Addiktioni, 04/09

Aesthetic Perfection: A Violent Emotion (2008)

Aesthetic Perfection: A Violent EmotionLyhyt intro pamauttaa A Violent Emotion albumin käyntiin. Repeatilla pyörivä, teknologisessa raivossa ja paranoiamaisessa vyyhdissä vellova ihmisvokaali toistaa albumin nimeä ohjaten kuuntelijan oikeaan suuntaan ja tästä myöskin lähtee vuoden 2005 debyytille Close To Human jatkoa saanut julkaisu. Jos minun paskantärkeää mielipidettä kysytään, Close To Human on edelleenkin yksi EBM-genren vahvimmista näytöksistä joka uskalsi lähteä yhdistelemään innovaatisesti jo valmiiksi raameihin lyötyyn äänimaailmaan iDM, ambient ja glitch operointia luoden erittäin moniulotteisen työn joka ennenkaikkea rohkeasti haastoi kuuntelijan omaksumaan uuden ja vanhan käytännön yhdistämistä. Toisaalta julkaisu myöskin vauhditti hyvin pitkälti sitä miten paljon genren muut tuoreet julkaisut tuntuivat saavan enemmissä määrin harmaata väriä ylleensä. Tämä lopulta tietenkin eteni siihen pisteeseen että itselleni edelliset vuodet ovat pönkittäneet vahvasti sellaista vakaata ajatusmaailmaa että EBM-genrettä vaivaa sairaanloisen yskähtelevä ja sanoisinko jopa sisäsiittoisesti raiskattu tunnelma. Uudet ja vanhat konkarit julkaisevat sitä yhtä ja samaa pyöreäksi muotoiltua rengasta eli toisilta herkästi lainailtuja ideoita uusissa kansissa joka lopulta laskeutui sille tasolle ettei millään meinannut löytää teosta joka yksinkertaisesti heilauttaisi kuuntelijan aistit ylösalaisin ja samalla herättäisi vanha kunnon headbanging asenteen päälle.

Totta puhuen, tämä Daniel Gravesin luotsaaman Aesthetic Perfectionin jatko-osa ei ollut myöskään alusta lähtien mitenkään helppo omaksua. Ensimmäisten kuuntelujen aikana en saanut millään sitä tarvittavaa otetta albumin sykähtelevästi pumppaavasta äänimaailmasta ja oli suorastaan sellainen tyhjä olo jossa kyselin itseltäni että tässäkö tämä lopulta sitten oli? Missä oli edellisen julkaisun käänteentekevät asetelmat jotka yhä kaikuivat vahvana linkkini päässäni? Kuunteluyritykset karahtivat jatkuvasti reisille mutta vasta kun sattumalta katsoin TV:stä yhden dokumentin jonka aiheena oli itsemurha, jotenkin kaikki irrallaan olevat palaset viimeinkin naksahtivat paikoilleen pääkopassani ja lopulta auttoi jollain tavalla avaamaan tämän albumin kokonaisvaltaista rakennetta. Se samainen raaka tunneskaala jotka henkilökohtaisesti kävin läpi oman sairauteni kanssa herättivät mielikuvitukseni taas villiin laukkaan - epätoivo, turhautuminen, huutaminen ilman sanoja, väkivaltaiseen käytökseen takertuminen joka lopulta olisi lipunut käsistä ei-toivotuksi hurmioksi. Aesthetic Perfectionin keuhkojan pohjasta ammentava, vihan tunnetta kuristava eteneminen levyllä suorastaan vaatii taas synkempää mielentilaa mutta tällä kertaa kaikki negatiiviset ajatukset jotka olen itsekin kokenut muuttuvat omien ponnistelujeni myötä henkilökohtaiseksi voimaksi ja suolaisen verenmaun suussa maistuvaksi voitoksi eli tähän pitää eläytyä. Vaikka Daniel Graves on musiikillisesti ottanut jopa pientä takapakkia poistaen iDM ja glitch vaikuttimet täysin omasta tuotannosta, tätä ei ihan pysty luonnehtimaan täysin perus-EBM julkaisuksi. Kuitenkin hakkaavasti etenevät rumpuloopit ja tämä lyriikoiden kautta esiintuotu väkivaltainen olemus tukevat musiikkia jossa syntikoiden vilisevästi kiitävät melodiat pitävät albumin vakaasti pyörivässä paineettomassa liikkeessä mutta tällä albumilla on pari-kolme sellaista teosta jotka todellisuudessa muokkaavat A Violent Emotion hyvinkin vaihtelevaksi ja lopulta myös erittäin mielenkiintoiseksi ajeluksi. "A Quiet Anthem" on albumin keskellä yksi sellainen vedenjakaja jossa tunnelma suorastaan hidastuu trippimäiseen limboon jossa pianon kautta esiintuodaan hivenen cinemaattista latausta yhdistäen elektronisuuden ja vokaaleiden kautta väritettävään kaaokseen. Levyn ehdoton huipentuma on viimeisenä tarjoiltu "The Ones" joka kertoo modernin, uudelleenrenderöidyn kauhuversion hammaskeijusta. Olio joka keräilee hampaita ei todellakaan kestä päivänvaloa ja ne suusta revityt hampaatkin ovat todellisuudessa velka jonka jokainen täytyy maksaa ennen pitkää. Musiikillisesti voisin kuvitella kuinka juuri nämä kaksi biisiä voisivat soida jonkun elokuvan lopputeksteissä - ainakin jälkimmäinen sopisi kuin naula päähän biisissä kuvattuun tarinaan.

Niin... Kyllä tässä täytyy myöntää että Aesthetic Perfection pystyi siis vaikean alun jälkeen lopulta tarjoilemaan onnistuneen kakkos-albumin. Tosin en sanoisi suoralta kädeltä että A Violent Emotion olisi parempi kuin debyytti-julkaisu mutta kuitenkin tästä onnistuu välittymään täysin erilainen energia joten tällä kertaa ei sorruttu vanhojen ideoiden toistamiseen. Muutenkin vokaalitkin painottuvat edelliseen levyn lailla rankemman kurkun käyttämiseen ja hänen sivuprojektin, Necessary Responsen kevyemmän tunnelman välimaastoon joten tuossakin osa-alueessa ollaan siirrytty selkeästi monipuolisempaan tarjontaan. Ennenkaikkea missä A Violent Emotion onnistuu erittäin hyvin on sen pituus eli kymmenen biisin kokonaisuutena sekä 50 minuutin työnä se ei myöskään lankea yliampuilevaan tarjontaan jossa pari selkeästi jämä biisin maineessa olevaa teosta sotkisivat albumin lävitsee hehkuvan punaisen langan. A Violent Emotion tallensi siis sellaiset positiiviset jäljet omaan mieleen jossa erityisesti "We are the ones you should be fearing..." tulee jäämään meikäläisen korvien väliin kaikumaan vielä pitkäksi aikaa.

Leave a Comment