Addiktioni 04/10

Melvins + Lustmord: Pigs Of The Roman Empire (2004)

Melvins + Lustmord: Pigs Of The Roman EmpireJoskus syntyy sellaisia ‘think outside the box’ kollaboraatiojulkaisuja jotka sormenpäitä hipoen kurkottavat kätensä toistensa suuntaan, rikkovat kahden eri maailman rajatut aitaukset tyystin ja näin ollen luovat rohkealla, ennenkuulumattomalla tavalla uutta. Pigs Of The Roman Empire albumin toisessa kulmauksessa ärhäkkää pauketta ylläpitää kulttisuosioita nauttiva kokeellinen metal-yhtye Melvins ja julkaisun toisena pääarkkitehtina häärää Brian Williams joka tietenkin tunnetaan paremmin dark ambientin kehittäjänä Lustmord monikerin alaisuudessa. Toisaalta kun näitä kahta projektia pyörittelee päässään pelkästään mielen pintaa sorkkivana ajatuksena, kaiken tuon kylmästi laskelmoivan prosessoinnin mukaisesti tämän ei pitäisi edes toimia mutta katsokaa, siinä se vaan on edessämme. Kuten ensimmäiset pintaa syvemmälle etenevät leikkivät ajatukset tuovat esiin, parhaimmillaan Pigs Of The Roman Empire kuulostaa kiihdytetyltä yhteentörmäykseltä jonka kuumuudessa sulautuu esiin mutanttimaisen friikahtava lopputulos.

Albumin aloittava “III” on silkkaa Lustmordin mustan paletin maalailevaa verhoutumista kuuntelijan ylle josta aistii ne kaikki tutut elementit miehen omasta universumistaan – mm. pisaramaisesti pinnalle laskeutuvat iskut, kellopelien tuomiolle kutsuvat soitanta sekä sydämen harvalukuiset lyönnit. Ainoastaan vieraampi piirre on taustalta raa’alla tavalla ja hiljalleen viiltävästi esiintuleva taustasärinä jonka ainoa tehtävä on raivata toimiva kulkuväylä Melvinsin päänpuskevalle antille. Heti perään iskostuva “The Bloated Pope” potkaisee siis käytiin Melvinsin tulisesti esiinmarssivan asenteen ja jotenkin tuolla aivojen pinnalla olevat synapsit osaavat yhdistellä tarjotut pisteet oikein sekä rekisteröidä tämän muuttuneen ääniaallon aivan loogisena jatkeena tällä albumilla jo heti ensimmäisen kuuntelun aikana. “Toadi Acceleratio” on taasen tyystin omaa luokkaansa. Se on osa-aikaisesti psykedeeliä, siitä kuulee mystisyyden vaimean huminan ja muutenkin kappale lähtee kurkunpäässä sijaitsevan äänijänteiden korinoiden siivittämänä jammailulinjalle. Loppujen lopuksi on hieman vaikeata sanoa että mikä tämä lopulta on mutta se iskostuu hyvin albumin ytimeen. Behemoottinen ja 22-minuuttiseksi instrumentaalityöksi levittäytyvä levyn nimikkokappale on juuri sitä mitä odotti tältä projektilta parin kappaleen jälkeen. Se on yhtäaikaisesti dark ambientia; kuitenkin painottaen enemmän tuonne avaruuden kolkkoihin, valolta karkaaviin tuntemattomiin syvyyksiin ja toisaalta se on myöskin kitaravoittoista säröä joka kohonee kipinöitä synnyttämän sahaamisen myötä täysimittaiseksi rock ‘n’ roll mentaliteetiksi. Toisin sanoen taitavasti kauhoen juuri ne oikeat elementit yhdelle raidalla joka myöskin puskee Lustmordilta paikotelleen pieniä mutta sitäkin tärkeämmässä roolissa esiintyviä uusia ulottuvuuksia hänen omaa työtäänsä kohtaan. “Pink Bat” pistää tahtipuikon taas väpättämään ahkerasti kun Melvins astuu etualalle armottoman noise-rintaman siivittämänä ja vasaran kaltaisesti iskua toisen eteen takovan rumpupatteriston myötä. “Zzzz Best” toimii kahden minuutin panoksia lataavana introna asetellen “Safety Third” kappaleen suoraan täysmittaiseen jyräämiseen jossa Melvins jälleen osoittaa rullaavuutensa, kameleontin kaltaisesti esitellen uuden puolen albumin muutenkin jatkuvasti ailahtelevasti kääntyvässä liikkeessään. “Idolatrous Apostate” on suoranaisesti sulautunut hirviö jossa Lustmordin painostavasti pureutuva väreily yhdistettynä muutenkin vääristyneisiin, tukahdettujen vokaalien kera luovat suorastaan lopullisen paineen jonka tarkoituksena imaista viimeisetkin hapen rippeet sisäänsä. The end? Ei vielä. Ensimmäinen albumin viimeistelevä piiloraita raahaa äänimaailman taas Lustmordin raskaasti käärittyyn pimeyteen jossa geigermittarin raksahtelut kertovat hävityksen lopputuloksesta. The end? Ei vieläkään. Hiljaisen odottelun jälkeen, toinen piiloraita kuljettaa kuuntelijan kohti ostoshelvetin pimputuksia aiheuttaen sen että pakon sanelemana korvien väliin jää soimaan sanat: “ostakaa, ostakaa”. Hämmentävää, herättelevää, herkullista, nerokasta. The end.

