Kirje #2

Hei Anu.

Yllätyit varmaan taas tästä kirjeestä. Ehkäpä sinun kannattaisi asetella itsesi istuma-asentoon sillä minä aion edelleenkin olla rehellinen sinua kohtaan ja sanoa asiat suoraan sydämestäni. Mistä aloittaisin tämänkertaisen purkamisen? Vaikka siitä kirjoittamastani kirjeestä jonka lähetin sinulle viime joulukuussa. Totta puhuen, se oli minulle pakonomainen asia joka oli puserrettava ulos sisimmistäni jossain muodossa. Halusin saada edes jotenkin itseäni tyydyttävän pisteen tapahtuneille asioille sillä olin jo valmistautunut siihen että noudattaisin sanojasi ja katoaisin elämästäsi.

Mutta viikkoja myöhemmin sinä soitit yllättäen minulle ja sanoit parikin asiaa mikä hiveli egoani. Sanasi toivat minulle taas toivoa. Toivoa, joka kuitenkin alkoi mureta hiljalleen käsiini koska et halunnutkaan jatkaa uudestaan aloittamaamme keskustelua. Ehkäpä sinä aavistit mitä halusin sanoa sinulle tai elämäntilanteesi oli jo siinä vaiheessa saanut uutta väriä. Vain sinä tiedät asian oikean laidan. Mutta sillä ei ole väliä. Tämä keskustelun tyssähtäminen auttoi kuitenkin taas tajuamaan mitä minun on tehtävä itseni suhteen vaikka se tulisi pahimmassa tapauksessa repimään henkisiä haavoja uudestaan auki.

Se mitä halusin sanoa sinulle viikkoja sitten... Meidän kahden välisen ystävyyden ja kunnioituksen vuoksi minä en edelleenkään ala valehtelemaan itselleni enkä varsinkaan sinulle. Minulla on yhä tunteita sinua kohtaan.

Elämässäsi tapahtuneiden asioiden takia minä en valitettavasti pysty olemaan sellainen ystävä kuin sinä haluaisit minun olevan tällä hetkellä. Minä pelkään eniten sitä että näiden sisälläni olevien tunteiden kera minä tulen uudestaan satuttamaan itseäni kun yritän olla hyvä ystävä sinulle. Tämä syvälle juurtunut pelko johtuu siitä että minä olin pahimmillaan sellaisessa tyhjyydessä jossa elämässäni tärkeät asiat eivät saaneet minkäänlaista tunnereaktiota ja tuon kolmen viikon ajan olin pelkkä tyhjä, kävelevä kuori. Kuin sielu olisi revitty irti ja heitetty menemään.

Minä olen oikeasti iloinen puolestasi että olet löytänyt ihmisen täyttämään elämääsi. Huolimatta kaikenlaisista pahoista asioista mitä sinäkin olet kokenut, sinä edelleenkin jaksat tarpoa rohkeasti uuteen suuntaan. Minäkin yritän, vaikka välillä tuntuukin että kuljen hitaasti upottavassa juoksuhiekassa. On sanomattakin selvää että minä tulen kaipaamaan sinua. Sinä olet edelleenkin harvinaislaatuinen ihminen joita on liian vähän tässä maailmassa. Kaipaamisen lisäksi minä tulen olemaan ikuisesti kiitollinen siitä että annoit minulle uuden suunnan elämässäni ja avasit minusta uudenlaista potenttiaalia.

Minulla on edelleen korjausta vaativaa työsarkaa sieluni ja ruumiini suhteen minkä johdosta minä tulen jatkamaan tätä aloittamaani elämäntapamuutosta. Ehkäpä me otetaan toisiimme yhteyttä jossakin toisessa elämäntilanteessa, mutta siihen asti minä tulen noudattamaan alkuperäisiä sanojasi ja otan etäisyyttä sinuun.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

Marko.

Leave a Comment