Beastie Boys: Make Some Noise

Beastie Boys on aina hallinnut musiikkivideot ja nyt on taas yksi lisätodiste siitä. Pure win.

Hidden Orchestra: Wandering (Live)

Addiktioni: Redux 3

The Angelic Process: Weighing Souls With Sand (2007)

The Angelic Process: Weighing Souls With SandTasan kolme vuotta sitten The Angelic Processin toinen sieluista katosi maan päältä kun orkesterin pääarkkitehti Kris Angylus riisti itseltään hengen. Tragediaa edeltäneet tapahtumat ovat aika ikävää kerrottavaa. Häneltä murtui käsi yhdessä vaiheessa ja epäonnekseen onnistui sen lisäksi loukkaamaan uudestaan tämän parantumaan päin olevan raajansa. Edessä olisi ollut kahden vuoden rankka koettelemus jossa käden lihakset olisi uudelleenkoottu eikä kuitenkaan annettu varmoja takeita siitä että käsi parantuisi entiseen loistoonsa. Tämä oli erittäin kova isku minkä johdosta hän masentui pahasti ja kärsivä sielu ei yksinkertaisesti kestänyt sitä ajatusta ettei hän pystyisi enää soittamaan omilla käsillään ja tekemään musiikkia mikä on täyttänyt puolet hänen elämästään. Itsemurhaan päättynyt ratkaisu johti siihen että orkesterin viimeiseksi jäänyt ja muutenkin sydäntäsärkevän raskaan teeman omaava albumi sai ylleensä täysin uudenlaisen symbolisen merkityksen mutta ei mennä vielä niin pitkälle tässä kirjoituksessa. Sen verran sanon vielä että hänen itsekkään tekonsa takia häneltä jäi taaksensa vaimonsa Monika Dragynfly ja heidän kaksi lasta.

Itse en unohda sitä hetkeä kun tutustuin tähän orkesteriin. Vuosi 2006 oli loppumaisillaan ja muutenkin joulu on minulle sellaista aikaa jolloin pistän kuulokkeet päähän ja uppoudun pääasiallisesti synkän musiikin viettelemään maailmaan. TV ei ole juurikaan päällä, mitä nyt Blade Runnerin katson DVD:ltä jossain vaiheessa koska se kuuluu meikäläisen absurdiin jouluperinteeseen. Tämä on minun toimiva tapa vapautua joulun ahdistavasta tunnelmasta. Laillisten tai laittomien kanavien kautta on tullut monet kerrat todettua että netti on loistava viestintämuoto löytää uusia levyjä tuntemattomilta artisteilta ja muistan kun läpikävin kovalevyltäni yhtä kansiota jossa oli kaikenlaista uutta tavaraa imutettuna. Tiedostoja selatessani mikään levy ei tuntunut sillä hetkellä tarttuvan kiinni kunnes siirsin We All Die Laughing minialbumin soittimeeni. Se ylöspäin räjähtävä ja ympäristöön levittäytyvä polttavan kuuma metallinen äänivalli oli ensimmäistä kertaa sellainen ilmaa keuhkoista tyhjentävä kokemus että jäin suu ammollaan ihmettelemään kuulemaani äänivyörytystä jota voisi parhaimmillaan kuvailla tuhansia taivasta pimentävien pommikoneiden olemuksella. Ei kauan kestänyt kun aivojeni reseptorit löysivät taas oikeat kohteensa ja näin ollen pistin kaikki saatavilla olevat levyt tilaukseen ja jäin erittäin nälkäisenä odottelemaan tulevaa albumia.

Weighing Souls With Sand on siis konseptialbumi ja suora jatkumo edelliselle pitkäsoitolle Coma Waering, jonka sisäisenä tarinana oli tuntemattoman miehen koomaan vajoaminen jossa hän joutui mielensä sekä ruumiinsa vangiksi, samalla todistaen jälkimmäisen rappeutumista ja lopulta kohdaten avuttomasti kuoleman. Kuten jo ehdin viitata, Weighing Souls With Sand albumin tematiikka ei myöskään ole siitä kauneimmasta päästä. Tällä kertaa seurataan juuri miehensä menettäneen aviovaimon kamppailua surun viiltävää tunnetta vastaan sekä yritystä kestää tätä raskaan menetyksen tuskaa mutta huonoin tuloksin sillä pitkän ja väsyttävän taistelun jälkeen tarinan päähenkilö ajautuu tekemään itsemurhan. Nyt ymmärrätte varmaan miksi tämä albumi saa uudenlaisen symbolisen merkityksen K.Angyluksen kuoleman jälkeen. Itse olen käyttänyt sanaa joutsenlaulu sillä se kuvaa parhaiten näitä monivaiheisia tunteita joita väistämättä kokee albumin sisältöä kuunnellessa ja samalla muuttuen jopa pelottavasti takaisin todellisuuteen peilaavaksi ja artistin mielenlaatuun kurkottavaksi portaaliksi.

