Shpongle: Around The World In A Tea Daze (Live In Tokyo)

Massive Attack: Unfinished Sympathy

Jotenkin tämä biisi on lähtenyt soimaan päässä viime päivinä. Yrittääköhän alitajunta sanoa jotain.

  • Tämän päivän Aamulehden yleisönosasto. Menee selkeästi mitvit-kategoriaan. (06/09/10 - 0  # )

We hold on

Vatsaa vääntää. Kuuntelen kun minulle rakas henkilö selittää elämänsä etenemistä kohti synkempää nurkkausta. Itkien. Tätä on tapahtunut lukuisat kerrat. Meidän välinen rauhallinen, arkisen harmaa puhelu saattaa yhtäkkiä saada yllättävän käänteen jossa lähdetään koluamaan tuskien polkua ja minä olen taas pelkääjän paikalla kuuntelemassa. Tällä kertaa sillä erotuksella että minä alan viimeinkin voimaan pahoin hänen sanoista. Vaikka hän ei kuvaile kaikkea graafisesti silti ne käytetyt sanat ja itkun sävyttämä ääni onnistuvat luomaan polttavan tunteen vatsaani. Voimattomana en tiedä mitä tekisin mutta olen aina pyrkinyt pitämään sen linjan että en pidättele itseäni vaan sanon kaiken suoraan mitä minun päässäni pyörii sillä hetkellä.

Tämä tilanne mihin hän on joutunut ei ole sellainen toivotunlainen kaksipuolinen kumppanuus. Kolmas osapuoli satuttaa tietoisesti, valehtelee monesta asiasta ja suoranaisesti manipuloi toista ihmistä jotta lopputulos olisi hänelle mieluinen. Toinen yrittää pitää kaiken kasassa kahdella eri rintamalla ihan vaan sellaisen typerän periaatteen takia että periksi ei anneta. Tai yrittäen kääntää totuuden siihen suuntaan että edelliset suhteet olivat selkeitä oppikouluja tälle nykyiselle. Kun aletaan selittelemään asioita tuolla tavalla, silloin edetään alamäkeä ja kovaa. Hyväksikäyttö. Henkinen väkivalta. Kummatkin ovat voimakkaita sanoja. Ja minä toistan näitä sanoja hänelle moneen kertaan samalla kun yritän kertoa suoraan omat mielipiteeni siitä että tämä ei ole normaalia käyttäytymistä. En tiedä sainko ne mitenkään upotettua häneen mutta jotenkin vaistosin pientä valoa hänen suunnassa. Puhelun päättyessä minä yritin saada tätä pahan olon tunnetta pois itsestäni. Turhaan.

Yöllä käyty keskustelu oli minussa yhä kiinni aamulla kun heräsin kello seitsemän jälkeen. Ajatukseni velloivat yhä hänessä ja sanoissa joita hän oli käyttänyt. Edetessäni kohti työpaikkaa minun oli pakko kaivaa mp3-soittimestani äänekkäintä industrial pauketta jotta saisin edes jonkinlaisen hiljaisuuden pääkopassani. Töihin päästyäni päässäni pyörivä karnevaali oli taas täydessä vauhdissa. Todennäköisesti näytin myös varmaan siltä että minulla on jonkinlainen vitutus päällä. En edes kiellä sitä. Minulla oli paha olo ja työpäivän edessä minä en tehnyt juuri muuta kuin ylianalysoin taas kaikkea. Joskus minulle valitetaan siitä että kääntelen jotkut asiat vähän liiankin huolellisesti ympäri mutta nyt näen miten paljon se aiheuttaa vahinkoa. Välillä en näe selvästi ja välillä muka olen tasalla tilanteesta.

Ainoastaan siitä olen varma että en voi enää olla paikoillani ja seurata tätä vierestä. Minun on pakko tehdä jotain konkreettista tälle asialle mutta mitä...?