Pneumatic Detach: Putrescense (Live)

Korttitalon kaatuminen

Olen tietoisesti pitänyt sen linjan että pidän turpavärkkini kiinni tämän hetkisestä elämäntilanteestani in real life ja mitä olen sen vuoksi alkanut tekemään itselleni. Tämä viikko kuitenkin todisti kiistattomasti sen että ympärilläni olevat ihmiset alkavat hiljalleen näkemään muutokset joita olen suorittanut itselleni. Se sama kysymys on kysytty tämän viikon jokaisena päivänä useasti ja minun on vain pakko myöntää se todeksi. Ja sitten minä lyön sen mieltä-räjäyttävän faktan pöytään että kuinka nopeasti minä olen sen tehnyt.

No mut… minä jatkan tämän aiheen parissa tulevaisuudessa kun olen saanut kiinni tietyn tavoitteen.

I am…

Tässä on hitaasti sulatellut toissa viikolla tapahtunutta nytkähdystä eteenpäin. Toisin sanoen puhelua jonka sain kun olin heikoimmillani – maatessani sängyn pohjalla 38 asteen kuumeessa. Viikon aikana olen hitaasti läpikäynyt sanottuja sanoja ja yrittänyt miettiä miten tätä tilannetta alkaisi purkamaan.

Pienen, vaikeahkon kynnyksen jälkeen kumpainenkin myönsi että me kaivataan toisiamme ja meidän keskusteluja. Hän selvästi halusi sanoa paljon muutakin mutta ei voinut. Tämä on meikäläiselle tuttu tilanne jo kahdelta kuluneelta vuodelta. Hän ei halua että hänen herkkä, nuori tyttärensä olisi läsnä kun hän vuodattaisi avoimesti tuntojaansa. Mutta hän kuitenkin sanoi jotain mikä hiveli egoani.

… elämässäni on ollut kaikenlaisia miehiä mutta sinä olet ollut täysin erilainen.

Olen tietenkin iloinen tästä puhelusta mutta toisaalta pelkään myös pahinta. Erityisesti pelkään sitä mitä hän todellisuudessa haluaisi sanoa minulle sillä en tiedä kestänkö minä toista samanlaista tönäisyä. Tönäisyä, joka upotti minut tyhjyyteen jossa olin kolme viikkoa. Minulle tärkeät asiat eivät saanut minkäänlaista tunnereaktiota ja minä olin kolmen viikon ajan pelkkä tyhjä, kävelevä kuori. Kuin sielu olisi revitty irti.

Entäs se kirjoittamani kirje? Se oli minulle pakonomainen asia joka oli puserrettava ulos sisimmistäni. Halusin itse saada edes jonkinlaisen päätöksen sillä olin jo valmistautunut siihen että noudattaisin hänen sanoja ja katoaisin hänen elämästään kokonaan.

Addiktioni 01/11

Rabbit Junk: Project Nonagon (2010)

Rabbit Junk: Project NonagonJP Andersonilla on pitänyt kiirettä parina viimeisenä vuotena. Ainakin tuolla digitaalisessa maailmassa. Vuonna 2009 hän rysäytti vanhan projektinsa The Shizit’n uudestaan käyntiin ja julkaisi omaa nimeä kantavan albumin, tosin siinä kävi sen verran huonosti että vanha bändikaveri veti herneen nenään sen verran syvälle tuon tuon projektin henkiin herättämisestä antamalla sille kuuluisan viimeisen niskalaukauksen ja herra Anderson joutui muuttamaan materiaalinsa The Named nimen alaisuuteen. Väliäkös sillä, The Shizit tai The Named, JP Anderson onnistui kuitenkin julkaisemaan raskaimmansa levynsä hänen urallaan ja sen johdosta vieläkin hampaiden vanhojen sijainnista vihjaavat tyhjät kolot suussa vihlovat kun ajattelee kyseisen materiaalin kovuutta. Mitäs muuta hän julkaisi mp3-muodossa? Viikinkimetallia soittavaa Wolves Under Sailin debyytti-EP:n Grave Before Slave sekä tämänkin albumin kaksi ensimmäistä osaa hän ehti pistää ulos ennenkuin levy-yhtiö löi rahaa kouraan ja halusi välttämättä osansa tästä kakusta. Project Nonagon pitäisi olla täysin suoraa jatkumoa Rabbit Junkin edelliselle työlle This Life Is Where You Get F__ked mutta todellisuudessa albumin tematiikka ja musikaaliset tyylit heiluvat taas kuin hullun mulkku vastatuulessa eli on vieläkin enemmän rönsyilevämpi tarjonnan suhteen. Mikä onkin sitten hyvä asia. Helvetin hyvä sellainen ja te tulette kuulemaan miksi.

