Addiktioni 44/09

Necessary Response: Blood Spills Not Far From The Wound (2007)

Necessary Response: Blood Spills Not Far From The Wound“Oletko onnellinen?”, hän kysyi minulta yllättäen suoraan. Taistelin itseäni vastaan ja minulla oli hieman vaikeuksia rakentaa kunnollista vastaus noinkin yksinkertaiseen kysymykseen. Jotenkin kyseinen sana oli muuttunut jossain vaiheessa sellaiseksi hämäräksi muistoksi paremmista ajoista. Silmäni tuijottivat tyhjyyteen hetken aikaa ja samalla aivojeni raksuttaessa yritin saada aikaiseksi edes jonkinlaisen vastauksen jossa en paljastaisi itsestäni liikaa. Lopulta sylkäisin ulos epämääräisesti että “en tiedä” koska totta puhuen en ollut tuntenut sitä tunnetta pitkään aikaan. Adrenaliini, mieltäylentävä tunne ilman douppausta, itsensä ja rajojen etsimistä, ylipäätänsä kaikkensa antamista, muista ihmisistä välittäminen – osa näistä on miltei päivittäisiä asioita jotka ylläpitävät vahvoja rakenteita elämässä ja varmistavat että pää pysyy arjen väsyttävän harmaan ahertamisen keskellä edes jotenkin kasassa. Mutta henkilökohtaisen onnellisuuden suhteen ajalehdin kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen sellaisessa vangitsevassa sumussa löytäen edes jonkinlaista kiintopistettä. Miettiessäni tätä ensimmäistä syventävää ajatuksen vaihtoa ja niitä lukemattomia joita seurasi perässä, sitä lopulta pysähtyy taas ruoskimaan itseäni että missä meidän juttu lopulta meni pieleen. Vaikka kuinka yrittäisin löytää oikeata selitystä tapahtuneille asiolle, totuus on se että minä en ollut valmis enkä varmaan ole vieläkään jos minä tunnen itseni. […] Syvä hengitys sisään ja ulos samalla kun tyhjennän mielen. Flashbackit ovat joskus voimakkaita kokemuksia kun laittaa tietynlaisen tunnelman omaavan levyn soimaan taustalle. Parhaimmillaan musiikki pystyy tuomaan väkevästi esiin tapahtumia, paikkoja, ihmisiä ja raakoja tunteita muistojen syvyyksistä. Näin kävi Blood Spills Not Far From The Woundin kanssa kun aloin tosissani uppoutua tämän albumin synnyttämään äänimaailmaan ja tarinankerrontaan. Suurin piirtein kolmen viikon ajan kun olen kuunnellut tätä albumia kotona ja ollessani liikkeellä, olen suorastaan kellunut pään sisällä pyörivien tapahtumien keskellä ja analysoinut tekemieni valintojen purkautumista.

Mutta käännetäänpäs tämä huomio nyt itse julkaisuun ja artistiin. Necessary Response on siis Daniel Gravesin sivu-projekti. Blood Spills Not Far From The Wound julkaistiin Aesthetic Perfectionin julkaisujen välissä ja nyt alan vihdoinkin ymmärtämään miksi Aesthetic Perfectionin toinen albumi, A Violent Emotion kuulosti aikoinaan hyvin suoravetoiselta EBM tykitykseltä verrattuna Close To Human debyytin kiemurtelevan raakaan ja kokeellisesti tuoreeseen tunnelmaan. Kaikki ylimääräiset ja erikoisemmat kikkailut nimittäin ohjattiin hänen sivu-projektinsa alaisuuteen – ja sanoisinko jopa onnistuneesti. Tarkoitan tietenkin sitä että iDM-elementit vahvistuvat tällä albumilla ja muutenkin herra Graves ottaa suurempaa pesäeroa Aesthetic Perfectionin itsetuhoiseen viettiin. A Violent Emotion nosti debyyttiin verrattuna nuppia isompaan lukemaan ja pusersi “fuck this shit” asenteen kivuliaammin ulos pyrkien väläyttämään näkyvästi kahta keskisormea koko maailmalle keuhkojen kautta rääkyen ja välittäen väkivaltaista pahanolon tunnetta eteenpäin. Blood Spills Not Far From The Woundin tunnelmasta huikuu taasen huomattavasti henkilökohtaisempi särmä jossa artisti tuo omaa haavoittumistaan rehellisesti esiin – irti hakattu sydän sykkii vielä pöydällä kun itse artisti vuodattaa tuntojaan paperille.

