Family walks in to the agency office…

Addiktioni 34/10

Venetian Snares: My So-Called Life (2010)

Venetian Snares: My So-Called LifeKanadalainen Venetian Snares a.k.a. Aaron Funk on selkeästi hidastanut tahtiaan viimeisen viiden vuoden aikana. Ollessaan luovuutensa huipulla hän parhaimmillaan tarjoili jopa kolme uutta kokopitkää vuodessa. Nykypäivänä on hyvä jos edes se yksi julkaisu tulee vuoden aikana ulos ja tämä tahdin hidastaminen on myös tuonut sellaisen jokseenkin epämiellyttävän ja epävarman elementin hänen musiikkinsa ylle. Mikä suurin piirtein tarkoittaa fifty-fifty mahdollisuutta sille että sieltä joko tulee vanhoilla ideoilla ratsastavaa tai kuten tämän miehen musiikissa yleisesti toivotaan, eteen tuotaisiin hieman kadoksissa ollutta brutaalia haasteellisuutta. Edellinen julkaisu, törkyiseen acid-virtaukseen kääritty Filth, osasi kaataa tuota juuri mainittua haastellisuutta raa'alla tavalla kurkusta alas. Nyt uunituoreen My So-Called Lifen myötä Venetian Snares palaa kaksi vuotta sitten julkaistun Detrimentalistin hehkutikun kaltaisesti hohtamiin tunnelmiin jossa jungle loopit, ragga-huudahdukset ja old school 'ardkore pianostabit palauttavat mielen tehokkaasti 90-luvun alkuun sekä heilauttaen itsensä Rossz Csillag Alatt Született albumin välimaastoon jossa jousisoittimet jättävät kaikumaisen kauniin väreilyn ilmaan samalla kun armoton breakcore rumpuohjelmointi järjestelee arpimaisesti tuhoa jättävää jälkeä tavaraivon syövereihin. Lupaavia elementtejä on siis haalittu tällekin albumille mutta kantavatko ne lopulta toivotunlaista tulosta? Ennenkuin lähden tuota vastausta purkamaan, sen voisin mainita että pressitiedotteen mukaan My So-Called Life on ensimmäinen julkaisu Aaron Funkin uudella levymerkillä, Timesig, jossa edelleenkin on vahva linkki Planet Mu levymerkkiä pyörittäneeseen Mike Paradinaseen joka on aiemmin julkaissut kolmetoista Venetian Snares albumia ja monta muuta lyhyempää kiekkoa.

Kun Venetian Snares lähtee jälleen kerran leikkimään ja paloittelemaan menneisyydessä kumpuavan junglen syvintä olemusta, hän yleensä heittää mukaan tusinan vihaisia tai hilpeitä sämplejä sekoittaakseen alkuperäista pakkaa kunnolla muuttaen kappaleen joko itseironiaksi läpileikatakseen genren kliseitä tai sitten vetäen täysin pellenaamarin päähänsä ja tehden helikopteria alasti. Jälkimmäisen osuudet hoidetaan selkeästi ainakin albumin aloittavassa "Posers And Camera Phones" jossa uhkaillaan raiskauksella, "Who Wants Cake?" rakennetaan erinäisten sämplien kautta henkisesti jälkeenjääneiden ylistystä koskevaksi teokseksi ja unohtamatta tietenkään pisteenä i:n päälle toimiva "Welfare Wednesday" jonka kohokohta taitaa olla vierailevan vokalistin luetelma siitä mitä naisen sukupuolielimeen voi työntää - listassa mainitaan mm. plastiikkakirurgia, shekin lunastus ja Mike Paradinas. Hauskaa tai ei, Venetian Snares hoitaa tämän älyttömän perseilyn yhtä tehokkaasti kuin ulostuslääkkeiden jakamisen vanhainkodissa. "Cadaverous" sämplää The Wiren Proposition Joen kiroilua ja muutenkin teos osaa levittäytyä hienovaraisesti kolmeen eri suuntaan sekoittaen junglea, breakcorea ja paukkuvaa happy hardcorea keskenään. Tasaisen varmaa biittiohjelmointia herra Funkilta. Ilmassa liihottava kliseisyys naulataan tiukasti seinään viimeistään "Ultraviolent Junglist" myötä joka on myöskin siinä mielessä esimerkillinen näyttö Venetian Snaresilta että hän onnistuu taas demonstroimaan sitä miten paljon hän edelleenkin pystyy rankaisemaan amen breakia kuljettaen sitä highspeediä eteenpäin repien mukaansa kaiken irrallisen irti ja paiskomaan nämä kaikki irtonaiset osat kimmoisasti kohti kuuntelijan tärykalvoa. Ah, niin ylimakaaberin väkivaltaista hekumointia mutta silti janoa tyydyttävää. Toisalta tämä jatkuva kliseisyydellä ratsastaminen heijastuu lopulta siinä että jossakin vaiheessa albumi tulee menettämään täysin teränsä ja alkaa samaan puuduttavia piirteitä. Viimeistään ja pahimmillaan sen kuulee "Sound Burglar" kappaleen aikana josta ei vaan enää löydä minkäänlaista tukevaa kiintopistettä.