Albumin aloitusraita, "The Promise Of Snakes", luo ensimmäisestä minuuteista lähtien sellaisen raamatullisen lupauksen ikuisesta onnesta ja ettei mitään pahaa tule tapahtumaan tässä juuri luodussa kahden ihmisen paratiisissa mutta karkotuksen sijaan koetaan sielunkumppanin kuolema ja tästä päälaelleen kääntävästä shokista alkaa nivoitumaan henkeäsalpaavan surullinen sekä itsetuhoinen matka jossa yritetään saada epätoivoisesti edes jonkinlaista vastausta siihen että miksi hän on poissa. Ensimmäisestä kappaleesta lähtien ei ole epäselvää että musiikillisesti Weighing Souls With Sand jatkaa onnistuneesti Coma Waering albumin tutuissa jalanjäljissä yhteen nitoen doom metallin raskaasti pommittavaa äänivallia ja sähköisesti rahisevia ambientmaisia tekstuureja sekä heittäen sekaan tribalmaista rummutusta. Tällä kertaa vokaaleja on puskettu hitusen verran enemmän eturintamaan joka näin ollen tuo musiikille enemmän inhimillisyyttä samalla puskien dynamiikkaa laajempaan kulmaan mutta kuitenkin pitäytyen edelleenkin siinä muodostelmassa että lyriikoista ei juurikaan mitään selvää. Tämä ratkaisu takaa sen että kuuntelija pakostakin syventyy enemmän albumin mystiikkaan.

"Dying In A Minor" on yksi Weighing Souls With Sandin yllätysmomenteista. Heti alusta lähtien äänimaisema luo sellaisen vahvan illuusion kuin seilaisi sukellusveneellä maailmaa peittävässä meressä omassa yksinäisyydessään ja tasaisesti resonoiva signaali mikä tuolta meren syvyydestä kaikuu on heikko elämänsignaali joka alkaa vaimenemaan mitä syvemmälle vajotaan. Kappale siis ottaa rauhallisesti oman aikansa muovaten äänivirtaa seesteisen ambientin ja rumpujen säestyksellä edeten kohti murskaavan paineen omaavaa pohjaa jonka myötä The Angelic Process alkaa etenemään taas tutussa toimintamallissaan. Viimeistään "Burning In The Undertow Of God" aikana tuleekin sellainen herättelevästi ravisteleva osuus kuin selviäisi että onko kuoleman jälkeen mitään vai kohtaako elämässä vaikuttaneen uskomuksen mukaan helvetin tai sen toisen vaihtoehdon jossa rakastavaiset kohtaisivat jälleen toisensa. Levyn piiloraitana toimiva instrumentaalityö "How To Build A Time Machine" tuo edes jonkinlaista positiivista valon pilkahdusta tähän synkästi otteessaan pitävässä kierteessään, rakentaen toivoa menetyksen lävistämään kipuun ja yrittäessään löytää vastausta jolla voisi palata alkuun ja estää kaikki nämä tragediat tapahtumasta.

Ja sitten on ainoastaan vinyylillä julkaistu bonusraita "Sleepwritten". Väistämättäkin sydäntä puristava tunne iskee viimeistään siinä vaiheessa kun kuuntelee 11 minuutin ajan minkäläisia soittimia sekä uusia ideoita tähän viimeiseen kappaleeseen on onnistuttu sisällyttämään silti kuulostamatta liialti täyteen ahdetulta. Pelkästään kappaleessa esitellyt toimintatavat ja erityisesti nousevan auringon maasta vaikutteita saanut instrumentointi onnistuivat vakuuttamaan minut siitä että jos The Angelic Process olisi julkaissut tämän jälkeen vielä yhden levyn, avioparista muodostunut kaksikko olisi vienyt orkesterin muokkaaman koneiden ja kitaroiden muodostaman äänimaailman kuin myös heilauttanut koko genren täysin voimin seuraavalle tasolle.

Weighing Souls With Sand julkaistiin neljä vuotta sitten ja rehellisesti sanottuna tämä albumi on edelleenkin yksi levykokoelmani helmistä. Itselläni tulee tasaisen väliajoin sellaisia pyrähdyksiä kuuntelutottumuksessa jonka aikana kuuntelen intensiivisestä tiettyjä albumeja ja yritän esim. löytää niistä uusia asioita. Weighing Souls With Sand lukeutuu näihin ja se on myös siitä ainutlaatuinen että albumin musikaalinen kaava onnistui joskus aikoinaan kuljettamaan yliväsyneen mieleni tuntemattoman rajan ylitse jonka aikana koin voimakkaan... En edelleenkään tiedä millä termillä kutsuisin tuota uniikkia kokemusta. Tuntuu kuin mieleni olisi kytkimen lailla käännetty rinnakkaiseen todellisuuteen. Talven pimeys muuttui hetkessä ympärille hohtavaksi valoksi ja minä olin noin puolen tunnin ajan tuossa tilassa jossa tähyilin ympärilläni ollutta kauneutta enkä halunnut sen loppuvan koskaan. Nyt tämä taas lähti sille linjalle että en edes tiedä mitä haluaisin tällä loppukaneetilla sanoa. Ehkäpä sen että Weighing Souls With Sand on yhä vuosien jälkeen hieno, jopa mieltäräjäyttävästi sieluun syvät jäljet jättävä teos ja minulla on yksi tärkeä kokemus siitä todisteena. Sitä on edelleenkin vaikea uskoa että näinkin voimakasta, aisteihin vetoavaa musiikkia ei tulla enää koskaan kokemaan uusissa väreissä tältä kahden ihmisen muodostamalta kokonaisuudelta. RIP Kris Angylus, sinä onnistuit muistuttamaan minua uudella tavalla miksi musiikki on elämässäni niin tärkeää.

