Addiktioni, 22/09

Jack Wall And Sam Hulick: Mass Effect (Original Soundtrack) (2007)

Jack Wall And Sam Hulick: Mass Effect OSTMistä tunnistaa loistavan sci-fi soundtrackin? Itse olen vahvasti sitä mieltä että kaikki parhaimmat työt lähtevät yhden asian tiimoilta, nimittäin yhteydestä elektronisuuteen. Mm. Blade Runner, uudempi versio Solariksesta ja vaikkapa älykkäämmän sci-fin osastolle itseään lokeroiva Donnie Darko sisältävät musiikkillisesti tämän unohtumattoman draivin elokuvakokemuksessa jotka jatkuvat saumattomana elämyksenä myös yksinään levyllään ja täytyyhän sitä myös todeta että jokin tässä sekvensserien nappien painamisessa ja muiden analogisten laitteiden nuppien vääntämämisessä tekee juuri sen oikeamielisen tavan luoda yhteys katsojan ja astetta mielenkiintoisemman tarinankerronnan välillä. Interakiivisten kuvien eli videopelien puolelta ponnistava sci-fi RPG-räiskintä Mass Effect voidaan myös heittää tämän listan jatkoksi sillä scoren sävellystyöhön osallistuneet (Jack Wall ja Sam Hulick sekä Richard Jacques ja David Kates avustavana miehityksenä) ovat työtavoiltaan tehneet juuri ne tärkeät ratkaisut jotka luovat tästä helposti sisäänsä tempaisevan ja erityisesti sisällöltään kiitettävästi vaihtelevan kokonaisuuden vaikka tässä pyöritään yhden ison päämäärän parissa. Nimittäin Mass Effectille sävelletty score on pääasiallisesti yksi järkälemäinen ambient vyörytys jonka pintaa syvemmältä voi löytää vanhaa koulukuntaa Berliinin suunnalta, syvälle avaruuteen tähtäävää aspektia siirtyen kohti nykypäivän modernia tarjontaa kuin myös pienimuotoista kurkotusta tuonne synkempään puoleen tämän genren tiimoilta. Sävellysten tempoa ja virtausta uskalletaan rohkeasti heilauttaa raidasta toiseen, mikä tekee tästä rikkaan eläväisen erilaisineen koukeroineen ja värähdyksineen, ja jatkuvasti edeten muutoksen kärjessä muotoaan vaihtaen, scoressa tuodaan myös erinomasesti esiin orkesteripalaset joita nivotaan kerroksittain elektronisesti tuotettuihin osuuksien päälle sekä rinnalla luoden yhteensopivan ja harvinaisen virtaviivaisen kokonaisuuden.

