System Of A Down: Toxicity (Piano Cover)

Booyah! Hieno ja ärhäkäs tulkinta.

Addiktioni 50/09

Atrium Carceri: Phrenitis (2009)

Atrium Carceri: PhrenitisJaahas, tuli hieman yllättävää hiljaiseloa meikäläisen addiktion kanssa. Noh... Mitäs soppaa tällä kertaa kauhotaan levylautaselta, varsinkin näin valoa karkaavan talven keskellä? Tuntuu että aina kun lähestytään kohti joulun painostavaa tunnelmaa, suorastaan automaattisesti meikäläisen pöydälle ilmestyy vähintäänkin raskasmielisesti raahaava julkaisu joka todellisuudessa poistaa onnistuneesti tätä puristavaa fiilistä - kiitos taas kerran kaupallisen helvetin tiukasta kuristusotteesta josta saadaan nauttia vuosi toisensa jälkeen. Vuosien varrella hyväksi havaittua perinnettä noudattaen, tällä kertaa syynnissä on dark ambientin yksi värikkäimmmän nimen, Atrium Carcerin uunituore Phrenitis albumi. Kieltämättä Simon Heathin a.k.a. Atrium Carcerin yksi parhaiten toteutetusta vahvuuksista on aina ollut hänen tyylinsä ja kykynsä rakentaa uskottavia maailmoja, kosketeltavan realistisia paikkoja pelkästään väreilevän musiikin avulla - esim. alkupään tuotannossa esiintyvät mielisairaala ja hylätty vankila muuntautuvat tällaisen kuvitteellisen soundtrackin myötä pään sisällä pyöriväksi filmikelaksi jonka kautta pelottavuus saa uusia ulottuvuuksia kun kuuntelijan mielikuvitus alkaa täyttämään tyhjiin aukkoihin toisiinsa linkittyviä tapahtumia. Kahden edellisen albumin myötä herra Heath on selkeästi ottanut suurempia teemoja työstettäväksi - Phrenitis jatkaa siis edelleen tällä linjalla ja muutenkin äänimaisemmallisesti Atrium Carceri valmistautuu etenemään siitä mihin viime vuonna julkaistu Souyuan jäi suorastaan kaikumaan. Tällä kertaa albumin taustatarinaa sävyttää kauan sitten sodan pahasti runtelema maailma jossa kaupungit ovat romahtaneet mutta silti sotaherrat jatkavat edelleenkiin loputonta valtataisteluaan raunioiden keskellä.

Kuten Atrium Carcerin musiikkiin on jo tottunut, alku on taas herkullisen lupaava. Aloituskappaleessa "Faces Of War" kuultavat venäläiset puhesämplet sysäävät tunnelman väistämättäkin aikoihin jossa sodan hulluus paloi ilmakehässä kuumimmillaan ja jonka jälkikaiut tulevat näkymään pitkälle tulevaisuudessa. Heti perässä seuraava "Inside The City" herättää uudelleen aistit ja pudottaa kuuntelijan nykyhetkeen jossa raivoava sota on pelkkä himmenevä ja monien mysteerien taakse verhoutuva muisto. Downtempomainen eteneminen luo väistämättäkin sellaisen olotilan että kuuntelija etenee kaupungin raunioissa ja tällä tietyllä hetkellä vaaran merkit eivät ole vielä ilmassa. Kun Phrenitisin äärellä alkaa huomioimaan käytettyjä puhe- sekä sound-design sämplejä, soitettuja akustisia instrumentteja, ohjelmoitua äänimaisemaa - kaikessa kuulee selkeästi miten tämä on yhä sitä ehtaa Atrium Carcerin persoonallisesti luotua cinemaattista tulkintaa mutta mitä pidemmälle albumilla mennään eteenpäin, sitä väistämättäkin alkaa tajuamaan että jokin asia Simon Heathin musiikissa on nyt muuttunut. Itseasiassa kun tätä albumia on nyt pyöritellyt monen monituista kertaa alusta loppuun, voi todeta hieman yllättävästi että tämän kuudennen julkaisun myötä 'pelottava', 'synkkä' ja jopa jossainmäärin 'uhkaava' adjektiivit voi poistaa kuvauksesta kokonaan pois. Soundillisesti Phrenitis on siis läpikäynyt hyvin kliinisen oloisen leikkauksen jonka ytimestä on poistettu paljon elintärkeitä toimintoja mutta kuitenkin samanaikaisesti vahvistavat jäljelle jääneitä elementtejä siinä määrin että ne lopulta kuitenkin onnistuvat muodostamaan saumattoman kokonaisuuden. Kyllähän Phrenitis osaa edelleen edetä hyytävän rauhallisesti päämääräänsä ja kun julkaisua kuuntelee tarkemmalla aistilla, pinnan alta löytyy myös uutuuden tuoksua herättäviä aineksia kuten esim. jopa dub technosta kevyesti vaikutusta saanut "Surfacing". Mutta ehkäpä ne eniten tunteisiin vetoavat hetket koetaan levyn lopussa. Erityisesti "Reunion" osoittaa taas täydellisesti että Atrium Carcerin musiikki osaa myös parhaimmillaan irtaantua täysin dark ambientin kulmikkaista raameista tarjoten teoksen jossa suorastaan syleillään kauniisti tulkitun pianon äärellä ja jota pitää rytmisesti liikkeessään vähäeleinen glitch koneisto. Suoralta kädeltä voin siis sanoa että Phrenitis ei ikävä kyllä kuitenkaan ole tyyliltään hänen vahvimpia töitään - aikaisemmilla levyillä psykologiset ja traumaattisen pelottavat piirteet on häivytetty miltei kokonaan pois albumin äänimaailmasta mikä väistämättäkin luo sellaisen amputoidun fiiliksen että tästä kaikesta puuttuu se välttämättömin osanen mikä tekee Atrium Carcerista niin tunnetun. Phrenitisin myötä Atrium Carceria saa kuitenkin kiittää siitä että hän ainakin yrittää luoda uutta eikä näin ollen jää makaamaan paikoilleen edes yhden levyn ajaksi.