Madman’s cometh

Vinyyli-versio levyhyllyn muiden aarteiden viereen ja vain parin bonusraidan takia? Hah. Eiköhän meikäläisen pää ole seonnut jo vuosia sitten mutta viime aikoina pää on ollut hyvinkin selkeä ja olen ollut jopa pelottavan määrätietoinen tämän uuden suunnan myötä.

  • “Kun sun juttujasi kuuntelee… sä olet seonnut ihan täysin päästäsi.” -Faijan toteamus meikäläisen suunnitelmasta alkaa vääntämään aamukuuden rumbaa ja muutenkin koko elämäntapamuutoksesta. (19/04/11 - 0  # )

Päivän hymähdys

- Kuten sanoin, olen harrastanut kirjoittamista seitsemän vuotta. Minulla ei ole tapana mainostaa tätä asiaa ja minkä johdosta jätin mainitsematta sen että minä julkaisen kirjoituksiani tuonne netin yhteen hämärään kolkkaan, omaan hiekkalaatikkooni. Se on sellainen henkilökohtainen paikka jonne puran pääni sisäisiä asioita silloin tällöin.

- Huomasinkin sen miten painotit sanojasi.

[...]

- Sinulla on kuitenkin selkeästi sana hallussa. Oletko ajatellut lähettäväsi tekstejäsi lehtiin tai blogeihin?

- En juurikaan.

- Itse luen monet asiat pintapuolisesti mutta sinun tekstisi kaappasi huomioni. Sinulla on oma, persoonallinen kirjoitustyyli ja muutenkin tekstisi oli juuri sellaista sopivaa materiaalia naistenlehtiin.

(Tässä vaiheessa minä olin hieman varpaillani mutta kuitenkin naurahdin asialle)

- Naistenlehtiin?

- Niin, sinä osaat kertoa avoimesti tunteistasi siinä missä monet hakevat sanojaan eikä välttämättä osaa laittaa sitä kirjalliseen muotoon. Sinä voisit saada myös mukavaa lisätienestiä tuosta kirjoittelusta.

- Mistä minä kirjoittaisin? Omasta elämästäni? Se on niin tylsän arkimaista. Mitä nyt seitsemän kuukautta sitten kaikki vaan rysähti niskaani ja minun piti tehdä itseni suhteen jotain. Minä kirjoitin siitä.

- Kyllä sitä aina löytää jotain kirjoitettavaa. Omasta elämästäni minä pystyisin kirjoittamaan kaikenlaista.

- Sinulla onkin lapsi. (Viittasin hiljaisesti siihen että hän on yksinhuoltajaäiti jolla on omat murheensa)

- Sillä ei ole mitään väliä onko minulla lapsi vai ei. Pystyisin silti kirjoittamaan monesta asiasta. Sinäkin pystyt.

[...]

Addiktioni 14/11

Autechre: EPs 1991-2002 (2011)

Autechre: EPs 1991-2002Olenkin odotellut sitä hetkeä jolloin Warp Records alkaisi puskemaan ulos uudelleenmasteroituja versioita heidän alkupään legendaarisesta katalogistaan. Hieman yllättäen ensimmäisenä uudelleenjulkaisuna toimii viiden CD:n boksi joka kerää saman kansien alle Autechren yksitoista EP:tä kahdentoista vuoden ajalta mikä myöskin sattuu osumaan juuri siihen sopivaan saumaan sillä osa näistä Autechren mini-julkaisuista on ollut pidemmän aikaa out-of-print materiaalia. Kuten muistamme, 90-luvulla Autechre (a.k.a. Rob Brown ja Sean Booth) oli tunnetusti tuottelias ja erittäin uraa-uurtava kaksikko mikä tarkoitti että jokaista studio-albumia täydensi jonkun sortin EP. 2000-luvun tuntemattomuuteen tähtäävän audion totaalinen uudelleen rekonstraatio ja jatkuvasti eteenpäin puskeva kokeilunhakuisuus lopetti tämän perinteen joksikin aikaa jonnekin kunnes Quaristice albumin myötä ollaan palattu tähän harmoniseen julkaisu tyyliin. Unohtamatta tietenkään sitä tärkeintä asiaa mikä kuuluu näillä mini-julkaisuilla - hyvin pitkälti iDM-genren alkuperäisistä sinikopioistahan tässä on kyse minkä myötä tämän kaksikon monipuolisia ideoita kuulee edelleenkin nykypäivänä muiden artistien töissä. Niin vahva vaikutus Autechrella on ollut ja edelleenkin on kokeellisessa elektronisessa musiikissa.