Soundtrackin ensimmäinen puoli keräilee siis suurinpiirtein ambientin kolmen-neljänkymmenen vuotisen historiasta monta erilaista kehitysvaihetta uudelleenkäyttäen parhaimmat ideat näistä tutunomaisista elementeistä ja sekoittaen niistä erittäin tarkasti mietityn yhtälön. Julkaisun jälkimmäinen puoli ottaa ylleensä huomattavasti uhkaavammassa kulmassa, syöksykierteisesti etenevän lähestymistavan samalla kääntäen suunnanvaiston tarkennusta kohti eeppisempää mittakaavaa mikä tietenkin tarkoittaa sitä että orkesteripalaset sekä taustalle hiljalleen hiipinyt kuoro ottavat näkyvämpää jalansijaa scoressa. Toki myös ensimmäisellä puolellakin oli näitä scoresta erottuvia suuria hetkiä kuten "Spectre Induction" josta vähintäänkin aistii juhlallisesti suoritettua menoa. Kuitenkin pääasiallisesti jälkimmäinen puoli tarjoilee näitä suurella tunteella välittyviä vierityksiä miltei hengästymiseen asti ja lopulta huipentumalla scoren toiseksi viimeisenä cuena soivaan "From The Wreckage" joka asettelee puolen tunnin aikana koettua kehitystä täydellisyyteen - neljän nuotin yksinkertainen melodia läpikäy erinomaisesti ne tunteenkirjot joita toivoi saavansa kun pelin on viimeinkin kymmenien tuntien tahkomisen jälkeen pelannut lävitse. Mutta kuten muistamme, paras hetki jätetään viimeiseksi. Mass Effectin lopputekstien rullatessa kuvaruudulle, Faunts iskee kovimman yllätyksen pelin aikana ja ehkäpä myös pelihistorian aikana kun "M4 Part II:n" myötä kitarariffi halkaisee paksun ilman lävitse samalla kun tutunoloiset leijuvat ambient dronesit, kumisevat kasarirummut ja hitunen space-rock asennetta sekoittivat pakkaa ennenkuulumattomalla ja unohtumattomalla tavalla. Yksi ehdottomasti mielenkiintoisimmista ja osuvimmista valinnoista end credits kappaleeksi joka onnistui liimaamaan vielä kahdeksaksi minuutiksi tuijottamaan tyhjyyteen - toisin sanoen juuri sellainen sopiva työntö omaan psyykkeeseen jonka aikana mielessä pyörii mm. ajatukset siitä että kuinka loistavaa peliä minä todellisuudessa pelasin ja mikä tämä juuri soiva kappale oikein on. Olihan Mass Effect tosiaan itse pelinäkin sellainen merkkitapaus joka nakitti tarinan kerronnallisesti sekä luotujen maailmojen myötä hyvät puolet sci-fistä ja roolipelinä tarjoili kiitettävästi vaihtoehtoja omille valinnoilleen. Pelille sävelletty score onnistuttiin myös pitkässä juoksussa asettelemaan sille luotuihin raameihin ja nyt kun on kuunnellut pelin soundtrackia kuluneen viikon aikana, täytyy vain todeta loppukanettina että tämä julkaisu kuuluu ehdottomasti peli-soundtrackien A-ryhmään.

Found again

Niin, kävin siis eilen katsomassa uuden Star Trekin ja elokuvan jälkeen törmäsin yhteen frendiin johon en ole ollut missään kontaktissa ainakaan vuoteen. Kuulumiset vaihdettiin yms. sellaiset. Vaasa haukuttiin totaalisesti pystyyn eli sinne ei kannata edes astua toisella jalallaan. Sain kuulla myös että kahdeksan vuoden suhdekin oli päättynyt vuoden alussa. Tietenkin hän oli ottanut se pahimmalla mahdollisella tavalla vastaan, toisin sanoen ryypäten itsensä unohduksiin ja näin ollen ensimmäinen kuukausi meni täysin sumussa. Niin ne naiset saa miehen täysin sekaisin, oli kyse sitten seurustelun aikana tai sen jälkeen. Mut' sain taas tilastollista faktaa sille että mikään suhde ei oikein kestä näinä päivinä. Pintaliitoa koko helvetin seurustelu ja jossain vaiheessa sitä saa yllättäen kuulla että parempi puolisko ei enää jaksa pyörittää tätä suhdetta.

Samanlaiset kokemukset myös jaettiin kaveripiireistä eli miten paljon nekin on kutistunut vuosien aikana kun monet ovat muuttaneet muualle ja siitä on tullut perkeleen iso kynnys tarttua puhelimeen ja hakea se numero sieltä muiden seasta. Tosin ihmeteltiin myös ääneen eräästä ihmisestä jonka kumpikin tuntee eli kun yrittää soittaa tai saada edes jonkinlaista kontaktia, hän ei vastaa. En tiedä mikä saa ihmisen kääntämään selän tuolla tavalla. Henk.koht. en ole menettänyt yöunia sen takia. Jos kaveri on vetänyt pultit jonkun asian, vittu vetäkööt. Mutta tällainen hiljaisuus on aivan vitun naurettavaa. Toisaalta, mielenkiintoisesti keskustelun aikana tuli myös aiheeksi että mitä tehdä jos hän tulisi kadulla vastaan. Vaihtaako kaistaa heti ensikättelyssä vai meneekö tyynen rauhallisesti ohi? Omalla kohdallani saattaisin vetää myös turpaan. Ainakin kiinnostaisi nähdä miten hän reagoisi kun jatkaisin itse matkaani.

