Vielä kolmisen viikkoa invaasioon

...mutta sillä välin Prodigyn "Breathe" livenä Japanissa.

Korruptoiminen

Note to myself. Kaksi ja puoli vuotta on todella pitkä aika pitää yksi ja sama asennus Windows XP:stä omassa koneessa. Ei ihme että tietokoneella riivasi pari sellaista pientä häikkää jotka nostivat kysymyksiä esiin kuten esim. pariin otteeseen ei pystynyt asentamaan tuiki tavallista ohjelmaa omalla tunnuksella vaikka oikeuksia pitäisi olla enemmän kuin tarpeeksi. Vasta administatorin alaisuudessa nekin suostui asentumaan loppuun asti ilman minkäänlaista virheilmoitusta. Tai ei pystynyt poistamaan rekisteristä tiettyä kohtaa ollenkaan pois. Ei edes vikasietotilassa. Tämän kahden ja puolen vuoden jälkeisen kokemuksen on vain jotenkin sellainen mutu fiilis että Windows XP väistämättä korruptoituu ajan kanssa. Oli kyse sitten rekisteristä, käyttäjätunnuksista taikka ajureista. En keksi muutakaan selitystä näille ihmeellisille tapauksille.

Niin, en siis suunnitellut eilen lähteväni asentamaan käyttöjärjestelmää uudestaan, mutta botchatun ohjelmapäivityksen jälkeen ei pahemmin ollut enää mitään muuta mahdollisuutta. Ai että minä sitten rakastan näitä tilanteita jossa ison ohjelmistotalon luoma ohjelma kusee alleensa kun se ei ymmärrä mitä versioita niiden oma kehitystiimi on julkaissut aiemmin ja loppua kohden onnistuu vieläpä lisäksi kampittamaan itsensä peruuttamattomaan kuntoon että tämähän kävisi jo komediasta läpi. Noh kyllä se tästä. Muutenkin viime aikoina on ollut tapetilla se että muutos on tulossa, niin miksei myös tämänkin osalta aloittaisi puhtaalta pöydältä. Kaikki taas toimii kuin vettä vaan.

Lampaat, totelkaa. Käyttäkää tuotteenne.

Combichrist: Sent To Destroy

… itselleni?

perushymy

Se siitä sitten. Tipaton tammikuu, fail. Noh, kuukauden ehdin olla juomatta joten jospa nyt taas olisi kovempi motivaatio puhdistaa kehosta se kaikki ylimääräinen paska. Tosin täytyy myöntää että tuli vaan otettua yksi siideri ja sekin on ollut jääkaapissa joulusta lähtien.

Addiktioni, 04/09

Aesthetic Perfection: A Violent Emotion (2008)

Aesthetic Perfection: A Violent EmotionLyhyt intro pamauttaa A Violent Emotion albumin käyntiin. Repeatilla pyörivä, teknologisessa raivossa ja paranoiamaisessa vyyhdissä vellova ihmisvokaali toistaa albumin nimeä ohjaten kuuntelijan oikeaan suuntaan ja tästä myöskin lähtee vuoden 2005 debyytille Close To Human jatkoa saanut julkaisu. Jos minun paskantärkeää mielipidettä kysytään, Close To Human on edelleenkin yksi EBM-genren vahvimmista näytöksistä joka uskalsi lähteä yhdistelemään innovaatisesti jo valmiiksi raameihin lyötyyn äänimaailmaan iDM, ambient ja glitch operointia luoden erittäin moniulotteisen työn joka ennenkaikkea rohkeasti haastoi kuuntelijan omaksumaan uuden ja vanhan käytännön yhdistämistä. Toisaalta julkaisu myöskin vauhditti hyvin pitkälti sitä miten paljon genren muut tuoreet julkaisut tuntuivat saavan enemmissä määrin harmaata väriä ylleensä. Tämä lopulta tietenkin eteni siihen pisteeseen että itselleni edelliset vuodet ovat pönkittäneet vahvasti sellaista vakaata ajatusmaailmaa että EBM-genrettä vaivaa sairaanloisen yskähtelevä ja sanoisinko jopa sisäsiittoisesti raiskattu tunnelma. Uudet ja vanhat konkarit julkaisevat sitä yhtä ja samaa pyöreäksi muotoiltua rengasta eli toisilta herkästi lainailtuja ideoita uusissa kansissa joka lopulta laskeutui sille tasolle ettei millään meinannut löytää teosta joka yksinkertaisesti heilauttaisi kuuntelijan aistit ylösalaisin ja samalla herättäisi vanha kunnon headbanging asenteen päälle.

