Drive

DriveOhjaus: Nicolas Winding Refn
Käsikirjoitus: Hossein Amini, James Sallis (kirja)
IMDB: Drive (2011)

Osa-aikaisena stunttikuskina ja rosvojen pakokuskina yökeikkaa heittävä salaperäinen ja nimetön päähahmo rakastuu naimisissa olevaan naapuriinsa. Kun aviomies palaa yllättäen vankilasta, hän tuo mukanaan velkaongelman minkä vuoksi häntä yritetään pakottaa ryöstökeikkaan jota hän ei haluaisi tehdä. Stunttikuski lupautuu auttamaan tässä keikassa jotta väkivallalla uhkailtu perhe ei joutuisi enempää kärsimään. Kun ryöstö menee kirjaimellisesti täysin vituralleen, siitä alkaa purkautumaan dominomaisin efektein kaatuva väkivaltainen kierre jossa paljastuu ryöstön todelliset motivaatiot ja lopulta myös päähahmosta alkaa löytymään pelottavia piirteitä yrittäessään korjata vielä korjattavissa olevat asiat.

Ryan Goslingin näyttelemä vähäsanainen päähahmo tekee tästä elokuvasta vakuuttavan ja silmät kankaaseen tiukasti naulaavan teoksen. Kasvojen ilmeet, silmistä loistavat humaaniset liikehdinnät ja kehon ilmaisut luovat uskottavan viimeistelyn tarinan päälle kertoen samalla paljon enemmän kuin suusta kaikuvat sanat. Toinen seikka mikä elokuvasta huokuu on sen ympärille levittäytyvä taiteellinen suuntaus joista kasarista vaikutteita saava musiikki ja päähahmon retromaisen pramea pukeutuminen ovat ne selkeimmin esiin tulevat seikat. Muutenkin musiikki näyttelee suurta roolia tässä elokuvassa, oli kyseessä joko alkukohtaus tai elokuvan keskellä soivan kappaleen istuttaminen kertoakseen tunnelmaan suunnitellun latauksen, kerrankin voi todeta että elokuvaan poimittujen kappaleiden lyriikat ilmentävät täydellisesti hahmojen tunteita jota he läpikäyvät kohtauksessa. Se mikä hieman tuli puun takaa oli mihin suuntaan elokuva lopulta kallistuu. Puolen välin jälkeen elokuva kääntyy väkivaltaiseen hekumaan jossa sormien murtamiset vasaralla ovat kevyemmästä päästä joten K18 lätkä ei ole ihan turhaan lyöty tälle elokuvalle. Vaikka se hieman avasikin silmiä miten groteskin väkivaltainen elokuva lopulta on, kuitenkin tarina, hahmot, näyttely, Cliff Martinezin kalskea ja viileän rauhallinen ambient score, toisin sanoen kaikki vaan yksinkertaisesti naksahtavat täydellisesti tässä elokuvassa yhteen. Drive on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaimpia elokuvia.

Soundtrack täytyy ehdottomasti lisätä hankintalistalle.

The National: Exile, Vilify

Ehkä joskus…

En tiedä onko tämä hyvä idea alkaa tällaista asiaa tunnustamaan julkisesti mutta minä olen minä. Joskus vaan ilmoitan asiani sen pidemmälle miettimättä ja sitä paitsi, tämä ajatus on vain toistaiseksi siemenen muodossa pääni sisälläni. En ole tehnyt vielä mitään, enkä varmaan tee asialle mitään pitkään aikaan. Monet muut asiat pitävät huolen siitä että minä haluan saada itseni ruumiillisesti ja sielullisesti ensiksi kuntoon.

Niin... Kävin tuossa alkuviikosta mielenkiintoisen keskustelun ystäväni kanssa joka omaa vähintäänkin omalaatuisen ajatusmaailman. Meidän aikaisemmat keskustelut universumista, uskonnosta tai elämästä ylipäätänsä on nostanut monenlaisia kysymyksiä eteemme ja se tapa miten me puretaan noita on itsessään omalaatuista. Keskustelut etenevät normaaliin suuntaan, saa jossain vaiheessa yhtäkkiä tiukan käännöksen vasempaan ja sen myötä keskustelun langat alkavat purkautumaan toiseen ulottuvuuteen. Kieltämättä mindfuckia parhaimmillaan kun me syötetään toisillemme toistemme ajatusvirtaa minkä myötä meidän keskustelut menee jossain vaiheessa niin överiksi että lopulta me ei voida muuta kuin nauraa meidän absurdeille ajatuksille. Esim. alkuviikosta keskusteltiin siitä miten me ei välttämättä nähdä meidän todellisuutta oikein vaan me nähdään se vääristyneellä tavalla ja huumeet olisivat se oikea tapa poistaa filtteröinti. Ja näin me hypättiin onnistuneesti aiheesta toiseen joka oli nimeltään huumeet.