Do The Henkirikos

Äiti, tiedän ettet ole halunnut lähettää minulle rahaa sen jälkeen kun kusin huoneeseesi.

Se tapaus joka nosti kylämme uutisiin, no olin mie siellä. Olin justiinsa tulossa kirjastoautolta, vakuutan että tämä pikku paheeni ei ole hillinnyt kulttuurin nälkääni. Silloin Jorma ja ne tuli vastaan ja piikitteli siitä lastit lakanan alla jutusta.

"Vieläk sää näät niitä unia missä vettä kaaetaan astiasta toiseen?"

Helekatin roistot! Mie sisuunnuin niin että lähin niitten matkaan. Niillä oli uus satsi tiputettuna vaikka sen piti vasta seuraavalla viikolla olla.

"Nääh, mitä sitä turhaan, Jimillä on kato nimipäivä."

Mentiin siitä saunamökkiin ja pantiin lyölykauha kiertämään. Sirkka sammu ensimmäisenä, joku veti siltä tuulipuvun housut poloviin, mutta kellää ei seissy. Jimi alako taas sitä iänikuista ruattia aikansa kertaamaan. Mie menin portaille kuselle niin siinä välissä Jorma koppas Jimiltä veret nokkaan ja raahas sen kartanolle.

"Siinon Jimi lapio, kaiva siihen kuoppa itelles."

Siinä vaiheessa mie lähin meneen. Se oli elämäni omituisin joulu.

Niin, tämä veikeä tarina löytyy Tulenkantajien debyytiltä viimeisenä biisinä. Itse albumi on edelleenkin yksi parhaimmista suomiräp julkaisuista - kiitos funkin, räpin ja rollo-aksentin jotka luovat erikoisen yhdistelmän.

A worthless thought

Puhelin soi.

Näen että se on henkilöltä jota olen suorastaan paennut viimeiset pari vuotta. Vaikka olen vastannut joka kerta, todellisuudessa minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle.

Jokainen keskustelu meidän kahden välillä on vain sitä yhtä ja samaa. Väistelen samoja kysymyksiä enkä halua paljastaa itsestäni kärsivää puolta. Jos kertoisin edes yhden asian minkä takia minä olen ollut niin kauan vaitonainen, pääni sisällä vellova ajatuksien meri alkaisi lainehtimaan siihen malliin että yrittäisin väkisin puskea kaikki ulos.

Paha sanoa kuinka paljon vahinkoa se tulisi aiheuttamaan, mutta todennäköisin tulos olisi se että hän viimein näkisi omilla silmillään todellisen minäni. Vaikka henkilökohtaisesti vihaan sitä että ihminen vain katoaa jonnekin, ehkäpä minun täytyy valita tämä ratkaisu jossain vaiheessa tämän henkilön suhteen. Tämä kai todistaa viimeinkin kuinka huono ihminen minä olen.

Kelluessani tässä ajatuksien meressäni, päällimmäinen kysymys on aina että tuleeko minusta ikinä kokonaista? Tuntuu että aina kun yritän tehdä yhdessä asiassa kaiken oikein ja raivata väylääni, niskaani rysähtää kolme muuta jotka luovat lisää esteitä. Raha on tässä maailmassa välttämätön paha mutta sen suhteen olen kunnossa, parikin aktiiviteettiä sekä "intohimoni" pitävät pään suhteellisesti kasassa mutta suurin piirtein kaikessa muussa mättää.

Tämä nykypäivän hektinen, kuluta paljon elämäntapa tuntuu syövän itseäni vähän liikaakin. Tämä standardi eteneminen ei yksinkertaisesti ole luotu minua varten. Olen seurannut vierestä miten ystävät pariutuvat, hankkivat lapsia ja eroavat jatkaen nykypäivän panoksetonta kierrettä.

Ihmiselämän luominen on kieltämättä hieno asia mutta olen aistinut viime vuosina että ei minusta ole siihen. Yksi isoimmista peloistani on aina ollut että ne viat joita minulla on jatkuisivat myös geeneissä eteenpäin. Jos kuitenkin onnistuisin tuon fyysisen esteen kiertämisessä, niin olisiko minusta lopulta siihen? En tiedä. Jäljellä olisi henkinen puoli jonka kanssa kamppailen edelleen.

No I don’t think you do either

Soi. Ei kuulu. Näkyy. Ei vastaa. Unikaan ei enää tunnu maistuvan. Itse asiassa se ei ole maistunut kunnolla kolmeen viikkoon.

Todellisuus on viimeinkin alkanut saada uutta merkitystä. Kertakäyttöesine on lakannut olemasta. Vaihtuvat sanat ja lupaukset ovat menneet täysin kadotukseen matkan varrella. Tästä ei saa enää mitään irti.

Parempi vaan pistää kaikki kiinni ettei joudu edes pieneen houkutukseen. Olen sen verran idiootin maineessa etten osaa kävellä pois ennenkuin se on liian myöhäistä.

Jos päästän nyt irti, ehkäpä saan taas jonkinlaisen rauhan sisääni. Mutta aikasemman kokemuksen myötä tiedän ettei se käy noin helposti. Kuukausi, puoli vuotta, vuosi, kaksi. Kuten aina, siitä tulee olemaan pitkä prosessi ja se on pakko hoitaa loppuun asti tai muuten minä hajoan täysin.