Totta puhuen, tämä Daniel Gravesin luotsaaman Aesthetic Perfectionin jatko-osa ei ollut myöskään alusta lähtien mitenkään helppo omaksua. Ensimmäisten kuuntelujen aikana en saanut millään sitä tarvittavaa otetta albumin sykähtelevästi pumppaavasta äänimaailmasta ja oli suorastaan sellainen tyhjä olo jossa kyselin itseltäni että tässäkö tämä lopulta sitten oli? Missä oli edellisen julkaisun käänteentekevät asetelmat jotka yhä kaikuivat vahvana linkkini päässäni? Kuunteluyritykset karahtivat jatkuvasti reisille mutta vasta kun sattumalta katsoin TV:stä yhden dokumentin jonka aiheena oli itsemurha, jotenkin kaikki irrallaan olevat palaset viimeinkin naksahtivat paikoilleen pääkopassani ja lopulta auttoi jollain tavalla avaamaan tämän albumin kokonaisvaltaista rakennetta. Se samainen raaka tunneskaala jotka henkilökohtaisesti kävin läpi oman sairauteni kanssa herättivät mielikuvitukseni taas villiin laukkaan - epätoivo, turhautuminen, huutaminen ilman sanoja, väkivaltaiseen käytökseen takertuminen joka lopulta olisi lipunut käsistä ei-toivotuksi hurmioksi. Aesthetic Perfectionin keuhkojan pohjasta ammentava, vihan tunnetta kuristava eteneminen levyllä suorastaan vaatii taas synkempää mielentilaa mutta tällä kertaa kaikki negatiiviset ajatukset jotka olen itsekin kokenut muuttuvat omien ponnistelujeni myötä henkilökohtaiseksi voimaksi ja suolaisen verenmaun suussa maistuvaksi voitoksi eli tähän pitää eläytyä. Vaikka Daniel Graves on musiikillisesti ottanut jopa pientä takapakkia poistaen iDM ja glitch vaikuttimet täysin omasta tuotannosta, tätä ei ihan pysty luonnehtimaan täysin perus-EBM julkaisuksi. Kuitenkin hakkaavasti etenevät rumpuloopit ja tämä lyriikoiden kautta esiintuotu väkivaltainen olemus tukevat musiikkia jossa syntikoiden vilisevästi kiitävät melodiat pitävät albumin vakaasti pyörivässä paineettomassa liikkeessä mutta tällä albumilla on pari-kolme sellaista teosta jotka todellisuudessa muokkaavat A Violent Emotion hyvinkin vaihtelevaksi ja lopulta myös erittäin mielenkiintoiseksi ajeluksi. "A Quiet Anthem" on albumin keskellä yksi sellainen vedenjakaja jossa tunnelma suorastaan hidastuu trippimäiseen limboon jossa pianon kautta esiintuodaan hivenen cinemaattista latausta yhdistäen elektronisuuden ja vokaaleiden kautta väritettävään kaaokseen. Levyn ehdoton huipentuma on viimeisenä tarjoiltu "The Ones" joka kertoo modernin, uudelleenrenderöidyn kauhuversion hammaskeijusta. Olio joka keräilee hampaita ei todellakaan kestä päivänvaloa ja ne suusta revityt hampaatkin ovat todellisuudessa velka jonka jokainen täytyy maksaa ennen pitkää. Musiikillisesti voisin kuvitella kuinka juuri nämä kaksi biisiä voisivat soida jonkun elokuvan lopputeksteissä - ainakin jälkimmäinen sopisi kuin naula päähän biisissä kuvattuun tarinaan.