En siis ole käyttänyt elämäni aikana kertaakaan huumeita. Ei ole ollut tarvetta kokeilla niiden laatua ja se toinen syy on se että tiedän kuinka joidenkin huumeiden narkoottinen luonne mahdollistaa sen miten vaaralliseen tilanteeseen minä lopulta altistaisin itseni. Toisaalta esim. kannabiksen suhteen en näe mitään ongelmaa mutta ei sekään ole mitenkään yksipiippuinen juttu. Ainakin sen perusteella mitä yksi entinen pössyttelijä on kertonut minulle. Kuinka siihenkin maailmaan voi liimautua kiinni, ahdistuneisuutta ja miten elämästä voi kadota päämäärättömyys. Tämäkin on vain kärjistetty asia mutta se tapa miten hän joskus kuvaili tunteitaan ja olotilaansa sai kuitenkin vakuuttamaan että joillekin kannabiskaan ei ole ihan täysin harmiton aine.

Kuten monellakin asialla on vähän tapana, tämäkin insertti sisältää sen yhden "mutta..." pointin. Niin... Haluaisin siis jossain vaiheessa elämääni kokeilla LSD:tä. Ja tietenkin kontrolloidussa ympäristössä jossa joku olisi tukena ja varmistamassa että minulla olisi kaikki hyvin.

Miksi?

Yhden syyn löydän musiikista ja miten minulla on erittäin vahva linkki siihen. Haluaisin kokea miten suhteeni musiikkiini muuttuisi ollessani vaikutuksen alaisena. Toisena asiana on se että toivon mukaan se avartaisi myös minun ajatusmaailmaani. Ehkäpä minä onnistuisin myös löytämään sisältäni jonkinlaisen tarkoituksen elämääni.

Noh... Katsotaan saanko minä mitään aikaiseksi tämän suhteen. Aika on toistaiseksi puolellani.

Kun olin tunnustanut tämän asian, yllättäen keskustelukumppani totesi saman asian mutta samaan hengenvetoon sanoi ettei hän voi tehdä sitä koska on perheellinen äiti ja lapset ovat niin nuoria. Hän ei vaan halua yksinkertaisesti riskeerata sitä. Minkä myötä meidän keskustelu kääntyi siihen tutulle perseilylinjalle kun alettiin nauraan miten meistä tulee narkkareita. "Joo... sun äijäs saa selittää lapsillesi että 'äiti on mennyt vähäksi aikaa pois mutta me kyllä nähdään hänet kerran kuussa.'"

Addiktioni 41/11

Enduser: Even Weight (2011)

