Addiktioni, 36/09

Beefcake: Drei (2001)

Beefcake: Drei
Ah, yes. Beefcaken Drei taitaa olla tänä päivänä yksi halutuimmista albumeista kokeellisen elektronisen musiikin saralla ja pitkän etsinnän jälkeen tämä kyseinen julkaisu sai vihdoinkin myös meikäläisestä omistajan. Niin siis kuinka haluttu? Monessa tapauksessa olen nähnyt kuinka tämä julkaisu on noussut eBayn verisesti kyynärpäitä takovassa huutokilpailussa helposti ylin sadan dollarin mutta itse pääsin tällä kertaa hieman pienemmällä summalla. Kuten Beefcaken eli Volker Kahlin ja Gabor Schablitzkin luomalla musiikilla on tapana, myös Drei edustaa parhaimmillaan tätä ajatuksen ja mielikuvituksen vapaalentoa jossa kuullaan digitaalisesti rahiseva sekä lasermaisesti vilahteleva iDM, eklektisesti riisuttu drum and bass, rauhallisuuden merta levittävä ambient sekä päätä notkuva ysäri trip-hop jossa paksu biitti pitää kokonaisuuden liikkeessään, taustalla vellovat syna-matto ja päälle vielä torvisoittokunnasta yksi instrumentti luomaan sen viimeisen silauksen tunnelmaan. Jopa liikkuvalle kuvalle omistettu moniulotteisesti kurkottava klassinen soitanta yhdistetään saumattomaan kokemukseen ja selkeästi Drein syvällisemmät sekä liikuttavimmat virtaukset tulevat juuri näistä hetkistä jossa klassiset instrumentit väreilevät ilmassa. Beefcake uskaltaa myös heittää huumorin pilkettä silmään ja yllättää kuuntelijan upottamalla saksalaisen kasaripop-sämplen kaiken koneellisuuden keskelle kunnes sitä aletaan purkamaan nollan ja ykkösten maailmaan. Edelleen palaan siihen aiheeseen että jos albumin pituus ylittyy sen maagisen 50 minuutin rajan, kuuntelijan mielenkiintoa täytyy ylläpitää tai muuten pullistuva kokonaisuus alkaa kääntymään helposti kuuntelijaa vastaan. Tarkoitan siis että ylitettyään tuon rajan, biisintekijän vastuu nousee eksponentiaalisesti jokaisella minuutilla ja jokainen hukattu minuutti voi aiheuttaa väistämätöntä tuhoa albumin läpileikkaukseen. Kuitenkin harvinaisena herkkuna Drei antaa tällä alueella myös vastinetta rahalle täyttäen kokonaisen CD:n joka sisältää 78 ja puoli minuuttia musiikkia ja se mikä tästä tekee suorastaan fantastisen teoksen on näiden kahden ihmisen luoma suora, puristavasti hellivä ote joka ei herpaannu tämän albumin aikana. Drei ei muutenkaan sisällä sitä markkinamiesten sanelemaa perusrakennetta. Kappaleilla ei ole nimiä ja muutenkin selkeää jaottelu on täysin poissa pelistä. Kokonaisuus on pätkitty tasan tarkkaan kolmen minuutin paloiksi jonka johdosta kuuntelijalle annetaan todellisuudessa haaste suoraan käteen ja pyritään kannustamaan kuuntelemalla teosta tarkasti alusta loppuun jottei hän missaisi yhtään hetkeä ja vivahteen muutosta.

Mikä siis tekee Dreistä niin halutun ja yhä nykyajassa mitattuna muodikkaan julkaisun? Itse asiassa totuus on se että Beefcake ei keksi uudelleen pyörää tällä albumilla eikä luo varsinaisesti minkäänlaista uutta pohjaa aiemmin mainituille genrille mutta he jalostavat jo aiemmin ilmaantuneet ideat pidemmälle ja tekevät niistä saumattoman kokonaisuuden. Useimmat DJ miksauksetkaan eivät sisällä näin paljon vaihtelua mitä Drei sisältää ja kaikesta kuulee että kokeilunhakuisuudesta on ollut pelkästään hyötyä ja Beefcake selkeästi pistää kaiken osaamisensa peliin tällä julkaisulla. RIP Beefcake 1997-2003 - vaikka te ette ole enää toiminnassa, te kuitenkin toimititte onnistuneesti yhden julkaisun jonka historia tulee muistamaan yhtenä tähtihetkistä kokeellisen elektronisen musiikin saralla.

Neurosonics Audiomedical Labs Inc.