Tätä minä olen hokenut myös itselleni, ilman uhkarohkeaa kokeilua ei synny uutta musiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Tässä todisteena on yksi 2000-luvun mielenkiintoisimmista julkaisuista joka osaa tarjota haasteellisen ympäristön luovaasti luodun metallin sekä kokeellisen ambientin ystäville. Maistakaa ihmeessä mutta varokaa, se voi purra takaisin.

Doug Stanhope, aikamme filosofi ja hänen avautumisensa uutismedioista

  • “Likewise, if $9.99 is too much to spend for one of my albums, so be it, your choice. But if you’re holding your breath, waiting for me to boost my cool-quotient by giving my music away for free, it’s not going to happen. The fact is that I feel my music has value. You may disagree, and that’s fine. But I know how much energy I put into what I do, and how long it takes me to make something I’m satisfied with. Giving that away just feels wrong to me. It’s not about money per se; I can donate a large sum of money to charity and not think twice, but I won’t give my art away. I’d rather sell it to 100 people who value it as I do than give it away to 1000 who could care less. That’s MY choice.” – DJ Shadow (26/01/10 - 0  # )

KMFDM: Megalomaniac

Look what i found in meikätuubi! Nostalgista tunnelmaa by KMFDM!

  • “This is like civil war on stereoids, it’s post-apocalyptic armageddon with child-soldiers smoking heroin, cross-dressing cannibals, systematic rape… it’s total hell on earth.” The Vice guide to Liberia. (24/01/10 - 0  # )

Never-ending debate

Alkoholismi ei ole sairaus.

Siinä sitä taas oltiin. Mielipide. Persreikä. Tiedätte varmaan sen yhteyden ja minä olin taas äänessä laukomassa näitä.

Mutta hei, ihmisellä on oikeus olla ihan mieltä tahansa ja minä en pidä alkoholismia sairautena. Se on sama juttu kuin huumeet ja niiden käyttäjät tai tupakointi; se on itse aiheutettua riippuvuutta. Jos ihminen on alkoholin suhteen heikko, se on kuitenkin lopulta tietoinen valinta että lähteekö hän hakemaan alkosta polttoainetta tai lähibaariin sylkemään kuppiin. Hänen täytyy jossain vaiheessa tiedostaa tämä asia sillä kukaan muu ei ole lykkäämässä sitä pulloa suuhun. Toisaalta heikot ihmiset kyllä keksivät muita syitä tälle asialle ennenkuin he lopulta päätyvät peilin eteen tuijottamaan itseään.