Enduser: Even WeightMihin me jäätiinkään edellisellä kerralla? Jos oikein muistan, viime vuoden puolella Enduser (a.k.a. Lynn Standafer) tarjosi neliraitaisen 1/3 EP:n joka sisälsi päällisin puolin sellaisen räväkkäästi sinkoilevan breakcore kokonaisuuden mutta kuitenkin viime vuodesta parhaiten jäi mieleen super-kokoonpanon The Blood Of Heroesin grindaavasti rymisevä debyytti jonka taustalla mies myös vaikutti. Kolme vuotta on kulunut edellisestä Enduser täyspitkästä joten oli jo aikakin että jotain tapahtuu myös tällä rintamalla. Uunituore, Ad Noiseam levymerkin kautta julkaistu albumi on siis nimeltään Even Weight ja edelleenkin ollaan siinä tutussa drum and bass/breakcore välimaastossa heiluen kummallakin puolella kiitettävästi luoden saumattoman liikehdinnän. Muutenkin Even Weight edustaa sitä erittäin tuttua Enduser työskentelyä jossa hänen perustavaramerkiksi luonnehtivat biittien leikkaa-ja-sahaa tyyliset choppailut, basson rymistelyt ja laakeasti hierova melodisuus ovat vahvasti läsnä. Eri tuottajien (Karsten Pflum, Architect, Bonk ja Hecq) kanssa tehdyt yhteistyö-raidat muovaavat tästä albumista vieläkin enemmän hektisemmän ja hyper-editoinnin alaisuuteen käärittävän kokonaisuuden minkä johdosta albumi suorastaan vaatii sen muutaman läpikuuntelukerran jotta tästä rynkytyksestä alkaa löytymään niitä kaivattuja nyansseja. Even Weight on siis perus Enduser työ niin hyvässä kuin pahassakin. Mikä tarkoittaa sitä että ainakin itse odotin taas liikoja tältä albumilta mutta tässä kolmen päivän intensiivisessä rotaatiossa sitä on alkanut näkemään myös itseään pettävän hypetyksenkin ohi. Näin ollen Even Weight ei siis täysin sisällä sitä kaivattua seuraavalle tasolle hivuttautuvaa uudistautumista mutta ehkäpä albumin nimi onkin se osuvin kuvaus tästä julkaisusta. Even Weight on tasapainotettu sen verran tarkasti että se kuitenkin tuo sen hitusen verran uutuuden tuoksua mukanaan ja pysyen vakaasti kurssissaan ilman ylimääräistä rönsyilyä. Lukuunottamatta Enduserin itsensä tekemää kahta remix raitaa jotka ovat enemmän tuonne seesteisempään downtempoon kallellaan luoden samalla sisäänpäin hengittävän autuaan olotilan, mitenkään muuten tässä teknillisesti räiskyvässä kokonaisuudesta ei ponnahda esiin sellaista huippuhetkeä jotka raivaisivat itselleen enemmän spottivaloa. Ehkäpä se onkin hyvä näin minkä myötä Even Weight onkin huomattavasti virtaviivaisempi kokemus.

The Prodigy: More than meets the ear

A 50 minute documentary exploring the creative methods, ideology, subliminal communication and media strategies of The Prodigy. Written and narrated by Rob Ager Oct 2011.

Part 2, Part 3 + Part 4.

Addiktioni: Redux 5

Plastikman: Arkives 1993-2010 (2011)

Plastikman: Arkives 1993-2010Detroitista alunperin lähtenyt techno on saanut kanadalaisen Richie Hawtinin myötä toisenlaista kierrettä jonka myötä hän on 90-luvun puolella sementöinyt paikkansa vakaasti yhtenä technon tärkeimmistä fikstuureista minimaalisen, acid technon maisemakuvassa joista omalla nimellä julkaistut kokeilunhakuiset, miltei insinöörimäisesti pieniin palasiin pilkotut ja uudelleenkootut DJ miksaukset ja erityisesti Plastikmanin alaisuudessa äärimmäisyyksiin viedyt modifikaatiot ja taivutukset Roland TB-303:n kautta ovat tuoneet hänelle pitkän listan erinäköistä kunniaa ja mainetta. Miehen monipuolisesta urasta ehkäpä sitä tärkeintä puolta peilaava Arkives 1993-2010 kerää siis melkein kaiken olemassa olevan materiaalin Plastikmanilta kahdeksantoista vuoden ajalta yhteen pakettiin ja joista säihkyvin kruununkivi ja kaiken kattavin kokonaisuus on Arkives Komplete joka niittää yhteen 15 CD:tä, DVD:n, 94-sivuisen kirjan, 6 vinyyliä ja päälle vielä digitaaliset lataukset. Materiaalia siis riittää albumeista muille artisteille tehtyihin remikseihin ja näin ollen kokoelman ei pitäisi jättää ketään kylmäksi tarjoten erittäin monivivahteisen ja eeppisen matkan technon palettimaisesti paloiteltuun ytimeen. Tai noh, tätä kaiken kattavinta herkkua oli siis pääasiallisesti tarjolla ainoastaan ennakkotilaajille. Toisin sanoen, Arkives 1993-2010 on kerran elämässä tarjoiltu tilaisuus johon olisi kannattanut tarttua kun siihen oli vielä mahdollisuus.

