I am…

Tässä on hitaasti sulatellut toissa viikolla tapahtunutta nytkähdystä eteenpäin. Toisin sanoen puhelua jonka sain kun olin heikoimmillani - maatessani sängyn pohjalla 38 asteen kuumeessa. Viikon aikana olen hitaasti läpikäynyt sanottuja sanoja ja yrittänyt miettiä miten tätä tilannetta alkaisi purkamaan.

Pienen, vaikeahkon kynnyksen jälkeen kumpainenkin myönsi että me kaivataan toisiamme ja meidän keskusteluja. Hän selvästi halusi sanoa paljon muutakin mutta ei voinut. Tämä on meikäläiselle tuttu tilanne jo kahdelta kuluneelta vuodelta. Hän ei halua että hänen herkkä, nuori tyttärensä olisi läsnä kun hän vuodattaisi avoimesti tuntojaansa. Mutta hän kuitenkin sanoi jotain mikä hiveli egoani.

... elämässäni on ollut kaikenlaisia miehiä mutta sinä olet ollut täysin erilainen.

Olen tietenkin iloinen tästä puhelusta mutta toisaalta pelkään myös pahinta. Erityisesti pelkään sitä mitä hän todellisuudessa haluaisi sanoa minulle sillä en tiedä kestänkö minä toista samanlaista tönäisyä. Tönäisyä, joka upotti minut tyhjyyteen jossa olin kolme viikkoa. Minulle tärkeät asiat eivät saanut minkäänlaista tunnereaktiota ja minä olin kolmen viikon ajan pelkkä tyhjä, kävelevä kuori. Kuin sielu olisi revitty irti.

Entäs se kirjoittamani kirje? Se oli minulle pakonomainen asia joka oli puserrettava ulos sisimmistäni. Halusin itse saada edes jonkinlaisen päätöksen sillä olin jo valmistautunut siihen että noudattaisin hänen sanoja ja katoaisin hänen elämästään kokonaan.

Leave a Comment