Albumi tarjoaa myös kolme Rossz Csillag Alatt Született alaisuuteen rinnastettavaa teosta joista kaksi on erinomaista esimerkkiä tässä jatkuvuudessa ja yksi on vähemmän mairitteleva tuotos joka on nimeltään "Hajnal 2". Kuten muistamme, alkuperäinen versio tästä kappaleesta oli Rossz Csillag Alatt Született albumin yksi selkeimmistä kohokohdista joka osasi myöskin yllättäen johdatella kuuntelijaa jazzin letkeään ja savuiseen hämäryyteen kunnes biittipolitiikka työnnettiin takaisin 180 astetta samalla kun jousisoitinten armeija suunnattiin kohti hyökkäävää etenemistä. Tämän jatko-osan parissa suurin piirtein raaputan päätäni ja ihmettelen myös ääneenkin että mitä tässä yritetään oikein yritetään saavuttaa. Kaikki tuntuu niin päälleliimatun väsyneelta ja nurinkurisen sekavalta. Ihan kuin herra Funk olisi pyöritellyt tätä biisiä Renoisessa, vetänyt samaan aikaan jotain päätä sekoittavaa ainetta ja päättänyt että nyt pistetään kaikki päreeksi ilman kunnollista päämäärää. Glitch mentaliteettia tänne, pakonomaisesti leikattua ja liimattua laulua tuonne... Tämä remiksaus ei siis toimi millään tasolla. "Goodbye9/Hello10" ja "My So-Called Life" sen sijaan ovat tämän albumin tukipilareita, varsinkin albumin viimeistelevä "My So-Called Life" on suoranaisesti loistava helmi joka muistuttaa enemmänkin My Downfall polkua kulkevana työnä. Siitä löytyy sormien kautta hivelevän viulun tunnelmaista tulkintaa, hivenen aavemaista taustavokaalia, kevyttä acid työskentelyä ja kaiken tuon ryhdikkään breakcore kolistelun keskelle osataan myös ammentaa jopa chiptunen nostalgisuutta. Täydellistä.

Lopulta sitä kuitenkin päätyy kyselemään että mihin kohtaa asteikkoa tämä julkaisu asettunee? Totta puhuen, mitenkään originaali My So-Called Life ei ole mutta parhaimmillaan Aaron Funk osoittaa jälleen taidokasta ohjelmointikykyäänsä joka ennenkaikkea voimistuu siinä että albumin jokainen kappale on kirjoitettu alusta loppuun yhden tai kahden päivän aikana. Kuitenkin tämä puutos originaalisuudessa ja vanhojen ideoiden kierrätyksessä lopulta kaataa kokonaisuuden rymistäen siihen pisteeseen että tämä ei ole missään nimessä mitenkään tärkeä Venetian Snares julkaisu. Satunnaiskuuntelijat voi ihan suruttaa jättää tämän väliin sillä Aaron Funkilla on paljon parempia levyjä hänen katalogissaan.

  • Kun kuolema lopulta korjaa, jää kysymys että mitä tehdä tuhkille? Ratkaisu: painata niistä vinyylilevy. (26/08/10 - 0  # )

Orbital: Halcyon + On + On

Vituttaa tämä kipeenä oleminen jossa yskitään keuhkot pihalle ja muutenkin tukkoinen olotila vaan pahentaa tätä. Pitäisi myös saada keskittymiskyky kohdennettua kirjoittamiseen mutta tässä olotilassa se on vain niin helvetin vaikeaa. Noh, meikätuubissa pyöriskely toi taas tulosta. Orbitalin Brown albumin yksi helmistä yhdistettynä luontodokumentin kuvalliseen kerronnallisuuteen. Toimii.

Aphex Twin: Alberto Balsalm (Steel Version)

Ja pelkästään perkussioita käyttäen. Nice.

Hans Zimmer & Johnny Marr: Time (Live At The Inception Premiere)

Addiktioni: Redux 2

RIBS: British Brains EP (2010)