Alunperin ainoastaan vinyylinä julkaistu kaksiraitainen Cavity Job oli Autechren ensimmäinen julkaisu ja soundillisesti se on tiukasti vuoden 1991 ajan hermossa kiinni. Rave nälkäisten breakbeat muhennoksessa auttaa EP:n nimikkokappale ja vaikka teoksella onkin jo sellaiset 20 vuotta ikää takana silti se onnistuu kuulostamaan hieman kehittyneemmältä verrattuna moneen samalta ajanjaksolta oleviin töihin. "Accelera 1 & 2" sen sijaan ei ole säästynyt niin hyvin ajan hampaalta. Rave-huudahdukset, synapuukotukset, synteettiset vokaalit sekä muut piipitykset pitävät siitä huolen että nämä kaikki kuullut elementit on vuoteen 1993 mennessä käytetty ylimakaaberisesti loppuun ja lopulta rave-scene jakautui moneksi muuksi genreksi. Cavity Job ei siis ole mitenkään mullistava pikkujulkaisu mutta kuitenkin sen verran tärkeä aloituspiste joka sitoo puuttuvan kehityskaaren Warp Recordin alaisuudessa julkaistuun materiaaliin. Sitten päästääkin itse asiaan eli Autechren todelliseen luonteeseen ja heidän rajoja rikkovaan äänimaailmaan. Vuoden 1994 Basscad EP on irrotettu heidän vuotta aikasemmin julkaistulta debyytti-albumiltaan Incunabula ja sai näin ollen harvinaisen remix kohtelun. Tälle kokoelmalle ei kuitenkaan sisälletty vierailevien artistien kuten esim. Seefeelin näkemys vaan kaikki on Autechren itsensä tekemiä muokkauksia joista kuulee että heidän visionsa technosta ja electrosta saavat paljon avarempia ja monisäikeisimpiä muotoja. Kolmen raidan Anti EP on yhä edelleenkin yleisön sekä kriitikoiden rakastama ja taitaapa se myös olla myös henkilökohtaisella mittapuulla mitattuna ehkäpä paras Autechre julkaisu joka on tullut vastaan. Onhan Anti EP edelleenkin Autechren historiassa helposti lähestyttävin julkaisu, kiitos korvia miellyttävän melodisuuden sekä tasapainossa pysyvien biittien ja kuten muistamme, tämä EP sisälsi vuoden 1994 tapaan kritiikkiä Briteissä siihen aikaan velloneeseen ja erityisesti nuorten ihmisten elämää hankaloittavaan Criminal Justice Billiin. Aikoinaan julkaisussa itsessään liitetyn kirjoituksen mukaan EP:n kaksi ensimmäistä teosta eli "Lost" ja "Djarum" sisältävät toistuvia kuvioita noudattavia ratkaisuja jotka olisivat olleet laittomia kyseinen lain astuessaan voimaan mutta "Flutter" on rakennettu ja ohjelmoitu mielenkiintoisesti siten että siinä ei ole missään vaiheessa milläänlailla toistuvaa tahtia vierekkäin vaikka se saattaa kuulostaakin siltä. Autechre sekaantumassa politiikan mittelöihin on edelleenkin niin vieras käsite kun heidän insituutioita rikkovaa musiikkiaansa kuuntelee.

Vuoden 1995 ja 1997 välisenä aikana julkaistut Garbage, Anvil Vapre sekä Envane jatkavat edelleenkin tuota prototyyppimäisten ideoiden purkamista ja uudelleenkokoamista johon he liittivät onnistunesti myös mekaanista työstötapaa sekä teknologista särmää ja näin ollen Autechre osasi aina kulkea monta askelta muita edellä eikä sortunut turhan toistoon tai edes suostunut seuraamaan trendejä. Noiden julkaisujen yksi ehdottomasti mainitsemisen arvoinen raita on Garbagen viimeistelevä "VLetrmx" joka nykypäivänäkin on sen verran huomion arvoinen teos Autechren discografiassa että jopa Warp Recordsille levyttävä Chris Clark sanoi aikoinaan tätä kahdeksan ja puolen minuutin autuutta maailman kahdeksaksi ihmeeksi. Onhan se ehdottomasti Autechren yksi hienoimmista näytöistä ja ollessaan hyvin riisutun oloinen ambient työ, Autechre osasi myös valjastaa tätä perinteistä elektronista virtausta myös heidän näkemyksensä alaisuuteen täydellisesti. Herrat Brown ja Booth ovat itse sanoneet että heidän vaikutteensa on ammennettu mm. hip hopin alkuajoista ja Envanen aloitusraita "Goz Quartet" on edelleenkin fantastinen esitelmä siitä miten hip hopin tutut luonteenpiirteet valjastetaan ja uudelleenmuokataan hybridimäiseen ilotulitteluun.

Siirryttäessä lähemmäksi 2000-lukua, Autechren musiikki alkoi saada huomattavasti vaikeaselkoisempaa olomuotoa. Cichlisuite (1997) oli vielä jokseenkin ymmärrettävä vaikka sekin oli saanut jo kliinisempää ja huomattavasti kurinalaisempaa liikehdintää ylleensä. Yksitoista nimettyä sekä yhden piiloraidan sisältävä 67 minuuttinen EP7 (1999) menee Autechren äänimaailmassa jo sellaiseen puhtaampaan tilaa tutkivaksi pulssahteluksi että itselläni on edelleenkin hieman vaikeuksia ymmärtää tätä teosta ja miten tätä pitäisi todellisuudessa pidellä. Vuonna 2002 julkaistu Gantz_Graf voisi jopa olla Autechren täydellinen vastapallo mietelmälle siitä että mitä on todellinen elektroninen musiikki sisältäen genren perustuksia rikkovan kaavan. Ei minkäänlaisia viittauksia toistoon perustuvalle alkeelliselle kasaamiselle ja rytmikin on purettu perusteellisesti pieniin palasiin minkä myötä kuuntelijan käteen jää pelkästään teoksesta huokuvaa tilantajua, raakaa tunnelmointia sekä kylmästi luotaavien ja terävästi iskostuvien nolla-ykkösten levittäytymistä ympäristöön. Edelleenkin yksi mieltäräjäyttävimmistä töistä heidän monipuolisesta historiasta ja juuri tällaisessa hyökkäävyydessä Autechre on parhaimmillaan kun se ei päästä kuuntelijaa helpolla. Itsekin olen kokenut sen monet kerrat ja edelleenkin osaan nauraa sille että minulta meni seitsemän vuotta Draft 7.30 albumin ymmärtämiseen. Ja tähän kokonaisuuteen kun vielä ynnätään edesmenneen John Peelin sessioita varten nauhoitetut kaksi julkaisua ja meillä on käsissämme yksi elektronisen musiikin tärkeimmistä kokoelmista.

