T minus four

Viikko vielä. Sitten se seinään pysähtyminen tapahtuu. Toisin sanoen odotettu neljän viikon kesäloma alkaa ja sen ohella erityisesti se minne katseeni on suuntautunut jo jonkun aikaa eli lauantaina töiden jälkeen pääsee tyyppämään juomatarjontaa hyllyltä ja ottamaan ensimmäisen alkoholijuoman puoleen vuoteen. Itse asiassa kun miettii, tämä juomatta oleminen ei ole tehnyt juurikaan tiukkaa itselleni mutta toisaalta tässä on intoa täynnä että päästään hiljaisuuden jälkeen korkkaamaan ja kostuttamaan kurkkua.

Lähteekö homma taas lapasista? En usko enkä haluaisi palata niiden terävästi viiltävien tunteiden äärelle joissa myllersin. Jotenkin tämä raittiimmassa hengessä vietetty aika ja uudet aktiiviteetit ovat osoittaneet itselleni parempaa ymmärrystä etten juurikaan tarvitse alkoholia. Sehän on pääasiassa sosiaalinen liukaste ja tässä on alkanut myös tajuamaan että osa elämääni kuuluvista ihmisistä on ajan myöten muodostunut ajanvietteeksi jossa hakeudutaan vain päänsä sekoittamiseen. Tai noh, kuten hyvä ystäväni useasti sanoo minulle, aina ei voi tietää. En tiedä mistä minä löydän itseni parin kuukauden päästä mutta sen voin ainakin luvata itselleni että naurettavaan suuntaan edennyt maanantai-dokaaminen saa jäädä taaksensa.

  • Vinyl faces. (29/06/09 - 0  # )
  • Legendaarista. Omistin itsekin joskus tällaisen tai paremminkin vastaavanlaisen lelun. Ah, niitä muistoja. (26/06/09 - 0  # )

Nyt minä ymmärrän paremmin

social

Horatio pudottaa taas

horatio

Addiktioni, 25/09

Funkstörung: Appetite For Disctruction (2000)

Funkstörung: Appetite For DisctructionOmalla kohdallani, elektronisessa musiikissa on parikin sellaista genrettä, hybridimäistä kokeilua jotka eivät ole liiemmilti kolahtaneet yhtään tai paremminkin kasvoiltani on saattanut näkyä kummastuttava ilme josta voi lukea suoraan sanat - "en ymmärrä lainkaan tätä julmetunta hypetystä tästä asiasta/tuottajasta/orkesterista". Viime vuosina tapetilla ollut dubstep tulee heti ensimmäisenä mieleen ja tiukasti perässä pyyheltää iDM jonka sekaan on paiskottu aimo annos hip-hopia (puhun tietenkin täysin biittipoliitikasta). No mut... onhan se tietenkin positiivista jos pöydälle yllättäen pyllähtää julkaisu joka osaa tehdä vaikutuksen kuuntelijaan ja lopulta muuttaen vakaalla pohjalla olevaa mielipidettä tästäkin asiasta. Tämän myötä saatiin siis toimiva aasinsilta saksalaiseen Funkstörung projektiin jota ohjastivat kaksi ihmistä nimeltään Michael Fakesch ja Chris De Luca. Niin, ikävä kyllä Funkstörung on näinä päivinä menneen talven lumia mutta onneksi he sentään jättivät perinnöksi julkaisuja joiden pariin voi yhä edelleenkin tänä päivänä hakeutua. Kaksitoista-tuumaisten ja minijulkaisujen jälkeen, duo julkaisi vuonna 2000 ensimmäisen virallisen studio-albumin (jos ei lasketa mukaan vuotta aiemmin tullutta kokoelmaa Additional Productions joka sisältää muille artisteille tehtyjä remiksejä), Appetite For Disctructionin, joka on selkeästi sellainen ensimmäinen kunnollinen päänavaus heidän luomaansa taiteeseen upottaen heti ensimmäisellä kerralla pehmeään kudokseen tai saattaa myös vaatia hieman lisäpanostusta kuunteluun jotta voidaan tehdä tärkeä toteamus julkaisun loistavuudesta ja eräänlaisena puuttuvana linkkinä kahden genren välisessä maastossa. Minä olin siitä onnekas että heti ensimmäinen kuuntelukerta jätti sellaiset syvät jäljet joiden johdosta ei mennyt kauan kun olin jo pitkällä Funkstörungin luomassa liidossa.