Nähty: District 9

District 9Ohjaus: Neill Blomkamp
Käsikirjoitus: Neill Blomkamp, Terri Tatchell
IMDB: District 9 (2009)

Vuonna 1990 maapallolle saapuivat vieraan elämänmuodon edustajat ja yllättäen heidän alus jäi leijumaan Etelä-Afrikan pääkaupungin, Johannesburgin yläpuolelle. Kahdessakymmenessä vuodessa ihmisten vieraanvaraisuus on muuttunut rasitteeksi ja nämä kyseiset vieraat ovat pakotettu asumaan slummimaisessa olotiloissa ja jota kaiken lisäksi ympäröi tiukka sotilaallinen valvonta. Uutisklippien, jälkikäteen koostetun dokumentin ja perinteisen tarinankerron välimaastossa majaileva District 9 kertoo päivästä jolloin yli miljoona "rapu-ihmistä" uudelleensijoitetaan Johannesburgin ulkopuolelle koska vuosien varrella kaikenlaiset ongelmat ovat kasaantuneet siihen pisteeseen etteivät ihmiset enää jaksa katsella tätä julkisesti. Elokuvan kantavana voimana toimii Wikus Van De Merwe. Hän on MNU:n (Multi-National United) toimistossa häärivä kynäniska ja paperin pyörittäjä jota elokuvan alussa ei voi olla vihaamatta byrokraattisella käyttäytymisellään sekä lipeällä douchebag olemuksellaan. Juuri ylennyksen saaneena hän on sellaisessa omien voimiensa tunnossaan että hän uskoo onnistuvan erinomaisesti tämän uudelleensijoituksen toteutuksessa. Tarkasti soviteltu suunnitelma etenee siihen asti hyvin kunnes yhden rapu-ihmisen häätämisen aikana hän altistuu muukalaisten tuottamaan tuntemattomaan kemikaaliin. Vaikutukset eivät näy heti päällisin puolin mutta tuntien päästä tutkijat tajuavat että kahdenkymmenen vuoden jälkeen heillä on viimeinkin avain vieraan teknologian avaamiseen sillä muukalaisten ase-teknologia on täysin sidottu heidän DNA:han eivätkä ihmiset voi käyttää niitä. Wikus Van De Merwe muuttaa siis kaiken tämän ja hänestä tulee MNU:n ja myöskin maailman halutuin henkilö koska hänessä on sekä ihmisen ja rapu-ihmisten DNA:ta.

District 9:ssä ei voi olla huomaamatta miten huolellisen varmasti kokonaisuus on rakennettu sillä se suorastaan iskeytyy päin naamaa. Juoni, hahmot, jopa elokuvaan kaiverrettu hienovarainen huumori, valittu kuvaustyyli sekä kamerakulmat, efektit, leikkaukset ja unohtamatta musiikkia joka onnistui tuomaan sen viimeisen tärkeän silauksen jättäen näin ollen katsojan siihen harvinaisen puhtaaseen tunteeseen ja elokuvateatterista poistuessaan on pakko todeta itselleen että nyt on nähty elokuva jota on tehty rakkaudella alusta loppuun asti. Myöskin sekin auttaa elokuvan tunnelman syventämistä että hahmoja esittävät suurelle yleisölle tuntemattomat näyttelijät joten heihin samaistuu helpommin ja varsinkin ensimmäisessä roolisuorituksessaan Wikus Van De Merwea näyttelevä Sharlto Copley osaa muuntautua elokuvan aikana uskottavasti ja jopa luonnollisesti vihatusta hahmosta sympatiaa herättävään elämästään kamppailevaan taistelijaan josta alkaa myös välittämään yhä enemmän elokuvan kulkiessaan kohti loppuaan. On sanomattakin selvää että käsiimme on langennut pieni-suuri sci-fi klassikko jota ei voi kuin kehua. Jos ennakkoon hypetetty Moon osoittautuu myös erinomaiseksi elokuvaksi, 2009 taidetaan muistaa myös hyvänä sci-fi vuotena.

Placebo: Running Up That Hill (Live)

En ole Placebo-fani vaikka parikin frendiä on sitä joskus hehkuttanut mutta tämä Kate Bush cover on vakuuttavasti muokattu nykysoundiin. Toimii vähän samanlailla kuin Gary Julesin tulkinta Tears For Fearsin "Mad Worldille". Niin ja tämähän tuli myös pongattua parisen kuukautta taaksepäin Daybreakersin trailerissa.

Mel Gibsonin Jeesus-eepos zombie-elokuvan näkökulmasta

...it is entirely possible that the "virus" in the film that turns Jesus into a zombie could be the Jews that condemn him to death. In a recent interview, Gibson stated that, "Given the content, I knew the film would be controversial, so I had to leave several things open to interpretation." Though I disagree with the message Gibson is seemingly trying to convey, I believe this is a breath of fresh in the world of zombie cinema, in which we’re inundated with hordes of dead people reanimated by a virus, or the dust from a comet's tail, or something equally as implausible. No explanation is given, as none is needed.

» Examiner.com: The Passion of the Christ turns the zombie trope on its head

Täytyy myöntää että tämähän on varsin nerokas tulkinta.