historia, osa 1: Acidin nousu

Dokumenttisarja “Suomen rave-kulttuurin historia” kertoo 90-luvun merkittävimmästä musiikkivallankumouksesta, joka vaikutti pysyvästi myös suomalaiseen musiikkikulttuuriin ja yhteiskuntaan. Elektroninen musiikki on laajalti käsittelemätön aihe rock-painotteisessa Suomessa vaikka niin sanotun klubikulttuurin vaikutukset populaarikulttuuriin ja musiikkiteollisuuteen ovat nyt merkittävämpiä kuin koskaan aiemmin.

Varastobileet, uudenlaisen klubi-kulttuurin syntyminen, seksuaalivähemmistöjen esiinmarssi, lieveilmiöt ja ajan henki käydään läpi techno-kulttuuria eläneiden pioneerien toimesta. Samat pioneerit ovat myös käyneet läpi vinttinsä ja kellarinsa keräten ennenäkemätöntä arkistomateriaalia 1980-luvun lopulta 2010-luvulle.

Konseptin luonut DJ Orkidea sai dokumenttia varten arkistomateriaalia kymmeniltä eri kuvaajalta. Iso kiitos kuuluu heille: Aki Walli, Aleksi Alku, Caro Holmberg, Denny Yau, DJ Kaippa, Elissa Halen, Fredrik Lindblad, Jouni Väänänen, Joni Rolig, Juha Mellin, Jussi Hellsten, Mikko Nieminen, Sessions2.com, Tapio Hakanen, Timo Torvikoski, Tomi Kukkonen, Varvana Myllärniemi ja Ville Partanen.

Sarja esitetään viidessä osassa 5.11.2011 alkaen.

A cold dish

Tuossa kuvia selatessani tietokoneella, vastaan tuli tämä pila jonka tein yhdelle työkaverille vähän yli vuosi sitten. Muistan vieläkin sen ajankohdan alkukesästä kun kuuntelin hänen ja toisen työkaverin jatkuvaa nälvimistä työpaikalla ja jossain vaiheessa totesin hänelle tyynen rauhallisesti: “vittuile vaan mutta muista, minä ammun jossain vaiheessa takaisin.”

Uhri on siis sellainen melkein nelikymppinen sinkkumies joka pälyilee muijien perseitä silmäkovana jatkuvasti ja hänellä on mm. sellainen sanonta kuin “vanhoilla rummuilla soittaminen”, mikä tarkoittaa jonkun muijan höyläämistä enemmän kuin yhden kerran. Ymmärrätte siis minkälaisesta ihmisestä on suurinpiirtein kyse. Minun piti siis ampua häntä ja niin kovaa että hänen polvet tutisivat.

Kun sain lopulta idean siihen millä tavalla saisin suloisen kostoni, ensimmäisenä varmistin tuolta toiselta työkaverilta sen että riittääkö uhrilla huumorintajua näinkin rajuun pilaan. “Jos ei riitä, sittenpähän tiedät rajan”, tuli vastauksena takaisin. Se oli yhtäkuin go-merkin liputtaminen. Lopulta tämän jäynän hiomiseen meni sellaiset pari viikkoa. Siihen kuului mm. täydellisen kortin löytäminen, tekstin muodostaminen, käsialan muuntaminen hieman erilaiseksi ja sekä käsialan harjoittelu (viimeksi joskus yläasteella kirjoittanut kaunokirjoitusta).

Täydellinen kuvateksti…

…jota seurasi isku munaskuihin.

Lähetin siis tämän kortin joskus puolessa välin elokuuta ja seuraavana päivänä n. klo 13 lähtien facebookissa käytiin tällainen keskustelu.

Yksi parhaimmista hetkistä oli kun tuona päivänä jolloin facebook keskustelu pyöri kuumimmillaan, uhrin veli kävi työpaikallamme ja kerroin hänelle että se olin minä joka lähetti sen kortin. Hänen reaktionsa? “Ihan oikein hänelle, hikoilkoon vähän aikaan” ja naurut päälle. Hän myös kertoi kuinka uhri oli ollut hyvin vaitoinainen luettuaan postin ja oli viipynyt vessassa pitkän aikaa ennenkuin oli näyttänyt korttia veljelleen. Silloin tiesin että se osui ja upposi syvälle.

