30 kiloa myöhemmin

Se hetki jolloin päätin tehdä muutoksen elämääni on syöpynyt ikuisesti mieleeni. Muutenkin sitä siivittävä viikonloppu on jäänyt raa’alla tavalla muistiin. Sängyn pohjalla makaaminen, rikkinäinen mieli ja sen mukana tullut masentava olotila, puolittain valveella olemista, paskojen elokuvien hapuileva tuijotus TV1000:lta koska halusin täyttää mieleni jollakin muulla turhanpäiväsellä kohinalla ja elokuvien välissä kävin syväluotaavaa keskustelua itseni kanssa jossa lähdin kyselemään peruskysymyksiä kuten esim. kuka minä todellisuudessa olen ja mitä haluan itselleni. Mutta se hetki jolloin päätin tehdä jotain itseni suhteen. Se viimeinen mutta tärkeä napsahdus pääni sisällä jonka myötä olen edelleenkin tällä tiellä.

2010. Syyskuu. Yhdeksästoista päivä. Sunnuntai. Aamupäivä. Olin suihkussa. Nojasin kummallakin kädellä seinää vasten siten että myös pää kosketti käsiäni. Lämmin vesi virtasi päälleni ja seisoin suihkun alla pitkän aikaa paikallani pitäen silmiäni kiinni. Hengitin rauhallisesti suun kautta. Kävin korvieni välissä viimeistä kertaa syväluotaavaa keskustelua itseni kanssa. Jokainen kulunut minuutti tuntui ikuisuudelta mutta lopulta silmäni avauduttua minä olin vihdoinkin löytänyt vastauksen sisimmistäni. Minä en yksinkertaisesti voinut jäädä tuleen makaamaan vaan minun oli viimeinkin tehtävä itseni suhteen jotain radikaalia. Tai kuten hyvä ystäväni joskus pelotteli minua tällä sanalla kun olin puolitoista vuotta aiemmin päättänyt jättää alkoholin kokonaan elämästäni. Elämäntapamuutos.

Käydessäni tuota viimeistä syväluotaavaa keskustelua itseni kanssa, sitä pakostakin alkoi ajattelemaan kuinka kolmenkymmenen ikävuoden raja kolkuttelee pian ovelle jonka myötä ensimmäinen valoon ilmestynyt totuus oli se että minun on pakko pysäyttää tämä oravanpyörä jossa minä edelleenkin olin vangittuna vaikka en ollut tiedostanut kaltereita pitkään aikaan. Kehossa ja mielessä on kaikenlaisia arpia muistutuksena läpikäydyistä sairauksista ja nyt halusin viimeinkin tehdä 180 asteen käännöksen jonka kautta käynnistää uudelleen elämäni ja aloittaa puhtaalta pöydältä.

Siltä istumalta jätin sokerin, aloin syödä terveellisemmin, muutin ruokavalion hiljalleen pääasiallisesti vähä-hiilihydraattiseen muotoon ja ennenkaikkea heti alusta lähtien pidin ykkössääntönä sitä että syö vähemmän ja kuluta enemmän. Menin niinkin pitkälle tässä elämäntapamuutoksessa että muokkasin jopa unirytmiäni eli olen mennyt ajoissa nukkumaan ja maksimissaan otan puolen tunnin päikkärit jos on ollut tarvetta. Ensimmäinen realistinen versio puolivuotissuunnitelmastani oli se että jos saisin tuossa ajassa 15-20 kiloa pois, olisin saavuttanut jotain konkreettista. Kahden kuukauden päästä jouduin muuttamaan suunnitelmaani koska olin jo päässyt siinä vaiheessa puoliväliin tavoitettani minkä johdosta laitoin kymmenen kiloa lisää ja tarkastelisin asiaa sitten uudestaan maaliin päästyäni.

Numeroiden liukuessaan kohti pienempää lukua ja vaikka kuinka tuijotin itseäni peilistä mutta jotenkin en vaan nähnyt muutosta. Vasta kun lähestyin tuota kahdenkympin rajaa ja yhtenä päivänä laittaessani työhousuja jalkaani, silloin tajusin viimeinkin että muutos on jo tapahtunut. Työvaatteissa oli liikaa väljyyttä ja samoihin aikoihin ympärilläni olevat ihmisetkin alkoivat vähitellen tajuamaan mitä olin tehnyt itselleni. Itseni suojelemiseksi pyrin jo heti alusta lähtien pitämään sen tiukan turpa kiinni linjan mutta siinä vaiheessa kun kyseltiin monelta eri suunnalta että olenko minä tosiaan laihtunut, sitä vaan oli pakko alkaa myöntämään ja päästää irti hiljaisuudesta. Kyllähän se kieltämättä teki hyvää itsetunnolle kun jopa työn kautta tutuksi tulleet puolitutut ihmiset kommentoivat sitä että tämä muutos on tehnyt pelkästään hyvää minulle.