Plastikmanin kuusi uudelleenmasteroitua albumia muodostavat tästä kokonaisuuden itseään tukevan selkärangan. Arkivesin aloittava ja alunperin vuonna 1993 julkaistu päänavaus Sheet One tuo selkeästi esiin nuoren ja kunnianhimoisen tuottajan ja ehkäpä sen myötä myös hieman leikkisämmän puolen Plastikmanista. Recycled Plastik (1994) muovautuu jo perinteisemmän, monotonisemman acid technon pariin joka etenee ja pysyy junan kaltaisesti tiukasti raiteillaan mutta kuitenkin aina silloin tällöin nostaen päätäänsä korkeammalle ja muistuttaen tekstuurien sekä ohjelmoinnin kautta että tämä on kuitenkin soundillisesti Plastikmanin tarkassa ohjauksessa etenevä työ. Musik (1994) taasen palauttaa kuuntelijan takaisin edes-takaiseen heilumiseen acid-rintamalla ottaen selkeitä rakenteellisia poimintoja mm. elektrosta ja miltei downtempomaisesta olemuksesta minkä myötä kokonaisuus saa huomattavasti eläväisemmän muodon. Artifakts (BC) (1998) myötä tunnelmallisuus alkaa saada Plastikmanin maailmassa täysin uudenlaista merkitystä ylleensä joka lopulta huipentuu kahdella viimeisellä albumilla. Toisin sanoen, edetessä albumista toiseen sitä pakostakin alkaa huomaamaan miten paljon vaihtelua minimaalinen techno kuitenkin pystyy tarjoamaan mieleltään ja käsiltään kyvykkään tuottajan kätösissä ja näin ollen löytäen välillä itsensä miltei puolihuolimattomasti ääneen hämmästellen miten esim. tunnin itseään jatkuvasti toistavaa ja dubahtavan technon sameisessa aallokoissa viihtyvän Consumed (1998) albumin voimakkaasti pulssahteleva virtaus osaa niin taidokkaasti ja hypnoottisesti tarttua kuuntelijan huomiokykyyn ja kadottaa siinä ohella ajantajun täydellisesti. Toistaiseksi Plastikmanin viimeisen kokopitkän, Closer (2003), synkänpuhuvat vokaalit tekevät tästä julkaisusta erittäin vainoharhaisen ja intensiivisen kokemuksen. Jo levyn aloittavassa "Ask Yourself" sisältää sen verran huolestuttavaa lyriikka kuten "I'm just a voice inside your head" ja albumin dekoodatessaan raskaasti maalailevaa mielikuvaa pidemmälle, ahdistavissa lyriikoissa esiintuleva kivut ja aivojen lopullinen virrankatkaisu luovat peilimäisenn väylän artistin pimeämpään mielenkolkkaan minkä myötä sitä on vaikea olla miettimättä mitä Richie Hawtin todellisuuudessa läpikävi hänen elämässään kun hän tuotti tätä levyä (kirja hieman valaisee tätä asiaa mutta jotenkin on sellainen tunne että se ei kerro kaikkea). Arkivesin yhdeksän muuta CD:tä keskittyvät erinäköisiin sessioihin, b-puoliin yms. kuin myös ennenjulkaisemattomiin raitoihin, muille artisteille tehtyihin remikseihin tarjoten samalla myös kaupallisempaan acid houseen kallellaan olevia näytäntöjä sekä tietenkään unohtamatta vierailevia artisteja jotka pistävät Plastikmanin tuotantoa reippaalla kädellä uusiksi. Löytyy siis molemmin puolin mielenkiintoisia remiksejä ja niiden tekijöitä joista ainakin mainitsemisen arvoisia on elokuva-säveltäjä Cliff Martinezin ja Alva Novon tekemät itsensä näköiset muokkaukset sekä Plastikmanin tekemä acid house-jyräys System 7:n kappaleesta "Alpha Wave".

Koluttavaa siis riittää uusille kuin myös vanhoille faneille mutta tällaisen kokonaisuuden myötä sitä pakostakin alkaa kyselemään itseltään että onko tämä siis edelleenkin minimaalisuuteen rinnastettavaa suoritus? Ei. Richie Hawtin on kiistämättä onnistunut luomaan yhden vaikuttavimmista julkaisuista musiikin historian saralla minkä myötä tämä on myös kasvanut maksimaaliseksi taiteeksi. Varsinkin 90-luvun elektronisesta ja techno musiikista diggaavalle Arkives 1993-2010 on yksi mieltä sykähdyttävimmistä asioista mitä musiikin suurkuluttaja voi kokea ja todistaen jälleen kerran miten analoginen työstötapa tuo nostalgian nälkää herättävän tunteen onnistuneesti esiin.