Musikaallinen kaava on kuitenkin jo tuttu kahdelta aikaisemmalta Rabbit Junk julkaisulta ja Project Nonagonin alkuun potkaiseva “Power” on aika pitkälti sitä ‘perus’ Rabbit Junkia jos sellaista edes vieläkään on olemassa. Kirkuvasti nuoleskelevat kitarat, sylkeä raivoisasti erittävä ja kurkunpohjaa karheasti raapiva ääni pohjustavat jo heti ensimetriltä lähtien sitä faktaa että kyseessä on taas mukaansa tempaava materiaalia. Tasaisella breakbeat-tahdilla tahkova rummutus pitää kuuntelijan pään tehokkaasti kiinni tämän kappaleen aikana joka varsinkin huipentuu juuri ennen kahden minuutin markeria kertosäkeistön ja basson luomaan riisuttuun tunnelmaan. Muutenkin kokonaisuutena biisi suorastaan luo sellaisen kovan halun moshata keskellä olohuonetta koska se on yksinkertaisesti niin energinen ilmestys. “Blood” lataa lisää panoksia ja nyt lahdataan huomattavasti painostavammalla ja raskaammalla asenteella. Tuplabasarit ja hölkkäävästi etenevä tahti yhdistettynä kappaleista huokuvaan raivoon sekä pilkistävään cinemaattisuuteen kertovat yhdessä sen että mies osaa edelleenkin keittää liemensä monenlaisen runttauksen alaisuudessa. “Home” lähtee hapuilemaan kohti hardcoren yksinkertaista putkijuoksua mutta nämä kolme kappaletta on todellisuudessa vasta pientä leikittelyä verrattuna siihen mitä on seuraavaksi tulossa.

Julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin ja selkeästi suurinta panostusta vaatinut osuus on keskelle sijoittuvat kolme kappaletta. Jokainen metallia runkkaavaa kitaristi pystyy kirjoittamaan sitä samaa ja tutunomaista sointua pedon numerosta sekä tekemällä tekstejä vanhasta vihtahoususta mutta harva on lähtenyt työstämään H. P. Lovecraftin Cthulhu-mytologiaan perustuvaa tarinaa ja vieläpä näin tarkasti että kappaleista muodostuvat mininäytelmä kertoen kolmen eri ihmisen kohtaamisesta puhtaaseen pahuuteen. “From The Stars” aloittaa tämän audiovisuaalisen mielikuvan kertomalla edellisen tutkimusryhmän jalanjäljissä seuraavasta tiimistä joka lopulta tajuaa minkälaiseen tilanteeseen he ovat todellisuudessa joutuneet. “Revenge Of Julian Modely” on aristokraattisesti kasvatetun, yhden miehen ylimielisestä kostonhalusta ja kuinka hän kurkottaa sitä halutessaan The Great Old Onen suuntaan sekä viimeisestä nauhoituksesta kertova “The Expidition” jossa kuolemansa viimeinkin hyväksynyt viimeinen eloonjäänyt nauhoittaa varoituksen jota on syytä kuunnella tarkkaan kun katakombin syvyyksiä lähdetään taas tutkimaan. Näistä kolmesta teoksesta huomaa ennenkaikkea sen miten hyvin näitä on alusta loppun asti hiottu ja järjestelty, jopa lisättyjä teatterimaisia efektejä ja sinfoniamaisia kuljetuksia myöten. Kappaleet on luotu täysin tarinan ehdoilla ja näin ollen musiikki on järjestetty siten että black metallin pommittava olemus sekä industrialmaisen viiltävä pauke on saanut niin paljon uudenlaista innovatiivisuutta että minun täytyy nostaa hattua miehen mielikuvitukselle ja kykyä kaivertaa näinkin moniulotteisen hetken hänen urallaan.