Mitä pidemmälle etenin tässä itseni parantamisessa, huomasin sellaisen erikoisen jutun että liikunnalla ei kuitenkaan ollut niin suurta vaikutusta tässä kokonaisuudessa kuin aluksi oletin. Esim. työvuorojen takia minulla saattoi olla monta kertaa sellainen viikko jossa en yksinkertaisesti ehtinyt tekemään normaalia rutiinia mutta silti painoni onnistui putoamaan tasaisesti kilo per viikko tahtia. Ruokavaliolla on siis suurempi vaikutus. Ainakin itselläni ja se on hyvä tietää että minun kehoni toimii tällä tavalla. Suurin mindfuck tässä kokonaisuudessa on ollut kuitenkin se että miten helposti ja nopeasti tämä on onnistunut. Mitä nyt välillä koin nitkuttamisen tunnetta kun esim. vedin sitä iänikuista kesäsalaattia iltavuorojen ensimmäisellä tauolla tai ladoin naamaani yhtä ja samaa tavaraa aamupalaksi näiden kuukausien aikana mutta kokonaisuutena tämä kuitenkin oli lähes kivuton kokemus. Kyllähän minä sen nyt ymmärrän että suurin apu tässä kokonaisuudessa on ehdottomasti ollut se mielenlaatu jossa minä olen ollut. Minun ei ole tehnyt yhtään mieli mitään hyvää, pystyin kieltäytymään monestakin asiasta ilman mitään vaikeuksia ja muutenkin tästä kilojen karsimisesta on tullut jonkinsortin pakkomielle jonka myötä olen puskenut itseäni etenemällä sata lasissa. Yksinkertaisesti sanottuna tämä mielenlaatu on sytyttänyt sisälläni kirkkaasti palavan halun parantua.

Mutta mikä oli se todellinen alkutekijä tässä muutoksessa? Ikävä kyllä se onkin jo liian pitkä tarina kerrottavaksi – minun pitäisi olla kylmän juoman äärellä kertoessani taustoista ja miten asiat etenivät kahden kuukauden aikana lopulta siihen sydäntä rinnastani repivään pisteeseen jonka myötä egoni sai myös kovan kolhun. Ehkäpä minä kerään kirjoituksiani noilta ajoilta kovalevyni kätköistä kasaan ja nidon ne muiden ajatuksien kanssa yhteen joskus toiste mutta jos haluatte kuulla lyhyen, suuntaa antavan version siitä, sen onneksi pystyy kertomaan myös yhdellä sanalla. Nainen. Ystävä jolla oli kolmen vuoden aikana suuri vaikutus elämääni. Hänen ansiosta olen ymmärtänyt itsestäni erilaisia asioita ja sananvaihtojen myötä olen saanut sekä vahvistuksia kuin myös uusia näkemyksiä elämäni aikana askarruttaviin aspekteihin. Kertakaikkiaan hieno ihminen joita on liian harvassa tässä maailmassa. Tietääkö hän käynnistäneensä tämän fyysisen muutoksen meikäläisessä? Kyllä ja minä tulen olemaan ikuisesti kiitollisuuden velassa hänelle tästä elämänsuunnasta muutoksesta ja miten hän aukaisi minusta uudenlaista potenttiaalia. Valitettavasti meidän kahden läheinen ystävyys lipui sormistani sisälläni syntyneiden tunteideni takia ja miten hän reagoi siihen. Tyypillistä elämässäni – minä menetän kaiken arvokkaan ja tärkeän jossain vaiheessa. Ei ole siis ensimmäinen kerta eikä varmaan jää viimeiseksi.

Kyllähän sitä aina on helppoa olla jäljestäpäin viisauden räkää nenästä kaivava kaikkitietäväinen mutta näinhän se joskus menee elämässä – jotain pahaa tai jonkinlainen menetys on koettava henkilökohtaisella tasolla ennenkuin alkaa tekemään asioiden eteen täysin uudella päättäväisyydellä ja tarmolla. Onneksi minä tajusin ottaa itseni parantamisen sen oikeaksi ja ensimmäiseksi vaihtoehdoksi. Vuosien varrelta tulee mieleen parikin kaveria jotka ottivat samankaltaisesti koetut asiat yhtä raskaasti mutta valitsivat toisenlaisen vaihtoehdon kivun lievitykseen. Yksi tarttui pulloon ja oli kuukauden yhtä mittaan turtuneena tai kuten hän itse joskus kuvaili olotilaansa, kuin olisi ollut sumussa. Toinen joutui turvautumaan reseptilääkkeiden voimaan jotta sai edes jonkinlaisen tukevan otteen elämänlangasta kiinni.