Kun julkaisua alkaa tarkemmin paloittelemaan kliinisellä leikkauspöydällä ja sorkkimaan pintaa syvemmältä, äänimaisemallisesti Appetite For Disctruction tarjoaa yllättävänkin minimalistisen oloisia ratkaisuja vaikkakin kuulee selkeästi että taustalla osataan luovaasti käyttää leukoja narskuttavaa rämisyttämistä ja ilmaan heitetään ahkerasti staattisesti väreilevää glitch-melakkaa joka tuntuu seuraavan miltei kaikkialle. Albumin nimi muutenkin kuvaa onnistuneesti sisältöä (vaikkakin siinä ohella on hieman käyty astumassa Axl Rosen varpaille) sillä on suoranaisesti vaikeata alkaa luomaan riippumatonta analysointia siitä että kumpaa genrettä tässä todellisuudessa tuhotaan ja pilkotaan enemmän sisältäpäin palasiksi? iDM vai hip-hop? Ehkäpä ollaankin se tärkeimmän aspektin äärellä jonka Funkstörung hallitsee suvereenisti tällä julkaisulla. Appetite For Disctruction on parhaimmillaan sykkivästi hohtavaan punaiseen lankaan hienovaraisen täydellisesti kääritty kokonaisuus joka tasapainottelee veitsenterävästi kahden maailman välillä mutta joka osaa kuitenkin tarpeen vaatiessaan kurkottaa pidemmälle oman genren ominaisuuksia kunnes palataan takaisin rajojen ulkopuolelle repimään sisuksia uudestaan auki raahaten ne omalle puolelle. Sen huomaa varsinkin siitä että albumin alkupää muistuttaa melodisuudellaan ja rauhallisella haltuunottamisella hyvinkin paljon Autechren ensimmäisiä levyjä mutta kuitenkin rohkeasti vieden hyvinkin tuttua konseptia elektronisesti eteenpäin. Neljännen kappaleen myötä albumi alkaa saada selkeästi enemmän hip-hop soundia ylleensä mutta kuitenkin edelleenkin tiukasti pitäytyen hyvinkin äärifuturistisessä ilmeessään. "Sounds Like A Break Record" kuulostaa suoranaisesti rikkinäisen metallisen akselin ympäri pyörivästä rattaasta joka klonksuttaen muodostaa erittäin dynaamisen rytmityksen ja kun mukaan heitetään vierailevan räp-vokalistin roolissa toimiva Triple H, meillä on yksinkertaisesti sanottuna hallussamme teos jonka innovatiivisuus ääniluotauksessa yksinään päihittää kaikki kaupallisen hip-hopin naurettavat räpellykset 2000-luvulla. Kun muutenkin alkaa tottumaan Appetite For Disctructionin luomassa värähtelyssä siihen että koskettavan kauniisti sointuvat melodiat ja hip-hop notkautukset ovat asettaneet kuuntelijan turvallisuuden tunteeseen julkaisun suhteen, albumi yllättäen nostaa esiin uuden elementin ladaten "I/O" nimisen teoksen joka napsauttaa päälle vaikeassa kulmassa etenevän suorituksen ja tuo esiin ennenkaikkea luovaasti mielenterveyden kanssa kamppailevaa ohjelmointia joka kilahtelee, kolahtelee ja pomppii kuin kumipallo konsanaan ja samalla heittäen hyvinkin absurdisen tahdituksen jonka taustalla häärii naisvokaali ehostaen ja luoden toimivaa kurkotusta siihen tunteeseen kun iDM tarjosi parhaimmillaan haasteellisen ympäristön koluta.

Appetite For Disctruction siis tarjoaa tätä ja paljon muuta kun antaa mahdollisuuden tutustumiseen. On sanomattakin selvää että Funkstörung onnistui tuottamaan albumin jolle laajakatseisuus ja eklektisyys loivat tärkeät puitteet ja unohtumattoman tavan työstää elektronista materiaalia tasapainottellen hiuksen hienosti vokaalipainoitteisten ja instrumentaalisten raitojen välissä. Appetite For Disctruction on albumi jota ei voi kuin kehua ensiarvoisesta viimeistelystä ja siitä miten tämän kaksikon kokeilunhakuisuus sai aikaiseksi yhden railakkaamista julkaisuista iDM-genren sisällä.