Tekohengitystä ylläpitävän koneen ja pianon luoman kylmästi väreilevän intron kautta lähtee käyntiin herra Gravesin kurkottava matka 80-luvun syntikkapopin ja industrialin alkulähteisiin luoden henkisesti voimakkaan yhteyden menneisyyteen jota on kuitenkin päivitetty tarmokkaasti 2000-luvun tekniikkaan ja näin ollen luoden hyvin modernit raamit jo kolmekymmentä vuotta sitten syntyneisiin sävyihin. Muutenkin melodisesti yliladatun äänimaiseman ja sanomaa välittävän puhemaisesti tulkittujen vokaalin kautta albumi muuntautuu seesteisesti hallittuun melankoliseksi liidoksi mutta se ei tarkoita etteikö Blood Spills Not Far From The Woundilta löytyisi myös omanlaista hyökkäävyyttä. Sydänveren vuotaessaan ja albumin rullautuessaan paljastuvasti esiin, iDM ottaa ensimmäisen tukevan jalansijan levyn puolessa välissä soivan “This Distance” kappaleen aikana – Gridlockilta perityt nokkelasti kilkahtavat perkussiot, lainehtivasti levittäytyvät syna-melodiat ja sydäntä särkevästi tulkitseva robottiääni repii itseään hitaasti hajalle paljastaen lopullisen kauneuden näkyviin. Hektisyyttä albumilla jatkavat loppupuolella soivat nostalgisesti purkautuva ja vocoderia hyväksikäyttävä “Dying In The Worst Way” sekä täydellisesti viimeistellyn pisteen kokonaisuuteen painava “Devotion” jossa tiivistyvät vuosikymmeniä kestänyt teknologinen kehitys, paljastava piano ja päämääränsä lukkoon luoneen ihmisen kolminaisuus – todistaen sitä harvinaisuutta että myös lyriikalliset iDM tuotokset voidaan tulkita säväyttävän voimakkaasti.

A Violent Emotion ja Blood Spills Not Far From The Wound – kaksi täysin erilaista albumia. Sitä pakostakin alkaa tulkitsemaan että Aesthetic Perfectionin Close To Human on jakautunut kahtia ja nämä palaset olisivat lähteneet luomaan täysin omia kohtaloitaan. Kumpikin on omilla elementeillään erinomaisia levyjä ja varsinkin innokkaana musiikinostajana on hienoa kokea näitä hetkiä kun löytää kolikosta sen toisen puolen jonka tiesi jo alunperin puuttuvan.

Now that’s cold

Saavun paikalle ja kuulen kun eräs henkilö on äänessä.

– …ja vuosien ajan ollaan kärsitty tästä vittumaisesta naapurista ja nyt saatiin kuulla että hän on kuolemaisillaan syöpään. Hah, hyvää matkaa.

– Sinähän puhut varsin kamalia asioita täällä. (Totean hieman ironiseen sävyyn)

– Sinä et tiedä mitä me ollaan jouduttu läpikäymään tämän henkilön johdosta mutta onhan se väärin olla iloinen kun joku on kuolemassa.

– Minä en ole sinua tuomitsemassa. Sinä olet vain ihminen. Me ollaan joskus tällaisia koska se kuuluu meidän ihmisluonteeseen.

– Tyttäreni meni tässä asiassa vieläkin pidemmälle. Hän osti ja lähetti postikortin jossa lukee “Parane pian”.