Nähty: Star Trek

Star TrekOhjaus: J.J. Abrams
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman
IMDB: Star Trek (2009)

Muistaako kukaan vielä edellisen Star Trek elokuvan jolle lätkäistiin titteli nimeltään Nemesis? Toivottavasti ei. Sehän toimi selkeästi päätepistenä Star Trek: Next Generations sarjalle mutta itse elokuvana se oli sellaista ylipaksua tuubaa että pahimmillaan se jätti karmaisevasti kuolleen maun suuhun koska samoihin aikoihin elokuvaa mainostettiin sarjan viimeiseksi. Hypätään seitsemän vuotta eteenpäin ja mm. Lostin luoja sekä Cloverfieldin tuotannosta vastannut J.J. Abrams lähtee uudelleen herättämään tätä sarjaa palaamalla juuri siihen mikä teki tästä legendaarisen eli puhun tietenkin kahdesta ihmisestä, James T. Kirk ja Spock. Kun miettii Star Trek universumia, J.J. Abrams oli kieltämättä kovan haasteen edessä. Kaikki on suurin piirtein jo ennalta hakattu kiveen joten on hieman vaikeata lähteä luomaan jotain uutta alkuperäisen Enterprisen seikkailuihin. Ja jos aikalinjaa lähdettäisiin uskollisesti seuraamaan, se myös toisi sen ongelman että kaikki tärkeimmät on jo suurinpiirtein toteutettu alkuperäisissä sarjoissa ja alkupään elokuvissa. Toisin sanoen yllättävyys katoaisi. Ellei tee sitä vanhaa kikka kolmosta eli juuri sitä mistä J.J. Abrams erityisesti tykkää luoda tarinoita. Ajassa matkustelua. Kun vanha tuttu aikalinja pyyhkäistään härskisti pöydältä pois, se mahdollistaa täysin vapaat kädet. Joten uusi sisään ja vanha ulos. Star Trekin uudelleen buuttaus lähtee siis tässä hengessä käyntiin. Kostoretkellä etenevät romuluslaiset tulevaisuudesta uhkaavat rauhaa puolustavaa liittoa ja akatemiassa koulutustaan saava James T. Kirk on juuri se oikea tai paremminkin ainoa mies heidän pysäyttämiseen. Tosin sekin lähtee oikealle kurssille vasta monen alkuvaikeuksien kautta. Esim. Spock on jo heti alusta lähtien iso riippakivi Kirkin jalassa jonka myötä he joutuvat napit vastakkain monet kerrat. Lupaava alku siis. Joskus parhaimmat ystävyydet alkavat tällä tavalla.

Muutenkin J.J. Abrams on lähtenyt rohkealla tavalla uudistamaan tätä brändiä josta ensimmäisenä huomion arvoisena seikkana oli pistää Beastie Boysin "Sabotage" soimaan kohtauksessa jossa nähdään nuori Kirk ajamassa varastetulla autolla. Kieltämättä tätä se loppuun palaneet elokuvat kaipasivat. Yksinkertaisesti sanottuna munaa joka lyödään näkyvästi tiskille. Tämä uusi näkemys toi siis mukanaan monta hyvää puolta. Juonellisen kuvion jo selitinkin. Visuaalisesti tarjoiltuna Star Trek on suorastaan häikäisevä kokemus. Enterprise ja varsinkin komentosilta päivitettiin onnistuneesti 2000-luvun muottiin Gene Roddenberryn alkuperäisestä näkemyksestä. Roolituksessa oli suurimmaksi osaksi onnistuttu hyvin - erityisesti James T. Kirkin ja Spockin saappaisiin löydettiin juuri ne oikeat näyttelijät. Täytyy myöntää, Kirkiä näytellyt Chris Pine loi uskollisesti sen klassisen kuvauksen Kirkistä - naisten mies, pilke silmäkulmassa kiiltäen omia polkujaan kulkeva ja jopa parhaimmillaan röyhkeä joka suoranaisesti löyhkää itsevarmalta paskiaiselta. Elokuva ei kuitenkaan ollut täydellinen mutta loppujen lopuksi hyvä suoritus joka lupaa paljon tulevaisuudella. Nyt kun kaikki palaset ovat "ensimmäisen" elokuvan myötä loksautettu sopivasti paikoilleen, jatko-osaa odotellaan mielenkiinnolla.