Olihan tämä kieltämättä taas aika vitun tylyä tykitystä meikäläiseltä kun vastaanottavassa asemassa on minulle tärkeä ihminen jonka elämään on kuulunut ihmisiä joilla on ollut tai on edelleenkin ongelmia alkoholin suhteen.

Toisaalta en odottanut sitä että toiselta suunnalta oltaisiin samaa mieltä ja koko homma nokitettaisiin seuraavalla lausahduksella:

AA-laiset on sekopäitä. Tai ainakin ne ihmiset jotka minä tunnen.

En voinut taaskaan itselleni mitään koska sain taas uutta polttoainetta. Tietenkin AA:ssa on ihmisiä jotka ovat muuttunut alkoholismin myötä “yhden totuuden” äänitorven soittajiksi. Kun ryhmä ihmisiä hokevat vuoden ympäri viikosta toiseen sitä samaa mantraa että mikä on oikein ja mikä on vääriin ruoskien samalla toisiaansa, sitä pakostakin alkaa huomaamaan että mistä on kyse. AA on joillekin uskonto. Kuten aikoinaan alkoholin suhteen, osa heistä ummistavat silmänsä ulkopuolisten näkemyksille ja katkeroituneena suorastaan vellovat uudenlaisen negatiivisen energian ympärillä kuin rankaistakseen itseään. Roudasta rospuuttoon, niinkuin vanha kansa taisi sanoa.

I remember…

Edellisellä kerralla hävisin niukasti. Ja aina kun on tällainen tilanne nettihuutokaupan jälkeen, sitä vaan puree huultaan ja on vain pakko hyväksyä tappio samalla kun sulkee selainta. Tietenkin myös toivoen että samanlainen tilaisuus tulee joskus toistekin vastaan.

Kun samanlainen tilaisuus tulee viimeinkin uudestaan eteen, mieleen palautuu aina se karvaasti viiltävä tappio vaikka sitä kynsin ja hampain taisteli loppuun asti ja miltei eteensä heitteli dollareita kuin ei olisi huomista päivää ollenkaan. Niin, miltein. Kellon kajahtaessaan, tämä toinen erä nostaa välittömästi sen kysymyksen eteen että kuinka pitkälle olen todellisuudessa valmis menemään eli kuinka paljon olen rahallisesti valmis panostamaan tähän?

Kun kyse musiikkilevystä, onhan se kieltämättä vitun naurettavaa kun jossain vaiheessa tätä kilpajuoksua sitä on vaan huomaa olevansa valmis ylittämään sen rajan jolloin huudon sisältävään tärkeimpään kenttään pistetään kolmea numeroa sisältävän ja ykkösellä alkavan summan. Ja silloinkin lopuksi toivoo vain parastaan ja ettei tuolla netin toisessa päässä ole vastassa yhtä intohimoisesti ajattelevaa ostajaa.

Tänään oli siis hyvä päivä. Jotenkin tämä taistelu palautti taas sisuksista kadoksissa olleen taistelun hengen ja sitä siivittävän veren maun suuhun ja tavan miten kävellään taistelusta voittajana. Fuck yeah.

SAW VI

Ohjaus: Kevin Greutert
Käsikirjoitus: Marcus Dunstan, Patrick Melton
IMDB: SAW VI (2009)