Addiktioni 43/09

Velehentor: Dyatlov Pass (Reissue) (2009)

Velehentor: Dyatlov Pass (Reissue)Toinen päivä helmikuuta vuonna 1959 eli viisikymmentä vuotta sitten, Venäjän Uralin vuoristossa tapahtui tapaturmainen mysteeri jolle ei vieläkään ole osattu rakentaa uskottavaa selitystä. Nimittäin yhdeksän retkihiihtäjää kuolivat hämärissä olosuhteissa yön aikana – kuusi ihmistä menehtyi hypotermiaan ja kolmella oli kuolettavia jälkiä kehossa jotka muistuttivat auto-onnettomuudessa syntyneitä vammoja eikä tutkimuksissa löytynyt minkäänlaisia todisteita tappelusta. Tätä selittämätöntä mysteeriä värittävät myös sellaiset oudot asiat kuten se että paikalta ei löytynyt muiden kuin näiden yhdeksän ihmisen jalanjäljet, retkeilijöiden teltta oli revitty sisältä päin auki, todistajat olivat nähneet 31 kilometrin päästä että tapahtumapaikalla oli välähtänyt kirkkaita, oranssin värisiä sfäärejä sekä uhrien vaatteista löytyi radioaktiivista säteilyä ja yhdeltä oli jopa revitty kieli irti. Helvetin karmivaa luettavaa kun lähtee purkamaan tätä tapahtumaa esim. Wikipedian artikkelista ja muista lähteistä.

Juuri tästä erikoisesta tapauksesta venäläinen underground-artisti Velehentor lähtee vyöryttämään pitkin selkäpiitä vahvasti värisyttävää inspiraatiotaan josta on muodostunut vuosien varrella pienen mutta sitäkin äänekkäämmän dark ambient piirissä yksi halutuimmista julkaisusta. Osasyynä miksi Dyatlov Pass on kerännyt näinkin kovan maineen on siinä että alunperin tämä levy julkaistiin vuonna 2003 134 kappaleen painoksena ja vieläpä ajan hampaissa huonosti säilyvänä CD-R tallenteella joten ne harvalukuiset jotka omistavat ja ne hieman enemmän onnekkaammat henkilöt jotka ovat kuulleet tämän teoksen edes jossain muodossa ovat yhdessä rummuttaneet tämän maineen puolesta. Itsekin vuosi taaksepäin kuulin tämän julkaisun ensimmäisen kerran ja siitä lähtien olen yrittänyt löytää kopiota. Epätoivoisesti raapien ja kaivaen, kuten aina. Mutta joskus saadaan olla ikuisesti kiitollisia ansaituille ja enemmän ammattimaisemmin tuotetuin uusintajulkaisuille. Nimittäin kun sitä vähiten osasi odottaa, Venäjän puolella majaileva Infinite Fog Productions onnistui tekemään sen mistä ollaan haaveiltu ja julkaisi kuluneen kuukauden aikana tästä albumista kolmen CD:n kokonaisuuden. Kuten alkuperäisen levyn suhteen, Dyatlov Passin uusintajulkaisu tarjoillaan ainoastaan rajoitettuna 493 kappaleen painoksena ja näin ollen yhä jatkaen legendaarista mainetta verhoutuen itsensä jälleen pieniin määriin. Parempi sekin kuin ei mitään. Kuten mainitsin, 64 minuuttinen nimikkokappale eli uusintajulkaisun ensimmäinen CD on se mikä tekee tästä niin himotun. Pelin raa’asti tarjoiltu nimike on siis dark ambient drone ja jälleen sitä musiikin kautta luodataan pelottavan tarkasti mielen pimeisiin sopukoihin ja muutenkin intensiivisen historian omaava julkaisu osaa kieltämättä vangita kuuntelijan huomion täydellisesti kuuloaistien kautta. Bassovetoisesti murahteleva drone kiskoo vahvoin elein syvyyksiä kohti ja jauhaa tehokkaasti hiljakseen taustalla kun yhtälöön ynnäillään mm. jo heti ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen vanhan miehen kansanlaulua ja minuutteja myöhemmin ihmisen kuiskivasti hengittävää läsnäoloa luoden tästä vähintäänkin yliluonnollisesti välittyvää henkistä linkkiä menneisyyksien tapahtumiin. Matkan varrella tunnelmaan ladataan myös syvältä kurkun perältä ammennettua korinaa ja erityisesti munniharpun väreilevästi etenevä liikehdintä osataan hyödyntää siten että loppupeleistä kokonaisuudesta muodostuu hyvin persoonallisesti koostetun ja ehkäpä hivenen eksoottisen kuuloinen.