Lost + found

Tässä vuosien varrella olen liittynyt ties minkälaisiin porukkoihin, mutta ehkäpä se minulle tärkein ryhmä on edelleenkin se johon kuuluvat muut samankaltaisesti musiikista välittävät ihmiset. Jaetaan musiikkia, suositellaan artisteja ja saadaan ihmiset innostumaan tietystä levystä. Ja tietysti puhutaan paskaa päivän tapahtumista, keikoista ja musiikista siinä ohella. Tosin nyt parina viime vuotena on ollut hiljaiseloa koska esim. torrentit ovat tappaneet joidenkin innostusta tehokkaasti. Sitä on vaan helppo lähteä jonnekin what.cd trackerille ja hakea kaikki tarvittavat julkaisut. Ainoastaan minä ja yksi hollantilainen kaveri on aika pitkälti jatkaneet paskanjauhamista kanavalla joten tuntuu välillä että olisi jossain hiljaisella hautausmaalla. Nickit näkyvät mutta sieltä ei hirveästi melua kuulu - paitsi meiltä kahdelta.

Eilen tämäkin hieman muuttui kun eräs jäsen tuli takaisin kyselemään että mitäs kaikille kuuluu. Siinä sitten samalla otettiin selvää että mihin kaikki ovat todellisuudessa menneet. Aika selkeästi monet ovat vain yksinkertaisesti lähtenyt omille teilleen katsomatta taakseen, mutta pari tapausta oli hieman silmiä avaava. Eräs kanadalainen tyyppi joka jaksoi kuunnella ties mitä hirveintä emo/screamo paskaa ja ohjelmoi siinä ohella esim. webbisivuja, nykypäivänä hän pyörittelee bileitä eri klubeissa ja kuuntelee vieläkin hirveämpää klubi-paskaa. Tosin hän on jättänyt alkoholin ja pössyttelyt kokonaan taakseen eli straight edge elämäntyylillä jatkaa elämäänsä. Toinen tapaus, eli Alabaman punaniska on kokenut paskempaa säkää, sillä hänellä on kehittynyt pahakin huume-ongelma lääkepillereiden myötä ja on tällä hetkellä vankilassa. Muuten ihan hyvä jätkä.

Pelottavaa kuulla miten paljon kaikki on muuttunut parissa vuodessa ja miten helposti sitä vaan kadottaa yhteyden.

I feel wasted

Otsikko kuvaa erinomaisesti viime aikoina vellonutta olotilaa. Tänäkin aamuna heräsin jossain vaiheessa siihen että oli pakko käydä tyhjentämässä itseäni mutta aivot olivat edelleenkin niin turruksissa edellisestä vuorokaudesta että vaikka kuulin kissan pistämässä show'ta pystyyn eli oksentamassa olohuoneessa, minua se ei heivauttanut pätkääkään. Ei vaikka se olisi jättänyt mahalaukkunsa sisällön sohvalle. Ainoa minua liikuttava ajatus pääkopassani oli että kun olen käynyt kusella, minä palaan vielä muutamaksi tunniksi sänkyyn ja pistän vaivoin avatut silmät takaisin kiinni. Olin yksinkertaisesti edelleenkin loppuun palanut ja jalat sentään jaksoivat kantaa minut takaisin peiton alle.

Tämä hartioilla vellova väsymys on tuonut luonnollisesti esiin sen että olen alkanut kuuntelemaan enemmän aggressiivista musiikkia jotta saan mieleni taas kohdistettua oikeaan suuntaan kun pitäisi palkan eteen tehdä jotain ja toisaalta kun kaikki annettavissa on annettu, pää kaipaa sellaista särmiä hiovaa rentoutusta. Aggressiivisuuden puolella Static-X:n debyytti-albumi, Wisconsin Death Trip, on parin vuoden hiljaisuuden jälkeen alkanut maistua meikäläiselle. Sitä taas lusikoi sellaisella uudella tarmolla albumin sisältöä ja kuuntelukertojen jälkeen voi taas todeta että kädessä on taas kiistaton todiste siitä miten kaikki palaset loksahtavat täydellisesti heti ensimmäisella yrittämällä. Toisin sanoen teknologisesti runttaava industriaali-metalli josta paistaa hivenen läpi alkukantainen raivo jota mätetään kohti lyriikoita jota saa käännellä ympäriinsä jotta saisi edes jonkinlaisen kuvan. Noh... Ei ainakaan albumilta löytyvä "Love Dump" jätä mitään epäselvyyksiä ilmaan.