Jos joku kyselee että mikä olisi se sopivin julkaisu jonka kautta tutustua Autechren tuotantoon, itse ehdottaisin suoraan tätä boksia. Jos tästä miltei kuuden tunnin paketista ei saa mitään irti, sitten vika on täysin kuuntelijassa.

30 kiloa myöhemmin

Se hetki jolloin päätin tehdä muutoksen elämääni on syöpynyt ikuisesti mieleeni. Muutenkin sitä siivittävä viikonloppu on jäänyt raa'alla tavalla muistiin. Sängyn pohjalla makaaminen, rikkinäinen mieli ja sen mukana tullut masentava olotila, puolittain valveella olemista, paskojen elokuvien hapuileva tuijotus TV1000:lta koska halusin täyttää mieleni jollakin muulla turhanpäiväsellä kohinalla ja elokuvien välissä kävin syväluotaavaa keskustelua itseni kanssa jossa lähdin kyselemään peruskysymyksiä kuten esim. kuka minä todellisuudessa olen ja mitä haluan itselleni. Mutta se hetki jolloin päätin tehdä jotain itseni suhteen. Se viimeinen mutta tärkeä napsahdus pääni sisällä jonka myötä olen edelleenkin tällä tiellä.

2010. Syyskuu. Yhdeksästoista päivä. Sunnuntai. Aamupäivä. Olin suihkussa. Nojasin kummallakin kädellä seinää vasten siten että myös pää kosketti käsiäni. Lämmin vesi virtasi päälleni ja seisoin suihkun alla pitkän aikaa paikallani pitäen silmiäni kiinni. Hengitin rauhallisesti suun kautta. Kävin korvieni välissä viimeistä kertaa syväluotaavaa keskustelua itseni kanssa. Jokainen kulunut minuutti tuntui ikuisuudelta mutta lopulta silmäni avauduttua minä olin vihdoinkin löytänyt vastauksen sisimmistäni. Minä en yksinkertaisesti voinut jäädä tuleen makaamaan vaan minun oli viimeinkin tehtävä itseni suhteen jotain radikaalia. Tai kuten hyvä ystäväni joskus pelotteli minua tällä sanalla kun olin puolitoista vuotta aiemmin päättänyt jättää alkoholin kokonaan elämästäni. Elämäntapamuutos.

Käydessäni tuota viimeistä syväluotaavaa keskustelua itseni kanssa, sitä pakostakin alkoi ajattelemaan kuinka kolmenkymmenen ikävuoden raja kolkuttelee pian ovelle jonka myötä ensimmäinen valoon ilmestynyt totuus oli se että minun on pakko pysäyttää tämä oravanpyörä jossa minä edelleenkin olin vangittuna vaikka en ollut tiedostanut kaltereita pitkään aikaan. Kehossa ja mielessä on kaikenlaisia arpia muistutuksena läpikäydyistä sairauksista ja nyt halusin viimeinkin tehdä 180 asteen käännöksen jonka kautta käynnistää uudelleen elämäni ja aloittaa puhtaalta pöydältä.

Siltä istumalta jätin sokerin, aloin syödä terveellisemmin, muutin ruokavalion hiljalleen pääasiallisesti vähä-hiilihydraattiseen muotoon ja ennenkaikkea heti alusta lähtien pidin ykkössääntönä sitä että syö vähemmän ja kuluta enemmän. Menin niinkin pitkälle tässä elämäntapamuutoksessa että muokkasin jopa unirytmiäni eli olen mennyt ajoissa nukkumaan ja maksimissaan otan puolen tunnin päikkärit jos on ollut tarvetta. Ensimmäinen realistinen versio puolivuotissuunnitelmastani oli se että jos saisin tuossa ajassa 15-20 kiloa pois, olisin saavuttanut jotain konkreettista. Kahden kuukauden päästä jouduin muuttamaan suunnitelmaani koska olin jo päässyt siinä vaiheessa puoliväliin tavoitettani minkä johdosta laitoin kymmenen kiloa lisää ja tarkastelisin asiaa sitten uudestaan maaliin päästyäni.