Viimeisen osuuden aloittava “Handle Bars” synnyttää pienimuotosia mieleyhtymiä 80-luvulle, eikä 8-bittiset elementit, jopa hivenen popahtava soundi sekä John Lydonin kaltaisen vokaalin käyttäminen auta yhtään tässä hämmennyksen selventämisessä. “Devotee” käynnistelee funkymaista asennetta kunnes päästää taas kipinöivää ilotulitusta jonka Rabbit Junk osaa parhaimmillaan. “U Lock Justice” lisää taas hardcoremaista syöksymistä lyöttäytyen samalla mukaansa ragga-mentaliteettia sekä kilinän ja kolinan kautta kolkahtavia drum and bass looppeja. Niin… Mutta mikä on lopullinen tuomio? Vaikka se kuuluisa kokonaisuuden lävistämä punainen lanka lensi komeasti pään yli jo edellisellä albumilla eikä tämä suorana jatko-osana toimiva julkaisu tule yhtään helpottamaan tilannetta, Project Nonagon on kuitenkin taas helvetin vakuuttava työ herra Andersonilta. Mies tuntuu imevän jatkuvasti uusia ideoita ja toimintatapoja jotka hän sulattaa täydellisesti Rabbit Junkin alaisuuteen. Pelkästään musikaallinen erilaisuus joka siirtyy kappaleesta toiseen on jälleen hengästyttävää seurattavaa ja tämän ollessaan vain 42 minuuttinen työ, mies selkeästi tietää panostavansa pelkästään vahvuuksiinsa.

Addiktioni 52/10 – Part 2

The Blood Of Heroes: Remain (2010)

The Blood Of Heroes: RemainViime vuoden kohokohta albumirintamalla oli allekirjoittaneelle ehdottomasti superkokoonpanon The Blood Of Heroesin grindaavasti järisevä, matalassa dubin aallokossa viihtyvä sekä puskevasti eteenpäin rymisevä drum and bass debyytti jonka miehistöstä löytyivät mm. sellaiset nimet kuin Lynn Standafer (a.k.a. Enduser), Bill Laswell, Justin K Broadrick ja Kurt Gluck (a.k.a. Submerged). Jos edelleenkin muistan käyttämiä sanojani – julkaisu ennenkaikkea vakuutti omintakeisella, armottomalla tyylillä pistää säännöt täysin uusiksi ja siinä ohella sivutuotteena syntyi myös henkilökohtaisesti kaipaama avosydänleikkaus pitkän aikaa hitaasti kituvalle drum and bass genrelle. Täysosumaksi osoittautuneen laukauksen jälkeen sosiaalisten nettikanavien kautta ilmoitettiin että putken perästä ilmestyisi seuraavaksi remix-EP joka sitten lopulta muuntautui täysmittaiseksi albumiksi. Totta puhuen itselläni viisari ei juurikaan värähtänyt kun kuulin tästä uutisesta mikä johtuu enemmälti siitä että remix albumit ovat tunnetusti hankalia tapauksia – pahimmassa tapauksessa ne vesittävät alkuperäisen konseptin täysin mutta toisaalta onnistuen täydellisesti ne tuovat täysin uusia ulottuvuuksia jo aiemmin tarjoiltuun työhön ja näin ollen nauttien yhtä paljon kuin alkuperäisestä julkaisusta. Mutta ei anneta peloille valtaa kun lähdetään kahlaamaan taas tuntemattomia vesiä.

Debyytin tuottajina toimineet Joel Hamilton ja Submerged aloittavat tämän paloittelun “Descend Destroy” raidalla. Alunperin kyseinen raita oli se ainoa puuduttava ja ikävänlainen kompastuskivi albumin muuten saumattomasti toisiinsa kietoituvassa äänimaailmassa. Nyt se on muuntautunut huomattavasti vaarallisempaan ja kipinöitä sahaavaan muotoon jonka myötä sormikin taitaa mennä suuhun sen merkiksi sillä en tiedä sitten että luonnehtisinko tämän kitaravetoiseksi dubstepiksi vai minkä muun genrien sulatusuuniksi mutta pääsia on että se toimii ja helvetin hyvin. Ekstra kitarat tuovat mukanaan lisäkarheutta sekä antavat hyvän alkupotkun tälle julkaisulle. Enduserin remix julkaisun nimeä kantavasta teoksesta on sitä miestä itseään eli chopattuja looppeja ja edestakaista rynkytystä joten hän ei esittele mitenkään suurta yllätystä sen suhteen. Olisin kyllä kaivannut hieman radikaalisempaa kannanottoa mutta kyllä se kelpaa näinkin. Onneksi näissä drum and bass uudelleentyöstöissä on lähdetty käyttämään järkeä ja pitäydytty vähäisissä määrässä sillä albumilta löytyy ainoastaan toinen puhtaasti tähän genreen dipattua vääntämistä ja senkin tarjoilee suht. tuntematon artisti nimeltään Kuma. Tuntemattomuus on sinänsä hyvä asia ettei tarvitse heti ensikättelyssä leimaamaan minkäänlaista ennalta-arvausta. Dälek vetäisee tummanpuhuvan illbient/dub tunnelman “Chains” kappaleen ylle jossa sämplätään alkuperäisen Star Trekin efektejä vieden teosta täysin päälaelleen ja hitaaseen mieltä sorkkivaan kaaokseen. Kuten Enduserin tapauksessa, Justin K Broadrickin työstämä versio “Remain” kappaleesta kuulostaa aika pitkälti häneltä itseltään. Lisätyt vokaalit sekä semi-marssivasti etenevät rummutus tekevät tästä hieman taaksepäin vetäytyvän, jopa hivenen rennommin asennoituvan työn. “The Blood Of Heroes Rehearsal Version” samaisesta kappaleesta on jonkinlainen jatkumo Broadrickin omalle näkemykselle ja parhaimmillaan se kuulustaa juuri sellaiselta suhteellisen valmiilta paketilta että he pystyisivät vetämään näitä albumin kappaleita livenä. Mikä on tietenkin plussaa. “Salute To The Jugger” taisi olla jonkinlainen albumin pääteemabiisi joka kiteytti Juggerin olemusta sitomalla punaisessa langassa liitävän kokonaisuuden yhteen paikkaan ja nyt Bill Laswellin käsittelyssä sekin saa vain pieniä kosmeettisia muutoksia. Eli tässä tapauksessa laittamalla enemmän basson hytkyvästi väreilevää olemusta peliin. Gator Bait Ten jatkanee “Transcendent” alkuperäistä maalailevuutta mutta siirtäen äänimaailmaa hiljalleen progressiivisesti etenevään drone/sludge vyörytykseen. Gunshae pitäytynee aika pitkältä samoissa maalaustekniikoissa ottaessaan mittaa “Wounds Against Wounds” kanssa mutta alunperin hyvin räiskyvästi iskeytynyt volyymi muuntautuu nyt enemmän tuonne kokeellisemman ja luonnonomaisesti esitellyn ambientin pariin.