Your shit's like chocolate cake, and your ass smells like a rose

Ah, menetetty rakkaus tuo taas vitun tyhmiä metaforia esiin mutta sillä ei ole paskaakaan väliä kun halutaan että se antaa puhdasta luunappia otsalohkoon.

Tuleekohan tämä kaikki uudelleen löytymiset eräänlaisessa pidemmässä kehityskaaressa etenevänä syklissä vai alkaako aivot yksinkertaisesti kaipaamaan tietynlaista, aiemmin koettua tunnereaktioita ajan myötä? Pakko siinä on oltava kumpaakin vaihtoehtoa mukana sillä Orbitalin tulo tähän epämiellyttävästi puristavaan olotilan purkamiseen on ollut niin täydellinen veto alitajunnan puolelta. Mieli on saanut kokea kaipaamaansa vapautusta ja on saanut käydä Orbitalin discografiaa lävitse ihan omassa tahdiassa .

Orbitalia on siis viime päivinä luukutettu vanhasta tuotannosta uudempaan ja samalla todistaen miten Hartnollin veljesten musiikki kahdenkymmenen vuoden takaa on pysynyt edelleenkin ajattomana. Tässä on myös tajunnut miten erinomaisesti veljekset osaavat luoda uudestaan omia teoksiaan joista "Belfast/Wasted" on yksi hieno esimerkki. "Satan" on sitten toinen ja "Funny Break (Weekend Ravers Mix)" on numero kolme jos lähdetään tekemään jonkinlaista listaa.

Uusi business-malli

Music producer Danger Mouse is to release a blank CD, after record label EMI reportedly cancelled his new album.

[...}

He added that the album, which comes with a limited edition, "100+ page book" of David Lynch photographs inspired by the music "will now come with a blank, recordable CD-R".

"All copies will be clearly labelled: 'For Legal Reasons, enclosed CD-R contains no music. Use it as you will.'"

» BBC

Toisin sanoen, start your P2P engine. Nerokasta.

Päivän saalis

Warrior's Dance

Yeah, pari vinyyliä saapui brittein saarelta. Josta päällimmäisenä on tuorein single julkaisu "Invaders Must Die" albumilta ja alimmaisena on Prodigyn ensimmäinen virallinen julkaisu, "What Evil Lurks EP". Ei ihan alkuperäinen painos mutta XL Recordingsin 15-vuoden juhlapainos joka kelpaa erittäin hyvin. Nyt alkaa olla kokoelma Prodigyn osalta sellaisessa kuosissa että kaikki tärkeimmät julkaisut löytyy levyhyllyn syövereistä. Mitäs nyt aletaan täydentämään?

Rewind

Pitäisi varmaan tännekin alkaa taas jotain raapustelemaan. Mistä aloittaisi? Vaikka siitä että eilen sain todeta kuinka pelottavia raskaana olevat naiset osaavat todellisuudessa olla ja erityisesti kun he ovat ratin takana. Hormoonit jylläävät kehossa, aggressiivisuuskäyrä nousee jyrkästi ylöspäin ja jokainen edellä oleva kuski sattuu olemaan jotenkin esteenä. Korvia kuumottavaa kuunneltavaa. Ja kun siinä katselee ympäriinsä ettei vaan kävisi mitenkään pahasti, yhtäkkiä kuski saattaa lyödä kovaa käsivarteen, sanoa: "kuplavolkkari" ja vieläpä nauraa räkättäen päälle. Olisi pitänyt nauhoittaa edes pieni osa tästä psykopaattisten tunteiden vyörystä ja laittaa youtubeen. Esim. tunnustus siitä että naiset eivät osaa ajaa liikenteessä olisi ollut niin täydellinen.