Ei olisi uskonut ensi näkemältä. Nimittäin kuudes osa SAW-sarjasta muuttui hieman yllättäen sormea osoittavaksi syyttelyksi Amerikan terveydenhuoltoa kohtaan. Käsikirjoitusta on siis pyritty rukkaamaan haistelemaan USA:n nykyistä poliittista ilmapiiriä ja tässähän jo löytää miltei sanomaa jos todella haluaa suurennuslasin lävitse pälyillä elokuvaa. No mut kuitenkin… Vakuutusyhtiön tornin huipulla istuva lipeäkielinen pääpiru joutuu tällä kertaa pelaamaan Jigsawin kuolettavaa peliä ja jälleen kaikki Jigsawin ympärillä pyörineet ihmiset pyritään asettelemaan juuri osuviin paikkoihin ja tapahtumiin jolla saadaan juonta kuljetettua sutjakkaasti eteenpäin. Mutta onko mikään todellisuudessa muuttunut? Alku on taas sellaista päänkääntävää gore-pornoilua että itselläkin alkoi tekemään pahaa katsoessani tätä suoranaista ihmisteurastusta. Mutta onneksi silmämunalle tarkoitettua tökkimistä vaimennetaan heti alkukohtauksen jälkeen ja itse elokuva osaa muuntautua sen myötä seurattavaksi. Ja jos nyt oikein osaan kaivella tuolta muistini syvyydestä, edellinen SAW oli suorastaan paskan maun suuhun tuonut kokemus jota leimasi erityisesti sellainen uskottavuuden puute joka näkyi pahiten siinä että kohtauksia parsittiin kasaan edellisen osien tapahtumista ja taustalla pyöri peli jolle ei annettu juurikaan minkäänlaista merkitystä. Nyt tämä on päinvastainen ilmestys. SAW VI siis palasi siihen muottiin jossa kaikkia kortteja ei ladottu suoraan käteen eikä ennakkoarvailuun annettu suurta pelitilaa. Jigsawin luomalla pelillä on taas merkitys ja sen myötä katsojaa onnistutaan kuljettamaan taas pitkin narun vartta ja oletuksia syötetään nopeassa tahdissa kunnes lopussa kuin verhon takaa ilmestyen paljastuu Jigsawin todellinen päämäärä. SAW VI toimii siis jossain määrin hyvin mutta jälleen aiemmissa osissa Jigsawin apulaiseksi paljastunut Hoffman tekee tästäkin kokemuksestä pökkelömäisen. Mies synkistelee, murahtelee ja laukoo typeryyksiä siihen malliin että sokeakin näkisi kaukaa hänen syyllisyyden. Edellinen osa suorastaan varmisti sen etten odottanut tästä kuudennesta osasta juurikaan minkään tasoista mestariteosta mutta itsellekin myöntäen kohennusta on kuitenkin matkan varrella tapahtunut ja nyt sentään jaksoin katsoa elokuvan loppuun asti mieli virkeänä. Vaikka sitä taas osasi taas odottaa että elokuvan lopussa pyritään vetämään katsojalta matto alta, SAW VI kuitenkin onnistui siinä suhteellisen hyvin. Harmi vaan että elokuvan botchahtava loppu povaa taas uutta jatko-osaa. Jos tämäkin olisi tehty kunnolla loppuun asti, SAW-sarja olisi saanut edes siedettävän päätöksen.

I wander out

Tilaisuuksia tulee, tilaisuuksia menee.

Parisen kuukautta sitten yksi tilaisuus tuli vastaan. Erittäin hieno sellainen. Kuusi vuotta sitten ensimmäisen kerran astuin tähän internetin mystiseen kerhoon jossa salaiset kädenpuristukset, kunnia ja tiukkojen sääntöjen noudattaminen on tuonut mukanaan tietoa ja erittäin hyviä ystäviä. Vaikka meidän rakentama juttu kuitenkin kuivui parisen vuotta sitten kasaan ja yhteinen kanavakin on tällä hetkellä humiseva hautausmaa jossa enää pari henkilöä minun lisäksi jaksaa pitää hengityskonetta päällänsä.

Niin. Parisen kuukautta sitten minulta kysyttiin että haluaisinko kokeilla onneani uudessa ympäristössä. Maineeni oli edelleenkin jokseen käypää valuuttaa, olinhan minä sentään parhaimmilla päivillä aktiivinen jäsen ja hoidin hommat aina perusteellisesti. Tosin loppua myöten minäkin pysähdyin. Uusi ympäristö toisi taas haastetta peliin mutta jälleen alkuasemassa olisi tietenkin odottamassa trial and error jossa minun hakemustani syynättäisiin.