Julkaisun toinen CD ja erityisesti tähän vuoden 2009 painokseen lisätty ennen julkaisematon, Ad Lux Tenebraen kanssa yhteistyössä tehty 46 minuuttinen “Man-Pupy-Njër” on jo huomattavasti kaaottisempi ja arvaamattomampi kokonaisuus vaikka edelleenkin ahkeroidaan kyynärpäitä myöten dark ambientin tumman paletin alaisuudessa. Vaikka Dyatlov Passin taustalla heijastuva historiallinen tapahtuma ei enää päde tällä toisella CD:llä, “Man-Pupy-Njër” kuitenkin osaa luoda uudenlaisia kiintopisteitä jotka pitävät kuuntelijan yhä edelleen tiukasti mukana. Siinä missä ensimmäisen CD:n pääpaino kallistui kohti perinteisemmän drone-koneiston luotettavaan ohjaamiseen johon mm. kurkun ääntelyn ynnäämisen myötä saatiin jopa eräänlainen shamaanimaisen rauhallinen olemus, “Man-Pupy-Njër” on jo huomattavasti painostavampi ja karkeampi peto joka kuitenkin alkaa kirkkaalla kilistelyllä jossa ei vielä pääse vaistomaan levotonta puolta. “Man-Pupy-Njër” alkaa siis suht-koht vakaasti – metallisia, kellopelimäisiä instrumentteja tahkotaan toisiinsa joiden kimeä kaikuminen luovat yhdessä taustalle pusketun liikehdinnän kanssa harmonisesti tasapainoissa elehtivän kellumisen jossa kuitenkin pakostakin aistii jonkinsortin terävästi pistelevää kihelmöintiä kehossa. Viidentoista minuutin aikana painetta lisätään dronen avulla pikkuhiljaa ympäristöön joka raskaasti painostaen alkaa muuttamaan “Man-Pupy-Njërin” luonnetta enemmän tuonne tuomiopäivän hitaasti säestämiin tunnelmiin ja CD:n jälkimmäisellä puolella ei enää voi olla huomaamatta piilossa pysyttelevän nälkäisen olion tulistunutta läsnäoloa ja miten se suorastaan häärii taustalla aiheuttaen uhkaavan ailahtelevia reaktioita. Dyatlov Passin viimeinen CD on nimeltään “Otorten” ja se sisältää yhdeksän lyhyttä sävellystä jonka koskettimiston avulla soitettu toistuva melodia muodostaa pakostakin vaimean ja haikeasti irtaantuvan lopetuksen itse julkaisulle.

Taas löydän itseni taas helpottuneesta olotilasta. Dyatlov Pass sai arvoisensa, mutta kuitenkin rajoitetun uusintajulkaisun ja kolmen CD:n pidennetyksi versioksi muuntautuneena tästä julkaisusta muodostui tunnelmaltaan vaihteleva ja haalien itseensä taitavasti houkuttelevan kokonaisuuden. Muutenkin kuluneen vuoden aikana on tullut todettua että Venäjän puolelta löytyy paljon erinomaista kokeeellista ambient musiikkia kun jaksaa vaan tonkia (jos nimiä pitää pudotella, Cisfinitum on toinen artisti johon olen viime aikoina ihastunut). Velehentorin Dyatlov Pass on siis yksi unohtumattomista julkaisuista modernin ambientin saralla ja on sanomattakin selvää että tämä on suositeltava hankinta dark ambientin ystäville, jo ensimmäinen CD tekee tästä kaiken sen arvoisen.

Aphex Twin: On

Mielenkiintoinen fakta. Tiesitkö että tämän videon on ohjannut Jarvis Cocker?

Instead of watching the film “Knowing”…

knowing