Herra hiljaisuus

Saavun keskelle puheen sorinaa. Äänessä on uunituore rouva Saari, jota voisi luonnehtia duracell-pupuksi jolla on tosin patterit puoliteholla työpäivän aikana johtuen yleensä edellisen illan keikasta tai jostain muusta aktiiviteetistä. Energiajuomaa menee siis silloin tällöin ja päälle naukkaillaan kofeiinitabletteja. Tämän johdosta kevyesti meikatut silmät saattaa seisoa päässä ja naamalla on suloisen väsynyt hymy. Omaa tiukan kropan josta hän kuitenkin onnistuu löytämään aina välillä muutaman kilon liikaa. Mikä tietenkin on parin viimeisen vuoden aikana huvituttanut minua ja erityisesti sen jälkeen kun hänkin löysi tämän tämän typerän termin nimeltään "karppaamisen".

Keskustelun toisena osapuolena on yksinhuoltaja-äiti Salo. Ainakin hänen henkilökohtaisten juttujensa perusteella voisi sanoa jonkinlaiseksi selviytyjäksi. Oli kyse joko rahasta tai kusipää-miehistä joita hän tapaillut elämänsä aikana, vaikeata ja jopa hengenvaarallista on ollut. Mutta yksi asia on varma; kaikesta paskasta huolimatta, hän rakastaa lastaansa yli kaiken.

Sillä hetkellä jutun ydin pyörii savupiipun putsaamisessa ja miten paljon nokea oli levittäytynyt kolmeen kerrokseen kun nuohooja oli avannut peltejä. Keskustelu etenee rivakasti ja minä seuraan vaan vierestä. Eipä minulla ollut mitään kommentoitavaa tässä asiassa.

"Jaahas, taidanpa tästä lähteä ostoksille", ilmoittaa Saari keskustelun päätteeksi ja samalla kaivaa laukkunsa pohjalta palaneen lampun. Hän ottaa muutaman askeleen ja asettunee minun eteeni. Hän työntää palaneen lampun naamani eteen kuin toiminnassa olevan mikrofonin ja kysyy suoraan, mieltei lapsenomaisesti: "Ja mikäs sinua vituttaa?"

"Minua ei vituta mikään", vastaan tyynen rauhallisesti takaisin.

"Jokin sinua kuitenkin vaivaa koska olet ollut viikon ajan aivan hiljaa."

"Me ollaan oltu huolissaan sinusta koska me luultiin että olet suuttunut jostain asiasta. Jopa meille", Salo jatkaa kommentointia.

"Minua ei vituta mikään enkä ole vihainen mistään asiasta", toistaen ja täsmäntäen itseäni. "...mutta jos haluatte tietää, hiljaisuuteni johtuu siitä että minulla tuli vuosi täyteen tässä elämäntapamuutoksessa."

"Eikös se ole hyvä asia?", Salo kysyy.

"On. Kyse on enemmänkin siitä mitä vuosi sitten tapahtui ja miten yksi henkilö aiheutti minulle tämän", selitän samalla kun siirrän käsiäni kropan suuntaisesti ylhäältä alas.

Saari vahvisti sen minkä toinen ystäväni oli todennut minulle viikkoa aiemmin. "Se on vähän tapana että vuosipäivien aikana kaikki palautuu mieleen. Hyvät ja pahatkin asiat."

"Noh, minä olen tässä mielenlaadussa tällä hetkellä. Se menee jossain vaiheessa ohi ja minä tulen edelleenkin jatkamaan tämän eheämmän minän rakentamisessa."

"Et kai sinä yritä vielä laihtua?", Saari kysyy silmät räväkkäästi auki.

"Minulla on vielä tavaraa jaloissa sekä vatsan seudulla ja tavoitteena on vielä saada neljä kiloa alas. Ja minähän puristan noi neljä kiloa itsestäni vaikka väkisin. Sitten voinkin kehua että olen saanut 40 kiloa alas."

Kumpikin katsoo minua hieman kummastellen.

"Minä tiedän että tuon jälkeen olen siinä rajalla jolloin kilojen pudottamisessa ei enää ole mitään järkeä eikä se ole terveydellisesti kannattavaa."

"Hyvä että sinulla on kuitenkin asiat kunnossa. Me ei kuitenkaan tunneta sinua niin hyvin minkä johdosta me ei tiedetty mikä sinua vaivasi. Me oikeasti luultiin että sinä olit suuttunut jollekin."

Huomaan että Salon äänessä on jopa pientä helpottumista.

"Jos minä olisin suuttunut, te tietäisitte. Minulla on tapana sanoa asiat suoraan ja sanoa muutaman 'perkele, saatana ja vittu' siihen väliin."

"Minä ainakin olen kaivannut sinun hymyäsi", toteaa Saari ennenkuin hän häipyi omille teilleen ja siinä samalla onnistui muistuttamaan hänen luomastaan lempinimestä. Hymy-poika. Hyvinä päivinä naamallani saattaa siis olla sellainen korvasta korvaan levittäytyvä paskaa-syövää-virnistys. Ei tänään. Ei huomenna. Ehkä ensi viikolla.

Leave a Comment