Niin... Kyllä tässä täytyy myöntää että Aesthetic Perfection pystyi siis vaikean alun jälkeen lopulta tarjoilemaan onnistuneen kakkos-albumin. Tosin en sanoisi suoralta kädeltä että A Violent Emotion olisi parempi kuin debyytti-julkaisu mutta kuitenkin tästä onnistuu välittymään täysin erilainen energia joten tällä kertaa ei sorruttu vanhojen ideoiden toistamiseen. Muutenkin vokaalitkin painottuvat edelliseen levyn lailla rankemman kurkun käyttämiseen ja hänen sivuprojektin, Necessary Responsen kevyemmän tunnelman välimaastoon joten tuossakin osa-alueessa ollaan siirrytty selkeästi monipuolisempaan tarjontaan. Ennenkaikkea missä A Violent Emotion onnistuu erittäin hyvin on sen pituus eli kymmenen biisin kokonaisuutena sekä 50 minuutin työnä se ei myöskään lankea yliampuilevaan tarjontaan jossa pari selkeästi jämä biisin maineessa olevaa teosta sotkisivat albumin lävitsee hehkuvan punaisen langan. A Violent Emotion tallensi siis sellaiset positiiviset jäljet omaan mieleen jossa erityisesti "We are the ones you should be fearing..." tulee jäämään meikäläisen korvien väliin kaikumaan vielä pitkäksi aikaa.

Elektronik Supersonik

Tämähän on jo nerokasta. Lyriikat, sämplet, koko homma. Itse putosin jo tuossa lähtölaskennan aikana.

Uusi uljas kipu

Sinuakaan ei väsytä? Itse olen hereillä koska jotenkin ajatukset pyörivät taas siinä miten elämä tulee repäisemään minut sellaiselle voimalla teknologiseen pyörteeseen että hyvä jos luut pysyvät ehjinä. Edelleenkin ihmettelen miten paljon yhden ihmisen rummutus voi saada näin paljon aikaiseksi. Muiden luottamus joka tuntuu vaan kasvavan päivä päivältä että tässä jo alkaa pelkäämään että mitä jos...? Mitä jos minä paljastunkin pelkäksi virheeksi... Aina tämä samainen ajatusten oksentamien kun kutsukortti heitetään pöydälle. Pitäisi pikkuhiljaa oppimaan ottamaan lunkisti ja käsitellä eteen tulevat asiat yksi kerrallaan.

Toisaalta tiedätkö sen nakuttavan tunteen jota et pysty karistamaan mitenkään? Varsinkin kun se lepää olkapäällä sykähtelevästi viestittäen että kaikki ei ole hyvin tai jotain pahaa on tulossa. Jotenkin vuoden alusta lähtien meikäläistä on vaivannut tälläinen selittämätön tunne. En tiedä mikä se todellisuudessa on koska kaikki etsityt ja toteutetut keinot eivät saa tätä tunnetta poistettua mitenkään. Tai siis se vaimenee vähäksi aikaa kunnes palaa samalla volyymilla takaisin. Tämän johdosta piilossa pysytellyt vitutuskäyrä on onnistunut hyppäämään huippuunsa ja iskeytyi kasvoille siten että viime viikko oli suoranaista paskan läpikäymistä. Aina kun on astui tietystä ovesta sisään, jotenkin sitä vaan alkoi asennoitumaan että miten rasittava päivä on mahdollisesti tulossa koska samat virheet tulevat toistumaan vaikka kuinka on yrittänyt edesauttaa ongelman purkamisessa. Käytantö on kuitenkin osoittautunut ettei mikään tule muuttumaan. Kuitenkin tekisi mieli mennä huutamaan että korjatkaa tämä nyt perkele edes jollain tavalla siedettävään kuntoon. Ei kannata. Nyt ollaan hissukseen sillä minä tulen aikanaan saamaan oman henkisesti tyydyttävän mielihyvän kun pääsen lyömään lopullisesti luun kurkkuun.