Numeroiden liukuessaan kohti pienempää lukua ja vaikka kuinka tuijotin itseäni peilistä mutta jotenkin en vaan nähnyt muutosta. Vasta kun lähestyin tuota kahdenkympin rajaa ja yhtenä päivänä laittaessani työhousuja jalkaani, silloin tajusin viimeinkin että muutos on jo tapahtunut. Työvaatteissa oli liikaa väljyyttä ja samoihin aikoihin ympärilläni olevat ihmisetkin alkoivat vähitellen tajuamaan mitä olin tehnyt itselleni. Itseni suojelemiseksi pyrin jo heti alusta lähtien pitämään sen tiukan turpa kiinni linjan mutta siinä vaiheessa kun kyseltiin monelta eri suunnalta että olenko minä tosiaan laihtunut, sitä vaan oli pakko alkaa myöntämään ja päästää irti hiljaisuudesta. Kyllähän se kieltämättä teki hyvää itsetunnolle kun jopa työn kautta tutuksi tulleet puolitutut ihmiset kommentoivat sitä että tämä muutos on tehnyt pelkästään hyvää minulle.

Mitä pidemmälle etenin tässä itseni parantamisessa, huomasin sellaisen erikoisen jutun että liikunnalla ei kuitenkaan ollut niin suurta vaikutusta tässä kokonaisuudessa kuin aluksi oletin. Esim. työvuorojen takia minulla saattoi olla monta kertaa sellainen viikko jossa en yksinkertaisesti ehtinyt tekemään normaalia rutiinia mutta silti painoni onnistui putoamaan tasaisesti kilo per viikko tahtia. Ruokavaliolla on siis suurempi vaikutus. Ainakin itselläni ja se on hyvä tietää että minun kehoni toimii tällä tavalla. Suurin mindfuck tässä kokonaisuudessa on ollut kuitenkin se että miten helposti ja nopeasti tämä on onnistunut. Mitä nyt välillä koin nitkuttamisen tunnetta kun esim. vedin sitä iänikuista kesäsalaattia iltavuorojen ensimmäisellä tauolla tai ladoin naamaani yhtä ja samaa tavaraa aamupalaksi näiden kuukausien aikana mutta kokonaisuutena tämä kuitenkin oli lähes kivuton kokemus. Kyllähän minä sen nyt ymmärrän että suurin apu tässä kokonaisuudessa on ehdottomasti ollut se mielenlaatu jossa minä olen ollut. Minun ei ole tehnyt yhtään mieli mitään hyvää, pystyin kieltäytymään monestakin asiasta ilman mitään vaikeuksia ja muutenkin tästä kilojen karsimisesta on tullut jonkinsortin pakkomielle jonka myötä olen puskenut itseäni etenemällä sata lasissa. Yksinkertaisesti sanottuna tämä mielenlaatu on sytyttänyt sisälläni kirkkaasti palavan halun parantua.

Mutta mikä oli se todellinen alkutekijä tässä muutoksessa? Ikävä kyllä se onkin jo liian pitkä tarina kerrottavaksi - minun pitäisi olla kylmän juoman äärellä kertoessani taustoista ja miten asiat etenivät kahden kuukauden aikana lopulta siihen sydäntä rinnastani repivään pisteeseen jonka myötä egoni sai myös kovan kolhun. Ehkäpä minä kerään kirjoituksiani noilta ajoilta kovalevyni kätköistä kasaan ja nidon ne muiden ajatuksien kanssa yhteen joskus toiste mutta jos haluatte kuulla lyhyen, suuntaa antavan version siitä, sen onneksi pystyy kertomaan myös yhdellä sanalla. Nainen. Ystävä jolla oli kolmen vuoden aikana suuri vaikutus elämääni. Hänen ansiosta olen ymmärtänyt itsestäni erilaisia asioita ja sananvaihtojen myötä olen saanut sekä vahvistuksia kuin myös uusia näkemyksiä elämäni aikana askarruttaviin aspekteihin. Kertakaikkiaan hieno ihminen joita on liian harvassa tässä maailmassa. Tietääkö hän käynnistäneensä tämän fyysisen muutoksen meikäläisessä? Kyllä ja minä tulen olemaan ikuisesti kiitollisuuden velassa hänelle tästä elämänsuunnasta muutoksesta ja miten hän aukaisi minusta uudenlaista potenttiaalia. Valitettavasti meidän kahden läheinen ystävyys lipui sormistani sisälläni syntyneiden tunteideni takia ja miten hän reagoi siihen. Tyypillistä elämässäni - minä menetän kaiken arvokkaan ja tärkeän jossain vaiheessa. Ei ole siis ensimmäinen kerta eikä varmaan jää viimeiseksi.

Kyllähän sitä aina on helppoa olla jäljestäpäin viisauden räkää nenästä kaivava kaikkitietäväinen mutta näinhän se joskus menee elämässä - jotain pahaa tai jonkinlainen menetys on koettava henkilökohtaisella tasolla ennenkuin alkaa tekemään asioiden eteen täysin uudella päättäväisyydellä ja tarmolla. Onneksi minä tajusin ottaa itseni parantamisen sen oikeaksi ja ensimmäiseksi vaihtoehdoksi. Vuosien varrelta tulee mieleen parikin kaveria jotka ottivat samankaltaisesti koetut asiat yhtä raskaasti mutta valitsivat toisenlaisen vaihtoehdon kivun lievitykseen. Yksi tarttui pulloon ja oli kuukauden yhtä mittaan turtuneena tai kuten hän itse joskus kuvaili olotilaansa, kuin olisi ollut sumussa. Toinen joutui turvautumaan reseptilääkkeiden voimaan jotta sai edes jonkinlaisen tukevan otteen elämänlangasta kiinni.