Täytyy myöntää että vaikka olin saanut käynnistettyä elämäntapamuutoksen ja ajatuksen siemen oli istutettu syvälle pääni sisään, itsekin olin kolme viikkoa sellaisessa tyhjyydessä jossa elämässäni tärkeät asiat eivät saaneet minkäänlaista tunnereaktiota itsessäni. Se vaikutti jopa musiikin kuunteluun niin rankasti että kahden viikon aikana minä en pystynyt kuuntelemaan mitään muuta kuin rauhallista tai synkkää ambient-musiikkia. Pirstaleinen pääni ei vaan yksinkertaisesti kestänyt minkäänlaista ylimääräistä meteliä. Mikä on sinänsä outoa koska yhdessä vaiheessa elämääni musiikki onnistui pitämään minut järjissäni kaiken epätoivon keskellä ja nyt se kääntyi päälaelleen mikä tuntui siinä että vääräkin levy tai musiikintyyli olisi voinut suistaa minut täysin pois raiteilta. Vaikka olen eri sairauksien myötä joutunut läpikäymään kaikenlaista paskaa elämäni aikana ja käynyt pahimmillaan piipun vartta tuijottavalla pimeällä puolella, tämä ajanjakso oli yksi vaikeimmista elämäni aikana sillä en ole koskaan ottanut mitään yksittäistä asiaa näin raskaasti.

Se painostava olotila seurasi minua kaikkialle. Muistan töistäkin yhden hetken kun istuin taukohuoneessa syömässä, vetäytyneenä täysin omaan kuoreeni. Entinen työkaverini joka omaa samanlaisen rönsyilevän ja parhaimmillaan piikittelevän huumorintajun ilmestyi paikalle, yritti huonolla menestyksellä käynnistää keskustelua jonka johdosta yhtäkkiä raivostui ja huudahti minulle että “mikä vittu sua oikein vaivaa?!”. Siirsin katseeni häneen ja palautin sen takaisin ruoka-annokseeni, enkä vastannut. Minä en vaan yksinkertaisesti ollut oma itseni enkä halunnut vastata totuudella sillä en tiennyt minkä version itsestäni olisin pahimmassa tapauksessa päästänyt ulos. Joten pyydän vielä kerran anteeksi silloista käytöstäni ja pahimmillaan sen tuomaa ‘paskat nakkaa’ asennetta työpaikallani. Minä tiedostan itsekin sen että en ole aina välttämättä niin helppo ihminen ja osa teistä sai kokea ikävemmän puolen siitä kun läpikävin henkilökohtaista kadotusta.

Kirjoittaessani tätä tekstiä päässäni alkoi pyörimään filmikelan kaltaisesti muita erilaisia tilanteita yli puolen vuoden ajalta – oli kyseessä sitten juuri se ‘point of no return’ hetki jolloin koin sen kovan iskun ja puhelun jälkeen makasin flegmaattisesti sängylläni puoli tuntia tuijottaen katonrajaa puristaen kännykkääni kädessäni, samalla yrittäen koota egoni viimeisiä rippeitä ja löytää edes jonkinlaista kiinteää tarttumapintaa pääni sisälläni. Tai eri vaiheita parantumisessani – hampaita purren yhteen ja veren maku suussa pusken itseäni askeleen pidemmälle kuntopyörän päällä, yhden ihmisen vakuuttava monologi vähä-hiilihydraattisesta ruokavaliosta tai lukuisia myönteisiä keskusteluja kokemastani asioista ja elämästä ylipäätänsä eri henkilöiden kanssa (kiitos teille jotka ovat kuunnelleet ja tuoneet esiin omat näkemyksenne). Kuten esim. yhden keskustelun lomassa, mielenkiintoisen ajatusmaailman omaava työkaverini asetteli 25 kappaletta litran piimäpurkkia siniseen laatikkoon ja pyysi minua nostamaan sen. “Se on yllättävän raskas ja mieti että sinulta on lähtenyt noin paljon”. Mind fucking blown. En edes ollut ajatellut sitä tuolla tavalla ollenkaan ja nostaessani laatikkoa sitä vaan tajusi uudella tasolla että minä olen tehnyt jotain uskomatonta ja näin lyhyessä ajassa.

No mut… Mielenkiintoiset yhdeksän kuukautta elämästäni on takana josta seitsemän kuukautta on mennyt itseni korjaamiseen. Näiden kuukausien aikana olen oppinut itsestäni erinäisiä asioita, alkanut näkemään mm. aikaisemmat ihmissuhteeni hieman eri tavalla ja ymmärtänyt enemmän kehoni toiminnasta minkä johdosta fyysinen puoli on alkanut parantumaan hyvässä tahdissa. Minulla on edelleenkin jonkin verran matkaa taaperrettavana jotta saisin kaikki tavoitteet kirittyä ja lopulta toteutettua sen pienen, jopa naurettavankin unelman jonka loin itselleni mutta entä se vastapuoli? Eli sielu? Se on sitten tyystin eri asia että löydänkö jostain sen kauan kadoksissa olleen henkilökohtaisen onnellisuuden mutta tällä hetkellä olen saanut aseteltua itseni oikeaan suuntaan. Olen kuitenkin löytänyt sen toisen asian jonka kadotin ajan saatossa. Oikea minäni on viimeinkin alkanut heijastumaan peilistä takaisin. Jopa pieni hymy näkyy kasvoiltani.

In my past displays a reason
The past displays a cause
Cause I know that we will never be the same
Cause it’s the elements that make us who we are

(Crosspostaus facebookista)

Leave a Comment