  • Nordvargr, tuo Ruotsin mustan elektronisen musiikin kruunaamaton prinssi, on julkaisut “jatko-osan” loppuunmyydylle ja tähtienväliseen ambientiin keskittyvälle “Interstellar” albumilleen. Julkaisu tarjotaan vieläpä ilmaiseksi The Piratebayssa MP3 formaatissa ja mikä tekee tästä vieläkin erinomaisemman on se että ensimmäinen osa on myös niputettu tähän kokonaisuuteen. Yeayh! (17/06/09 - 0  # )

Michale Graves: Descending Angel

Taidan kuulua siihen sorrettuun vähemmistöön joka diggailee enemmän tuosta Misfitsin toisesta inkarnaatiosta jossa laulajana toimi Michale Graves. "Famous Monsters" on meikäläisen kohdalla yhä tänä päivänäkin helvetin kova levy jonka pariin palaa aina silloin tällöin luukuttaen niin paljon kun kuulokkeista lähtee volyymia ja sielu sietää. "Descending Angel" on myöskin albumin yksi parhaimmista vedoista jolle myös annetaan ruhtinaallisesti miltei neljä minuuttia aikaa kehittyä muuten niin nopeasti rykäisevässä äänimaailmassa. Mut' siihen pointtiin... törmäsin meikätuubissa vahingossa tähän kyseiseen kappaleeseen joka toimii yllättävän hyvin myös riisuttuna versiona.

The Future Sound Of London: My Kingdom

Oli vanhastaan sellainen mielikuva että tämä "My Kingdom" video olisi liittynyt jotenkin Lontooseen mutta en muistanut sitä näin häröksi.

Tänä päivänä opittu sana on…

Suolimunamies.

Käytetään mm. useasti tavarantoimittajasta joka ei osaa asetella tuomansa tavarat jonnekin reunaan tai seinän viereen varaston puolella. Ehei, hän asettaa ne tavarat keskellä kulkuväylää tai esimerkiksi pakastimen eteen. Vittumainen esimerkki siis ja eihän tällaisen termin voi muu kuin nainen keksiä.

Addiktioni, 23/09

The Future Sound Of London: Dead Cities (1996)

The Future Sound Of London: Dead CitiesBrian Dougansin ja Garry Cobainin muodostama The Future Sound Of London alkaa olla näinä päivinä sellainen syvää kumarrusta ja kunnioitusta herättävä nimi ambientin puolella. 90-luvulla tehdyt työt uudistivat rajoja kiitettävästi ja mikä tietenkin mahdollisti sen että he suorastaan loivat lähemmäksi universaalia kurkottavaa vai sanoisinko rakensivat modernia selkärankaa edellämainitulle genrelle ja tämän myötä on myös vaikea kuvitella elektronisen musiikin yhteen sun toiseenkin haarautuvaa evoluutioita ilman näiden kahden ihmisen jaettuja ideoita suurelle yleisölle. On siis sanomattakin selvää että ainakin pari julkaisua tältä orkesterilta kuuluvat erityisesti elektronisen musiikin ystävien piireissä vähintäänkin yleis-sivistävään kokemukseen ja yksi ehdoton valinta on kolmetoista vuotta sitten julkaistu Dead Cities. Varmaan joku ihmettelee tässä vaiheessa että miksi minä alan yhtäkkiä länkyttämään tästä julkaisusta? Enkö muka omista tätä albumia entuudestaan? Itse asiassa Dead Cities on ollut jo yli kymmenen vuotta yksi levyhyllyni kohokohdista ja nyt pitkän odottelun jälkeen tuli hankittua rajoitettu painos tästä albumista joka sisältää 196 sivuisen kirjasen. Musiikillisella puolella mikään ei ole kuitenkaan muuttunut. Dead Cities kuulostaa edelleenkin monumentaalisesti koostetulta matkalta dystopisen kaupungin epävireisen nopeasti sykkivään sydämeen jossa voi kohdata epätoivoa, vastarintaa ja unohtamatta tietenkään ihmismielen itsensä luomia pelkotiloja joiden sulkeutuneiden aitojen taakse voi joutua helposti. Albumin nimikkokappaleessa kuultava, "I had killed a man, a man who looked like me" sysää ehkäpä liiankin voimakkaan heijastuksen mielenkolkan pimeisiin aaltoihin mutta toisaalta kun ajattelee siltä kannilta että The Future Sound Of London ei tunnetusti ole tehnyt helppoja albumeja ja Dead Cities myös lukeutuu näihin. Albumilla vääjäämättömästi ylleensä verhoutuva synkkyys saattaa tehdä tästä myös jokseenkin uhkaavan ja hämmentävän kokemuksen mutta itse huomasin että kuunnellessani levyä pitkästä aikaa ajatuksen kanssa, tässä on edelleenkin vahvasti läsnä sellainen mieltä kiehtovasti stimuloiva 'kutsu tuntemattomuuteen' piirre joka kaappaa silmänräpäyksessä sisäänsä kun sille antaa edes häivähdyksen verran valtaa. Kun itsellenikin on tuota ikää tullut mittariin, tämä albumi on ehdottomasti vuosien varrella onnistunut muuntautumaan formaattiin jota määrittävät viisareiden kuluva aika parantaen muutenkin timantin kaltaista teosta edelleenkin kirkkaammaksi säihkyväksi.