En siis odottanut tältä juurikaan mitään mutta jopa pieneksi yllätykseksi tästä muodostuikin erittäin toimiva paketti joista puolet teoksista lähtivät kaivertamaan ideoita täysin uuteen muotoon ja onnistuivat erinomaisesti näiden toteutuksessa. Toivottavasti ryhmä julkaisee joskus sen oikean toisen albumin sillä ensimmäinen lunasti pelkällä olomuodollaan täydellisesti paikkansa ja tämä remix albumi herätteli ajatuksia siitä että potentiaalia on suunnata vaikka minne suuntaan jossa räiskiä menemään.

File #681

Juteltiin tuossa eilen yhden henkilön kanssa onnellisuudesta. Tai enemmänkin hän oli tässä asiassa äänessä. Miten me lapsena ja aikuisena koetaan nämä asiat erilailla ja esimerkkinä hän antoi sen että joskus lapsena hän oli kirjoittanut kirjaan että onnellisuus on “koko päivä Särkänniemessä” tai “karkkipäivä lauantaina”. Hän jatkoi että aikuisena onnellisuuden löytäminen on vaikeampi asia. Hänen äänenpainosta kuulin jotenkin sellaisen ikävänlaisen sivuäänen. Kysyinkin että eikö sinun elämästäsi mukamas löydy yhtään onnellista asiaa (viitaten äänettömästi hänen perheeseen). Ensimmäisenä asiana hän kuitenkin myönsi että lapset ovat hänen onnellisuutensa lähde.

Keskustelun edetessään jo muita ratoja pitkin (vitun maksakastike), aloin itse samanaikaisesti pohtimaan omaa suhdettani musiikkiin. Onko musiikki se asia joka tekee minut onnelliseksi? Tätä ajatusta jonkun aikaa pureskellen päädyin hieman yllättävästi siihen vastaukseen että ei. Musiikista on kuitenkin tullut välttämätön asia minun elämässäni. Se pelasti minut – pitäen minut järjissäni vaikeina hetkinä, suorastaan raahasi minut kuiville pahoista ajatuksista ja loi hyvän olontunnetta. Ilman sitä en osaisi edes ajatella eläväni.

En minä tiedä. Olen tällä hetkellä kovassa kuumeessa ja muutenkin päivä on ollut vaikea jonka johdosta tunteet ovat olleet pinnassa. On parempi että en lähde avautumaan näistä asioista. Pysykööt osa materiaalista tiedostojen kätkössä.