Kuukausi meni, toimitin vaaditut hommat. Pikkuhiljaa aivojeni sopukoissa kuitenkin aloin tajumaan ettei tämä enää toimisi. Se ei ole yksinkertaisesti hauskaa. Liialliset vaatimukset kuukausittaiseen panostukseen vei minulta aikaa ja energiaa jotka olisin voinut käyttää paremminkin.

Joten eilen otin yhteyttä minuun rekrytoinneen henkilöön ja pyysin “irtianomuksen” itselleni. Hitto, miten toi voi kuulostaa niin dramaattiselta. Eihän se ollut muuta kuin pyyntö että hän poistaisi minun tiedot ja minä kävelisin pois. He kyllä ymmärtävät sillä eivät kaikki jaksa tätä loputtomiin asti.

Toisaalta tässä on taas alkanut miettimään että olenko minä kunnossa. Se että kävelen pois sellaisesta asiasta jota minä rakastan on kyllä sen merkki että viimeisetkin asiat alkavat murentumaan.

Addiktioni 01/10

Defrag: Lament Element (2009)

Defrag: Lament ElementMitä enemmän syvennyn dubstepin väreilevästi vellovaan maailmaan, sitä enemmän minä vihaan sitä. Se on pahimmillaan tekopirteä ilmestys joka lannistuu viiden sekunnin jälkeen vastenmieliseksi rykimiseksi ja minuutin jälkeen voi huomata miten se on vain enimmäkseen paikoillaan junnaavaa epätoivoista räpellystä josta ei saa kunnollista kahden käden otetta vaikka kuinka sitä yrittäisi pyöritellen käännellä paletin sivusta toiseen. Basson vaappuva olemus ei vielä ole se kampittava kynnyskohta meikäisellä mutta viimeistään biittien hennosti tökkivä ohjelmointi saa minut kyseenalaistamaan koko genren olemassaolon tarkoitusta. Toisaalta, ne pari itselleni tärkeää julkaisua jotka hyödyntyvät kevyesti tätä musiikintyyliä muutenkin tiheästi kasatussa musiikillisessa erikois-sekoituksessa ja näin ollen osaavat päivän päätteeksi tarjota myöskin harvinaisen hyviä hetkiä henkilökohtaisessa kuuntelutottumuksessa. Viha/rakkaussuhde. Se on se parhaiten kuvaava termi jonka olen löytänyt tälle pöhöttyneelle tunnekirjolle jota koen kun kuuntelen dubsteppia. Enimmäkseen vihaan sitä mutta sitten kun eteen iskostuu sellainen ovelasti naamioitu sähköisesti ylitsevuotava purkaus, koen päinvastaisen tunteen ja parhaimmillaan en voi saada tarpeekseni tästä.