Täytyy myöntää että vaikka olin saanut käynnistettyä elämäntapamuutoksen ja ajatuksen siemen oli istutettu syvälle pääni sisään, itsekin olin kolme viikkoa sellaisessa tyhjyydessä jossa elämässäni tärkeät asiat eivät saaneet minkäänlaista tunnereaktiota itsessäni. Se vaikutti jopa musiikin kuunteluun niin rankasti että kahden viikon aikana minä en pystynyt kuuntelemaan mitään muuta kuin rauhallista tai synkkää ambient-musiikkia. Pirstaleinen pääni ei vaan yksinkertaisesti kestänyt minkäänlaista ylimääräistä meteliä. Mikä on sinänsä outoa koska yhdessä vaiheessa elämääni musiikki onnistui pitämään minut järjissäni kaiken epätoivon keskellä ja nyt se kääntyi päälaelleen mikä tuntui siinä että vääräkin levy tai musiikintyyli olisi voinut suistaa minut täysin pois raiteilta. Vaikka olen eri sairauksien myötä joutunut läpikäymään kaikenlaista paskaa elämäni aikana ja käynyt pahimmillaan piipun vartta tuijottavalla pimeällä puolella, tämä ajanjakso oli yksi vaikeimmista elämäni aikana sillä en ole koskaan ottanut mitään yksittäistä asiaa näin raskaasti.

Se painostava olotila seurasi minua kaikkialle. Muistan töistäkin yhden hetken kun istuin taukohuoneessa syömässä, vetäytyneenä täysin omaan kuoreeni. Entinen työkaverini joka omaa samanlaisen rönsyilevän ja parhaimmillaan piikittelevän huumorintajun ilmestyi paikalle, yritti huonolla menestyksellä käynnistää keskustelua jonka johdosta yhtäkkiä raivostui ja huudahti minulle että "mikä vittu sua oikein vaivaa?!". Siirsin katseeni häneen ja palautin sen takaisin ruoka-annokseeni, enkä vastannut. Minä en vaan yksinkertaisesti ollut oma itseni enkä halunnut vastata totuudella sillä en tiennyt minkä version itsestäni olisin pahimmassa tapauksessa päästänyt ulos. Joten pyydän vielä kerran anteeksi silloista käytöstäni ja pahimmillaan sen tuomaa 'paskat nakkaa' asennetta työpaikallani. Minä tiedostan itsekin sen että en ole aina välttämättä niin helppo ihminen ja osa teistä sai kokea ikävemmän puolen siitä kun läpikävin henkilökohtaista kadotusta.

Kirjoittaessani tätä tekstiä päässäni alkoi pyörimään filmikelan kaltaisesti muita erilaisia tilanteita yli puolen vuoden ajalta - oli kyseessä sitten juuri se 'point of no return' hetki jolloin koin sen kovan iskun ja puhelun jälkeen makasin flegmaattisesti sängylläni puoli tuntia tuijottaen katonrajaa puristaen kännykkääni kädessäni, samalla yrittäen koota egoni viimeisiä rippeitä ja löytää edes jonkinlaista kiinteää tarttumapintaa pääni sisälläni. Tai eri vaiheita parantumisessani - hampaita purren yhteen ja veren maku suussa pusken itseäni askeleen pidemmälle kuntopyörän päällä, yhden ihmisen vakuuttava monologi vähä-hiilihydraattisesta ruokavaliosta tai lukuisia myönteisiä keskusteluja kokemastani asioista ja elämästä ylipäätänsä eri henkilöiden kanssa (kiitos teille jotka ovat kuunnelleet ja tuoneet esiin omat näkemyksenne). Kuten esim. yhden keskustelun lomassa, mielenkiintoisen ajatusmaailman omaava työkaverini asetteli 25 kappaletta litran piimäpurkkia siniseen laatikkoon ja pyysi minua nostamaan sen. "Se on yllättävän raskas ja mieti että sinulta on lähtenyt noin paljon". Mind fucking blown. En edes ollut ajatellut sitä tuolla tavalla ollenkaan ja nostaessani laatikkoa sitä vaan tajusi uudella tasolla että minä olen tehnyt jotain uskomatonta ja näin lyhyessä ajassa.

No mut... Mielenkiintoiset yhdeksän kuukautta elämästäni on takana josta seitsemän kuukautta on mennyt itseni korjaamiseen. Näiden kuukausien aikana olen oppinut itsestäni erinäisiä asioita, alkanut näkemään mm. aikaisemmat ihmissuhteeni hieman eri tavalla ja ymmärtänyt enemmän kehoni toiminnasta minkä johdosta fyysinen puoli on alkanut parantumaan hyvässä tahdissa. Minulla on edelleenkin jonkin verran matkaa taaperrettavana jotta saisin kaikki tavoitteet kirittyä ja lopulta toteutettua sen pienen, jopa naurettavankin unelman jonka loin itselleni mutta entä se vastapuoli? Eli sielu? Se on sitten tyystin eri asia että löydänkö jostain sen kauan kadoksissa olleen henkilökohtaisen onnellisuuden mutta tällä hetkellä olen saanut aseteltua itseni oikeaan suuntaan. Olen kuitenkin löytänyt sen toisen asian jonka kadotin ajan saatossa. Oikea minäni on viimeinkin alkanut heijastumaan peilistä takaisin. Jopa pieni hymy näkyy kasvoiltani.

