Addiktioni, 17/09

Venetian Snares: Filth (2009)

Venetian Snares: FilthOn sen aika taas. Tai kuten hyvä ystäväni usein toteaa eräänlaisesta hyväksikäytöstä: keitä kahvia, valmista pari leipäpalasta ja pyllistä sillä hän tulossa käymään. Filth, Aaron Funkin näytenumero 17 täyspitkä rintamalla, työntää jo hieman aiemmin kadoksissa olleen haasteellisuuden taas kurkusta alas ja puskee miltei epämiellyttävästi päällekäyvän oloista materiaalia uskomattomalla paineella. Nimittäin tällä albumilla herra Funk suorastaan pahoinpitelee legendaarista Rolandin TB-303:sta ja puristaa tämän 80-luvulta peräisin olevan hardwaren erilaisten 2000-luvun filttereiden lävitse jotta siitä saadaan todella ärhäkkään neuroottisesti etenevä happohyppely-virtaus. Acid on siis pelin nimi tällä kertaa ja Aaron Funkin musiikillisen kyvyt tuntien, nytkään ei tehdä ystävällisiä tuttavuuksia 4/4 poljentoon eikä minimaalinen techno vieläkään kuulu herra Funkin tyyleihin. Ehei. Kun tämä TB-303 yhdistetään miehen uniikkiin breakcore biittien edestakaiseen silputtuun sahaamiseen, saadaan kuten titteli lupailee, elektronista musiikkia jonka likaisuus ja tahmaisuus välittyy taas voimakkaana asenteena jossa lukee isolla fontilla varustettu varoitustarra "ei armoa eläville" mutta kuitenkaan ylittämättä sitä hienovaraista rajaa jolloin se alkaisi kuulostamaan ylilyödyn makaaberilta. Totta puhuen, kuunnellessani Filthiä en muista milloin viimeksi acid on ollut näin julmetun hauskaa mutta samalla sen verran pelottavan törkyistä ja jopa peräänantamattoman irstasta että siihen kuitenkin mielellään työntää kätensä kyynärpäitään myöten ja lopulta tahraten itsensä. Mutta tuon härskisti soundaavan löyhkän keskeltä löytyy myös hetkiä jolloin pulpahtaa esiin Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Pomsin melodramaattisuus syntikoiden myötä ja yhtäkkiä sitä onnistuu unohtamaan pieneksi hetkeksi olevansa labrarottana kirurgisessa äänioperaatiossa. Mutta kuitenkin henkilökohtaisesti koen parhaimmat hetket Filthillä kun herra Funk heittää armottoman gabber-pommittamisen päällensä jonka aikana vähättelemättäkin tuntuu kuin olisi jossain keskellä kuumasti paahtavaa sotatannerta. Aaronin kissalle omistettu teos, "Kakarookee Hates Me", on yksi näistä joka on suoranaisesti hampaiden narskuttamisen ilkeä. Kappale sisältää enemmän pahuutta kuin Hitlerin ja Stalinin bättleräppäys siitä kuinka paljon ihmisiä he lahtasivat. Mitä? Kuulit kyllä. Kun herra Funk toimittaa onnistuneesti oikein mitoitetun täsmäiskun, välittyvä tunnelma on parhaimmillaan suorasukaisen rohkeaa ja häpeilemättömän hyvää vaikka se samalla luo viiltäen jonkinlaista arpikudusta aivojen perukoille. Evil Acid potenssiin kaksi. Josh Wink, tanssit on nyt tanssittu. Vaikeasti nieltävät pornosämplet ja kappaleiden nimeämiset ("Deep Dicking", "Chainsaw Fellatio", "Splooj Guzzlers" ja "Pussy Skull") jatkavat muutenkin albumin linjassa tarjoiltua sormeilua ja epämiellyttävää kontrollointia. Ainoastaan "Labia" on jo suoranainen kopio Aphex Twinin muutaman vuoden takaisesta Analord sarjasta mutta sen antaa helposti anteeksi sillä muuten mies painattelee menemään tyystin eri nopeuksissa.

Mutta mutta... Making Orange Thingsin korvia hivelevä ja ihoa myöten tiukasti puristava noise-seinämä, Meatholen erittäin synkkä matka sarjamurhaajien mielenlaatuun, Rossz Csillag Alatt Születettin kokeiluluontoinen kahden eri maailman yhdistäminen, Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Pomsin puhtaasti melodiseen iDM:n keskittyminen sekä Detrimentalistin silkka hauskanpito 90-luvun alun rave/junglen parissa - eli mies on kieltämättä tehnyt kiitettävän paljon erilaisia kokeilua omalla mättömusiikillaan ja nyt aivojen palautuessaan paikoilleen tämän uusimman väkivaltaisesti kohdatun tärähdyksen jälkeen voin todeta että Filth voi laittaa listan jatkoksi yhtenä onnistuneimmista elämyksista miehen laajenevassa discografiassa.

Leave a Comment