Selkää hierova alkulämmittely on siis hoidettu ja nyt minun pitäisi alkaa kertomaan tästä julkaisusta joka on onnistunut avaamaan silmiäni taas hieman enemmän avonaiseksi. Lähdetään liikkeelle siitä miten Defragin a.k.a. Jeff Dodsonin tuottama Lament Element ottaa kuuntelijan täydellisesti haltuunsa jo heti kolmen ensimmäisen kappaleen aikana ja jättäen vastaanottajan sellaiseen hektisesti kirkuvaan hurmiotilaan jossa miltei verisesti vaaditaan lisää. “Till It Disappeared” korkkaa siis albumin pään auki ailahtelevalla semi-iDM liikehdinnään jossa dubstepiin dipattu basso ja taustalle hiljalleen marssivasti esiinnousevat jousisoittimet iskostavat yhdessä epäuskon siementä tuonne syvälle takaraivoon joka pakonomaisesti alkaa kyseenalaistamaan kaiken aikaisemmin koetun. “Long Horrible Shadows” hyökkää seuraavaksi ja yksinkertaisesti räjäyttää pankin tällä albumilla. Breakbeat-melts-towards-iDM-and-watch-out-before-you-lose-your-fucking-eye-out ärjymäisellä paalujunttaus liikehdinnällään albumi muuntautuu hetkeksi tuhatta ja sataa kaahaavaksi rypälepommitukseksi jättäen taakseensa pelkästään tuhoa ja sekasortoa. Muutenkin tämä yksittäinen tuotos palauttaa minut muistoissa niihin aikoihin kun itse olin jo syvemmässä drum and bass huumassa ja ensimmäistä kertaa teki tuttavuutta sen sisareen, drill and bass’n brutaaliin antiin kääntäen pienen maailmani päälaelleen ja samalla iskostuen kovaa meikäläisen tajuntaan. Whauh. Siis WHAUH! “Long Horrible Shadows” onnistuu tarjoilemaan tuon kolmen minuutin aikana ah niin kovaa rakkautta mutta silti herättelee unohduksissa olleita hellyttäviä tunteita. “The Stones” taitaa mennä tähän kategoriaan jossa määritellään dubstepin parhaimpia töitä. Tai noh, mikä oikeuttaa sanomaan tästäkin asiasta yhtään mitään mutta itselleni tämä teos kaivaa juuri ne oikeat tunteet tuolta vatsan pohjalta ja päällimmäisenä kappaleesta erottuu se tapa jolla otetaan selkeä pesäero genren perusotannasta olemalle huomattavasti ylienergisempi biiteiltään ja mukana liitävä pörisevä bassokin on enemmän standardin drum and bass tasoa. Eli mielummin hienovaraisuus kuin päälle liimattu itsestään selvyys.

Mitä pidemmälle albumilla edetään, herra Dodson tutkii, sorkkii ja paloittelee selkeästi dubstepin syvintä virtausta omalla tinkimättömällä tyylillään. Kokeiluasteen nuppiakin väännetään kiitettävästi muutamaa pykälää ylöspäin että pariin otteeseen kuuntelija onnistutaan suorastaan huijaamaan sellaiseen tilaan jossa ollaan miltei valmiita hyväksymään myös sitä genren perushuttua osana albumia jotta päästäisiin eteenpäin. Esim. “Infinitely Horrible” meinaa jo heti alussa tuntua että tämä etenee niin kierolla tavalla eteenpäin ja ainoa mahdollisuus on että tämä hirttää jossain vaiheessa kiinni kunnes pelastavan roolissa taustalta esiin nouseva kasari syna-tausta muuntaa kokonaisuuden haasteellisesta ympäristöstä lumoavaksi syleilyksi. “Tommy” kappaleen aikana käsi meinaa jo siirtyä kohti päätä muodostaakseen facepalmin mutta basson huojuva olemus ja terävästi pistelevä älykkäästi ohjelmoitu perkussio yhdessä ylleen hautautuvan efektikikkailujen kanssa onnistuvat kuitenkin luomaan friikahtavan sekasikiön albumin ytimeen. Vaikka albumi kaikumaisesti vaimenee tuon räjähtävän alun jälkeen, Lament Element kuitenkin 43 minuuttisena työnä kuitenkin jaksaa ylläpitää liikkuvuutta kehityksen kärjessä seuraavalla biittiohjelmoinnillaan ja muutenkin albumilla osataan tuoda vahvasti esiin kaaottinen luonne jota suorastaan leimaa kihelmöivästi varautunut kokonaisuus johon myös ynnätään onnistuneesti myös synkempää puolta H.P. Lovecraftin lainauksien kautta (teksteinä kansivihossa sekä sämple muodossaan). Jos minulta kysytään, Lament Element on yksi viime vuoden valovoimaisimmista albumeista ja olemalla pääasiallisesti dubstep julkaisu joka suorastaan kaappaa meikäläisen huomion, se on paljon sanottu minulta.