Yksi plus yksi

Ahdistava ja muutenkin paska viikko takana.

Taas on joutunut läpikäymään sanomisia ja tekoja. Kyseenalaistamaan kaikki. Selittämään. Pitämään turpa kiinni. Nauranut sisäisesti koetulle farssille. Haistattaa vittua koko helvetin säätämiselle. Unohtamatta tietenkään sitä että olen tuntenut itseni jälleen täyskusipääksi.

Oma lukunsa on se miten kolmen viikon hiljaisuuden jälkeen tapaus A ilmestyi työpaikalleni, vieläpä tietoisesti meikäläisen työpisteelleni ja yritti käynnistää keskustelua. Ensimmäisellä kerralla hän kertoi ikävästä asiasta pankkikortin suhteen joka oli juuri tapahtunut hänelle ja vertasi sitä mitä minulle oli tapahtunut kaksi vuotta sitten. Tyhjä ilme kasvoillani kerroin lyhyesti mitä minä jouduin tekemään asian suhteen ja samaan aikaan pääni sisälläni muistutin ankarasti itselleni että pidä se etäisyys koska minulla ei ole enää varaa päästää itseäni takaisin tuonne valheelliseen toivon äärelle.

Vaikka kuinka yritän järkeillä että tässä etäisyyden luomisessa on edelleenkin kyse minun hyvinvoinnista ja menetetyn toivon viimeisestä hautaamisesta mutta todellisuudessa minä en yksinkertaisesti enää tiedä mitä minun pitää tehdä tämän suhteen. Tai paremminkin kyselen itseltäni että mitä hän haluaa minusta? Minä selitin hänelle kirjeitse mihin minä en tällä hetkellä kykene ja annoin ihan pätevän syynkin sen suhteen mutta silti hän käyttäytyi edessäni kuin olisin se sama vanha ystävä joka on valmis kuuntelemaan.

Miksi minun ihmissuhteet muuttuvat lopulta aina sotkuisiksi yhtälöiksi?

Leave a Comment