No mut. Syy tähän hiljaisuuteen on ollut se että tässä on oltu sellaiset pari-kolme viikkoa väsyneenä mikä taasen aiheuttaa miltei katkaisimen kaltaisesti sen että pään sisällä naksahtaa tietyt ajatukset pyörimään eli ajatuksissa on alkanut taas roikkumaan irrallisia lankoja joita on alkanut katumaan ja siinä ohella on myös elvyttämään kaipuuta tiettyihin tunteisiin. Minä vihaan tätä puolta itsestäni jossa alan ruoskimaan itseäni että tein esim. väärän ratkaisun tietyn henkilön suhteen. Noh, me ollaan ihmisiä. Meidän pitäisi oppia elämämma aikana tehdyistä virheistä eikä näin ollen aina ajautua niiden samojen asioiden äärelle. Mutta mieli edellä ja keho perässä - alkaakohan tässä kroppakin haroa vastaan kun sitä on jotenkin alkanut käkimään räkää ja sylkeä kurkusta ulos vaikka tuntuisi että oksentaminenkin on hyvin lähellä. Paha sanoa mikä meikäläistä tällä kertaa todellisuudessa vaivaa mutta tiedän sen että en ole ollut juurikaan oma itseni viime aikoina. Jospa se siitä.

Addiktioni, 18/09

Mind Necrosis Factor vs. Kenji Siratori: Digital Cadaver (2009)

Mind Necrosis Factor vs. Kenji Siratori: Digital CadaverRanskalainen Mind Necrosis Factor sekä japanilainen sanoja toisen eteen heittelevä ja kuitenkin onnistumatta sanomaan mitään konkreettista cyberpunk-kirjailija/noise-arkkitehti Kenji Siratori tekevät yllättävän paluun yhteistyörintamalla. Tai noh, mitä yllättävää tässä oikein on? Jos on esim. eksynyt Discogs.comiin ja selannut mitä julkaisuja tämä hullu japanilainen on saanut aikaiseksi, oli varmaan ajan kysymys jolloin uusi kierros tullaan tekemään. Mutta kuten muistamme, Mind Necrosis Factor'n toinen albumi, Morphogenesis lopulta lokeroitui meikäläisen kohdalla siihen hyllyn kulmassa olevaan osastoon jossa teipin päälle mustalla tussilla kirjoitettuna lukee "kuunneltava, mutta odotin paljon enemmän". Toisaalta taas tämän kaksikon ensimmäinen kollaboraatio ja viiden kappaleen yhtenäiseksi EP:ksi kääritty Cruel Emulator oli Entropyn jälkeen erittäin puhdistava kokemus joka tunnelmallisesti puski myös Mind Necrosis Factor'n omaa soundia rohkeasti uuteen suuntaan. Harmi vaan että se voimakkaasti kipinöivä potenttiaali jäi lopulta käyttämättä Morphogenesis albumilla. Tämän johdosta minulla ei ollut juurikaan minkäänlaisia odotuksia uuden julkaisun suhteen - Digital Cadaver saattoi olla hit tai miss. Minulla ei kuitenkaan edes tullut mieleenkään että tästä ei edes hakemalla löytyisi jäänteitä kummankaan artistin omasta normaali suorituksesta. Miten lähtisin siis tätä teosta kuvailemaan? Digital Cadaver on 25 minuuttin rajapyykkiä hipoileva ambient raita jonka kokeellisuuden astetta mittaava nuoli hyppähtää jyrkästi kovempaan ääripäähän ja pysyy siellä tappiin asti. Kappaleen monta eri layeria tekevät tästä hyvinkin staattisen oloisen järkäleen mutta kuitenkin erilaiset digitaaliset purkaukset ja matalalta luotaavat murahdukset luovat tästä hitaasti liikkuvan kokonaisuuden. Vaikka mukana tulleella 26-sivuisessa bookletissa lukee että words by Kenji Siratori, tällä kertaa julkaisusta ei löydy juurikaan ihmisyyden ääntä. Tämä on kylmän hitaasti morfautuva, alkeellisen sähköisesti virtaava matka josta lopulta kehittyy raapien raahautuva kokemus ihmismielen pimeään syvyyteen... Tämä jää kaipaamaan vain yhtä asiaa. Jos on mahdollista, niin saisinko lisää, kiitos?