Ja aftermath työpaikalla? Muistan kuinka nälviminen muutti hetkessä suuntaansa ja kuukauden aikana me saatiin nauraa hänen kustannuksella. Mutta tämä on meidän tylyä huumorintajua ja välillämme heiluvaa synergiaa jossa vuoronvälein nauretaan toisillemme. Työ siis suorastaan vaatii hyvän huumorintajun. Eihän siitä muuten selviäisi.

Tosin en ole vieläkään päässyt maksamaan lupaamani lounasta ja hermo-kaljaa. Ehkä hän taisi sittenkin hieman loukkaantua tuosta pilasta.

Addiktioni 44/11

Aesthetic Perfection: All Beauty Destroyed (Ltd.Ed.) (2011)

Aesthetic Perfection: All Beauty DestroyedErityisesti vihaan sitä tunnetta kun kuuntelen lempiartistin tulevan albumin tuotoksia ja en juurikaan löydä minkäänlaista positiivista sanottavaa. Näin myös kävi Daniel Gravesin luotsaamaan Aesthetic Perfectionin kolmannen albumiin rinnastettavan materiaalin kanssa. Ensimmäinen singlen, “The Devil’s In The Details”, myötä fiiliksen voisi summata nillä sanoilla: “noh, tämä oli vasta ensimmäinen raapaisu”. Joskus päänavaukset eivät välttämättä heti kerro albumin todellista tunnelmaa mutta kun toinen single ja jonkin sortin raakile versio Necessary Responsen kevyemmästä tyylistä eli “Inhuman” toi mukanaan sen ikävän, pelonsekaisen tunteen jossa saadaan varautua siihen että jospa tuleva tuotos ei sittenkään tule lunastamaan kahden edellisen megalomaanisen albumin ja yhden herkemmän sivuprojektin jälkeisiä odotuksia. Nyt kun tässä vuorokauden aikana on kuunnellut uunituoretta albumia, siihen pettymyksen tunteeseen vajoaa vaan yhä syvemmälle. Okei, lyödään huonot puolet ensiksi pöytään. Vaikka All Beauty Destroyed sisältää loppujen lopuksi monipuolisen kirjon erityylisiä biisejä, puolet albumin materiaalista kuitenkin kuulostaa tusinatavaralta jota koko EBM-genre on muutenkin ollut pullollaan viimeisen kymmenen vuoden aikana. Toisin sanoen latteaa ja tylsää jumputusta mielikuvituksettomilla melodioilla ratsastamisen kera minkä johdosta ensimmäinen ajatus on se että nekin hyvät idean tyngät joita pystyy jotenkin korvalla poimimaan sieltä sun täältä on kuitenkin jätetty roikkumaan puolitiehen. Toinen asia mikä itseäni vaivaa on Danielin vokaalin käyttö. Pahimmillaan miehen ääni kuulostaa flunssaisen tukkoiselta räkimiseltä joten jonkinlaista takapakkia on myös otettu tämänkin suhteen. Vaikka Daniel ei ennenkään ole ollut mikään tuskassaan myllertävä lyyrinen runoilijasielu, hänen teksteissään ei ennen ollut nokankoputtamista mutta tämän julkaisun myötä taitaa tulla ensimmäinen kerta sellainen myötähäpeä vastaan kun kuuntelee kappaletta “Filthy Design” tai “Motherfucker”. Entäs ne albumin hyvät puolet? Niitä ei ole paljon mutta onneksi ne sentään ovat siellä. Pumppaava klubijunttausta tarjoileva “One And Only”, täysin a cappella vokaaleista huumaavasti koostettu “Under Your Skin” ja erityisesti albumin viimeistelevä “All Beauty Destroyed” joka koostuu pelkästään Danielin värisevästä ja riipivästä äänestä sekä pianosta minkä johdosta albumi uskaltaa viimeinkin irtaantua kunnolla turvallisesta raameistaan mutta kuitenkin liian myöhään. Mitä tähän voisi lisätä? All Beauty Destroyed on selkeästi hänen heikoin tuotoksensa joka ei sytytä inspiroivaa kipinää juuri ollenkaan. Sääli.

Aesthetic Perfection: Inhuman

Tämä toinenkaan single tulevalta albumilta “All Beauty Destroyed” ei oikein vakuuta. En tiedä, jotenkin vaan kuulostaa niin lattealta.