Addiktioni 52/10

Daft Punk: Tron Legacy (Original Soundtrack) (Special Edition) (2010)

Daft Punk: Tron Legacy OSTRanskan yksi tärkeimmistä import tuotteista house-musiikin tai paremminkin koko elektronisen musiikin saralla on ehdottomasti ollut Daft Punk. 17 vuoden aikana he ovat julkaisseet kolme albumia, lukemattomia singlejä joiden musiikkivideot ovat parhaimmassa tapauksessa riemustuttaneet 90-luvulla ja näiden ohella myös uraa yksiin kansiin niputtavan kokoelman, remix-albumin sekä kaksi livejulkaisua. Unohtamatta tietenkään heidän erikoista tapaa käsitellä julkisuutta ja sen tuomaa kuuluisuutta rakentamalla imagon jossa he eivät näytä ollenkaan todellisia kasvojaan ja näin ollen ovat luoneet itselleen kaksi robottimaista hahmoa jotka peilaavat heidän projektia täydellisesti. Toisin sanoen he ovat luoneet vankan perustan heidän uralleen ja nyt vuosi 2010 vie heidän panostuksensa ja uurastuksensa täysin uuteen formaattiin – elokuvamusiikin vahvaan tunnelmointiin ja liikkuvaa kuvaa täydentävään illuusioon. Kun keväällä 2009 julkistettiin että Daft Punk tulisi tekemään vuoden 1982 Tron elokuvan jatko-osaan täysivaltaisen scoren – meikäläisen ja muidenkin lukemattomien huulilta pystyi lukemaan sen huumaavan ensireaktion aikana että he ovat täydellinen valinta tähän hommaan. Ja nyt kun tätä scorea on kuunnellut ja pyöritellyt soittimessa sen muutaman päivän, kokemani ensireaktio osoittautui täysin aidoksi.

Scoren tyyneesti aloittavan “Overture” cuen ensimmäisestä nuotista lähtien mukana tulee sellainen voimakas itseluottamus että he tietävät tasan tarkkaan mitä he ovat tekemässä. Jeff Bridgesin luoman intron kautta “The Grid” tuo mukanaan scoren toisen tärkeän ääripään jossa on syvä kumarrus nostalgiseen, 80-luvulla elektronista musiikkia tuottavien pioneereja kohtaan eli scoresta pystyy selkeästi aistimaan mm. Vangeliksen ja John Carpenterin jalanjäljissä etenevää latausta. Daft Punkin liitäessään 85-henkisen orkesterin eturintamassa ja samalla pitäen tukevan jalansijat nykypäivän elokuvamusiikin skaalautuvassa hurmoksessa ja tunnepitoisesti kiinnipitävässsä elektronisessa muodostelmassa, itselleni ei tule epäilyksen häivääkään etteikö he olisivat tietoisesti asian ytimessä. Score osaa intensiivisimmissä hetkissä herättämään ne tunteet joita olen löytänyt monen modernin elektronisen tuottajan työstä jotka käyttävät samoja ideoita kuin elokuvamusiikin ykköskaarti (Zimmer, Gregson-Williams, Arnold) ja samalla työstäen ideoita pikkuisen pidemmälle. “The Game Has Changed” ja monet samalla toimintamallilla räimivästi etenevät mutta kuitenkin hallitusti kaartuvat cuet esittelevät juuri tuollaista intensiivisyyttä rumpuohjelmoinnissa joka yksinkertaisuudessaan on hyvin minimaalisen tuntuinen mutta osaa kuitenkin parhaimmissa tapauksissa revetä liitoksistaan antaen kaukumaisesti etenevän efektin samalla kun pusertavasti etenevä jousi- ja torvi-patteristo ylläpitää symbioosia toisissaan tiukasti kiinni. Noiden ääripäiden palloittelun tiimellyksessä, kaksikko päästää myös tutunomaisen 4/4 biitin valloilleen tarjoten hetkellisesti klubimaisen irtioton jossa on ehtaa Daft Punk flavouria (“End Of Line” ja “Derezzed”) joka myöskin sitten lopulta huipentuu “Tron Legacy (End Titles)” kautta kuultavaan cueen heittäen sekaan raa’an ja erittäin väkevän oloisen eletro/acid yhdistelmän. Kaiken kaikkiaan Daft Punk siis onnistuivat tämän uuden alueen valtaamisessa eli elokuvamusiikin parissa jo heti ensimmäisellä yrittämällä verrattuna siihen mitä monella alan konkarilla on kestänyt vuosikausia. Kokonaisuudesta huokuu myös sellaista äärimmäistä huolellisuutta kuin Daft Punk olisi valmistautunut 17 vuoden uransa aikana henkisesti tekemään tämän soundtrackin. On siis sanomattakin selvää että Tron Legacy soundtrackin pitäisi avata Daft Punkille uusia ovia ja parempia tulevaisuuden näkymiä.