Albumin toisena singlenä tarjoiltu "We Have Explosive" keräsi aikoinaan kiitettävän määrän soittoaikaa mm. MTV:llä - kiitos erikoisemmalla tavalla editoidun videon - ja muutenkin teosta tungettiin lukemattomille kokoelmille ja monen soundtrackin sekaan. Kyseinen kappale on sinänsä harhaanjohtava sillä se ei edusta albumilla valitsevaa linjaa juuri mitenkään. Se on vain yksi iso, kuumasti polttava räjähdys tiukassa kulmassa etenevässä syöksyssä jossa wah-wah kitarat, kappaleen nimeä toistavat robotti-äänet sekä sähköisesti varatut lekan iskut big beatin myötä tarjoilevat muutenkin ränsistyneen valtakunnan kaikuja vahvistavassa Dead Cities äänimaailmassa hyvin suoran näytteen. "We Have Explosive" on kuitenkin myös rehellinen ja anteeksiantamaton joka ei kuitenkaan onnistu edes tekemään pientä säröä albumin ehjään kokonaisuuteen ja toisaalta en edes pystyisi mitenkään kuvittelemaan Dead Cities'n olemassaoloa ilman tätä kuuden minuutin suoravetoista purkautumista. Vuosienkin jälkeen albumilta onnistuu hahmottamaan tarkemmin pieniä referenssipisteitä heidän myöhäisempään tuotantoon Amorphous Androgynous aliaksen kautta ja nyt erityisesti vanhempana sitä myös ymmärtää paremmin tuon kalabaliikkimaisesti kasautumisen ja miten paljon mm. psykedeelisesti vaappuvia elementtejä albumi sisältää (joista "Everyone In The World Is Doing Something Without Me" ja "Yage" taitavat olla ne parhaimmat esimerkit) kuitenkaan luomatta harhaanjohtavaa polkua joka loisi sokkelomaisia ajatuksia ja eksyttäisi kuuntelijan turhautumiseen. Albumin ehkäpä orastavin ja harppaavin askelein laajeneva työ ja meikäläisen ehdoton suosikkini on "My Kingdom" joka mm. sämpläilee erinomaisesti Blade Runnerin soundtrackilla käytettyä vokaalia ja muutenkin teosta viedään hyvin trippimäiseen leijuntaan pan-huilun ja intensiivisen rumputyöskentelyn kautta. Single muodossaan "My Kingdom" muuntautuu parhaimmillaan viisi osaiseksi sekä puolen tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi ja on sanomattakin selvää että kannattaa ehdottomasti hankkia kyseinen julkaisu tämän albumin rinnalle. Mitä muuta tähän voisi lisätä? Dead Cities kuulostaa edelleen tänäkin päivänä yksinkertaisesti sanottuna helvetin nerokkaalta ja on selkeästi tämän kaksikon vahvin työ FSOL monikerin alaisuudessa. Pienen harkinnan myötä käyttäisin jopa tätä överikliseistä sanontaa - jos Dead Cities julkaistaisiin tänä päivänä, se olisi edelleenkin levy joka on määrittelisi uudestaan ambientin olemassaolon.

Pimeydestä kajahtaa taas

ATTR: Are you working on anything now?

BW: I've just started work on the next album. [...] The concept for this one I've had for a long time. For me, the concept is the exciting part, the working on ideas. [...] The next album has the human voice as basic foundation. I have a couple of vocalists lined up and hopefully things will work out as far as schedules etc. No lyrics by the way.

ATTR: What’s next in the evolution for you? Do you have any ideas for where you want to take Lustmord in the future?

BW: I want it to be fresh, for me if nobody else. The last album [ O T H E R ] revisited ideas from years ago, but I wanted to re-approach them. The vocal idea for the next album is something I've wanted to explore for a while, and there's an album that only uses sounds for deep space that I've been meaning to record for a while and I've been collecting sounds for that for 10 years and have enough now to do it.

» All Thing That Rock - An Abyssal Giant: Lustmord