In my past displays a reason
The past displays a cause
Cause I know that we will never be the same
Cause it's the elements that make us who we are

(Crosspostaus facebookista)

Addiktioni 13/11

Lustmord: Songs Of Gods And Demons (2011)

Lustmord: Songs Of Gods And DemonsDark ambient pioneeri Lustmordilla (a.k.a. Brian Williams) on tällä hetkellä tuotannon alla vokaaleihin perustuva seuraava täyspitkä The Word As Power jonka hän tulee julkaisemaan joskus hamassa tulevaisuudessa mutta sitä ennen hän kuitenkin pisti hieman yllättäen ulos uransa kolmannen kokoelman johon on kerätty ennenjulkaisematonta materiaalia neljäntoista vuoden ajalta. Se mikä tekee Songs Of Gods And Demons kokoelmasta mielenkiintoisen on se fakta että kappaleissa on jonkinlainen kytkös elokuva, TV- tai pelimusiikkiin. Harmi vaan että mies ei kertonut sen tarkemmin että mistä nämä tuotokset ovat tasan tarkkaan raapaistu kasaan, lukuunottamatta Toolin Vicarious DVD:n menu-musiikista ammentavaa "The Blasted Pain". Kokoelman kolme ensimmäistä teosta ("Corvus Mysterium", "The Blasted Plain" sekä "Neural Ether") on aika pitkälti siitä samasta vankasta ja erittäin tutusta puusta veistettyä äänivyörytystä johon on miehen kolmenkymmenen vuoden uransa aikana tottunut. Ihoa myöten hengittävä äänisuunnittelu on edelleenkin täydellisesti kohdallaan, paksua ja matalalla liitävää dronea kauhotaan ja kammetaan tehokkaasti omassa upottavassa pyörteessään ja valoa kaappaava pimeys on vahvasti läsnä. Uusia ideoita on minimaalisesti mukana, esim. miehen musiikissa harvemmin kuultu huilusoitin osaa jälleen luoda käsinkosketeltavan kauniin hetken "Neural Etherin" aikana mutta muuten näissä kolmessa mainitussa työssä läpikäydään ne tutunomaiset maailmat satelliittipaikannuksen tarkkuudella. Ajan myötä unohtuneiden kaupunkien rappeutumiset, vuosituhansia vanhat katakombit sekä avaruuden tuntemattomat kolkat ovat siis tämänkin kertaisen kiertoajelun monista kohteista minkä myötä sitä pakostakin alkaa aistimaan että jokin tärkeä ja viimeistelevä elementti kuitenkin puuttuu julkaisun ytimestä. Onko se sitten kuuluisa punainen lanka joka tekisi selkeän läpileikkauksen vai johtuuko se yksinkertaisesti sitten siitä että tämä kaikki on kuitenkin jo kuultu jossain muodossa miehen albumeilla. Silti Lustmordin musiikki on parhaimmillaan suorastaan kuin Danten jumalaisesta näytelmän sivuilta repäisty. Kaikki toivo saa heittää menemään kun lähtee kulkemaan Lustmordin musiikillisesti siivittämää synkän kalskahtavaa, alaspäin suuntaavia kivisiä portaita kohti henkilökohtaista kadotusta mutta kokoelman neljännen teoksen "Haze" lähtiessään käyntiin, sitä yhtäkkiä huomaa astuneensa rohkeasti erilaiseen tulkintaan Lustmordin universumissa. Kevyehky valonpilkahdus pimeyden keskellä luo itseäänpettävän turvallisuuden tunteen ja herättää samalla pientä toivon pilkahdusta ylle mutta sekin himmenee hiljalleen ja tummanpuhuva drone-koneisto alkaa raahautumaan takaisin kohti valoa riisuvan varjojen ja kivun valtakuntaa. Julkaisun viimeistelevä "Vault" on helposti rinnastettavissa "Metavoidin" aliarvostettuun äänimaailmaan. Lustmordin musiikissa vähäiseen rooliin jääneet perkussiot ja synalla tuotetut orkesterimaiset etenemiset luovat miltei mahtipontisen tunnelman mutta lopulta siitäkin alkaa ikävällä tavalla näkymään ne asiat että tämä kaikki on kuultu aiemmin.

Songs Of Gods And Demons ei siis ole mitenkään mullistava julkaisu. Kokonaisuudesta löytää enemmälti referenssipisteitä hänen tärkeimpiin töihin ja muutenkin kappaleet muodostavat korkeintaan kosmeettisen päivityksen miehen nykysoundiin.

Chase & Status: Time

Viimeisen kuukauden aikana Chase & Statuksen toinen albumi on pyörinyt meikäläisen jukeboksissa yllättävän tiuhaan vaikka se kuulostaakin kaupalliselta tuotokselta ja tämäkin kyseinen single on puhdasta poppia minun korvissani. En tiedä vaatiiko aivot sitten välillä jotain iisimpää tavaraa kaiken ylimakaaberisen rynkytyksen jälkeen mutta minä vaan jotenkin tykkään tästä. Ei sitä aina tarvitse hakea selitystä kaikelle.