RIBS: British Brains EPJoskus uutta musiikkia löytää varsin erikoisemmasta suunnalta. Miltei päivittäin selaamaltani sivustolta, Reddit.com, löytyi kuukausi sitten eräs keskustelu jonka otsikko oli mielenkiintoisesti nimetty "...So I accidentally spent 5 years on something..." jossa RIBS yhtyeen pääbiisinikkari Keith Freund kuvaili miten hän oli siis viettänyt viisi pitkää vuotta vuotta tämän julkaisun parissa ja mainitsi siinä ohella että heidän juuri julkaistusta materiaaliasta löytyisi jonkinlaista referenssipisteitä sellaisiin orkestereihin kuin Muse, Queens Of The Stone Ages, Nine Inch Nails, Deftones ja Smashing Pumpkins. Kuten monet muutkin sivuston käyttäjät, itsekin totta kai seurasin linkkiä joka johdatteli bändin sivustolle jossa tarjoiltiin digitaalista EP:tä viiden dollarin hintaan. Musiikki onnistui lopulta vakuuttamaan klippien perusteella sen verran vahvasti että julkaisu tuli hankittua ja nyt meikäläinenkin on tarttunut virtuaalisen kynän varteen. RIBS on siis nelihenkinen Bostonilainen orkesteri joka soittaa tummaa, vaihtoehtois-sävytteistä rockia ja itse en oikein välitä noista aiemmin mainituista liitetyistä yhteyksistä. Jos joku todella haluaa hakea noiden mainittujen bändien vaikutuksia, siitä vaan mutta todellisuudessa RIBS osoittaa varsin selkeästi tällä EP:llä että heillä on hyvin tiiviisti kasattu valmispaketti koostettuna josta löytyy myös tarpeeksi meriittejä omaan soundiin. British Brains on myöskin ensimmäinen osa kolmen EP:n muodostamasta trilogiasta jota määrittelee jonkinlainen konsepti ainakin titteliensä kautta mutta toveri Stalin saa selittää tämän asian: "But at Tehran, Stalin disapproved of Roosevelt's unconditional surrender position. He was not impressed with such superfluity; it would only prolong the war, and Russia had suffered in actuality more than the other nations. He remarked, "This war is being fought with British brains, American brawn, and Russian blood.""

Minimalistisen kosketinsoittimen ja rumpujen kautta hytkyvästi etenevä harmonia EP:n aloittavassa "Even" luo hallitusti vaimean ja silti kihelmöivän huumaavan tunnelman kunnes kitaran sähköinen olemus käynnistyy kertoen samalla EP:n todellisen linjauksen. Suoravetoista ja tunteellisesti ailahtelevaa rockia tässä pyritään tehokkaasti soittamaan. "Brains Out" pistää EP:n kirkkaaseen spottivaloon. Väreilevästi ja kiihkoisasti etenevä pääriffi pistää korvat väpättämään ja tuplana syötetty shotgun-rummutus tekee tästä yhdessä erittäin riehakkaan kokemuksen jonka erityisen voimakkaan viimeistelyn antaa lopussa sielua hiljalleen repivä, haikeasti tulkitseva vokaali joka alkaa toistamaan sanoja "I'm not ready to wake up". Kahden ensimmäisen biisin jälkeen sitä väistämättäkin huomaa että rytmikoneisto eli yhtyeen rumpali tuo ainakin intensiivistä, raakaa energisyyttä mukanaan joka ennenkaikkea osaa myös olla teknillisesti kykenevä ja tämän myötä orkesterin muut osaset suorastaan loksahtavat luontevasti paikoilleen. Hyvin kulkeva soitanta luo väistämättäkin sellaisen fiiliksen että tämä ei tunnu sellaiselta väkisin yhteen liitetyltä yritykseltä jossa instrumentit eivät muodostaisi täydellistä kokonaisuutta. Päinvastoin. Biisejä on selkeästi hiottu viimeiseen karheaan kulmaan asti ja kaikesta kuulee että parhaimmillaan soitto kulkee intohimoisesti. EP:n kolmas teos "Silencer" ottaa oman aikansa. Kitaran hehkeän hidas liikehdintä luo aikaa vangitsevan kuplan EP:n keskelle. Basson kaikuvasti leijuva olemus iskostuu mukaan kahden minuutin vaiheilla ja vasta viimeisellä minuutilla kappale päästetään voimiensa täyteen tuntoon joka suorastaan alleviivaa rutistavan tunnelman. "Transversal" pistää taas tasaiseksi juoksujalkaksi heitellen itsensä kohti kieppuvaa riffittelyä ja maailailevuuden välimaastoon. EP:n viimeistelevä "Queen Of Hearts" tuo omanlaista raskautta, kuin shokkiaaltojen kauaskantoista ryminää johon yhteentörmätään iskurimaisesti hitaasti hakkaavaa tunnelmointia. Miltei industrialmainen otos mutta ei kuitenkaan. Kokonaisuutena British Brains on kavereilta erittäin onnistunut päänavaus joka luontevasti hyppimään tunnelmasta toiseen ja vieläpä luomaan omalaatuisen mutta tunnistettavan soundin bändin ylle. Toivottavasti seuraavan EP:n työstämiseen ja julkaisuun ei mene sitä viittä vuotta sillä rautaa on aina parasta takoa kun se käy kuumana. British Brains on saatavilla digitaalisessa formaatissa ja rajoitettuna CD:nä.