Minun ei pitäisi edes stressaantua tästä koska minä tiedän että tässä eletään jo lopun alkua. Kuukausien päässä odottaa muutos joka ohjaa kulkemani tien tyystin toiseen suuntaan mutta toisaalta tämä hiljalleen syvempään pureutuva epävarma fiilis ei selitä sitä mitä minun alitajuntani on yrittänyt selittää viime aikoina. Niin... Viime viikko oli siis suoranainen tulva vahvasti koettujen unien suhteen. Ensimmäinen oli siitä hämmentävä että minulle tuntematon henkilö paljasti kaikille toisen minäni, minun paskanjauhantani netin maailmassa. En minä sitä mitenkään pelkää että tietyt henkilöt löytävät minut täältä. Itse olen vain lähtenyt siitä liikkeelle etten ole vaivautunut kertomaan kuin korkeintaan kolmelle, neljälle henkilölle suoraan että minä saatan tehdä jotain tällaista vapaa-ajallani. Jos joku on löytänyt minut täältä, good for you. Se on sitten sinun oma asia päättää että kerrotko sinä minulle. Toinen uni on siitä hassu että annan, näin suorasti sanottuna, oraalista mielihyvää jollekin minua vanhemmalle blondille. Ei siinä mitään, sentään heteromaisessa ympäristössä oltiin mutta sellaisen hieman wtf momentin tästä teki sen etten näe seksiunia (tai siis en muista aiemmin nähneeni). Paitsi yllättäen nyt. Väliäkös sillä. Unien suhteen koko homma huipentui muutamaa päivää myöhemmin siihen että juoksen unessani alasti (noh, oli minulla sentään joku lehti kourassa suojaamassa) ja tapahtumapaikkana on jokin massiivisen kokoinen rakennus jossa vilisee pukuhuoneita, kirjastoja, avoimia kokoushuoneistoja jossa on pukumiehet ovat sentään löysänneet kravattia pitäessään palaveria, erilaisia toimistoja ja kaiken tuon seassa itse yritän epätoivoisesti etsiä sitä oikeaa huoneistoa. Todella hämäävä ympäristö jossa suunnanvaisto oli selkeästi päälaellaan.

Vai onko tässä kaikissa vain kyse siitä että täyteen ahdettu pääkoppa alkaa viimeinkin reagoimaan kivuliaan voimakkaasti tulevaan eli minun on pakko oksentaa kaikki ulos jotta voin aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä parin vuoden aikana kertynyt lasti täytyy jollain tavalla purkaa. Ihan senkin takia ettei tarvitse olla katkera edes pienimmästä asiasta ja pääsee lopulta hymyilemään pirullisen ivallisesti kun päivät vähenevät.

The Prodigy: Omen

Kuten Warrior's Dance osoitti aiemmin, tässäkin huomaa että The Prodigy taklaa omassa menneisyydessä jossa melodiakuviot heittävät vahvimman Experience vaihteen päälle. Hmmm... Parempaan suuntaan ollaan menossa joten jospa se kunnon soppa lopulta syntyisi...

Enduser: Familiar Taste Of Blood (feat. Rachel Kann)

No joo, olen tainnut postata tämän videon ennenkin mutta pointti on se että tämä kyseinen kappale tuntuu voimistuvan päänsisälläni suorastaan eeppisiin mittoihin.

Addiktioni, 02/09

Rachel Kann: Ptolemaic Complex (2005)

Rachel Kann: Ptolemaic ComplexRachel Kannin väkevän oloinen kielenkäyttö vierailevana artistina yllätti aikoinaan täysin Enduserin Calling The Vultures albumilla. Selkeä ja valmissanainen nainen puhumassa riimiä jossa ei sorruta yhteenkään hip-hop kliseiseen on meikäläisellä muutenkin sellainen harvinainen näky joka lopulta synnytti pienen kipinän tuonne jatkuvasti muhisevassa takaraivossa joka yleensä tarkoittaa sitä että jossain vaiheessa minä alan etsimään tämän artistin levyjä. Tässä sitä siis ollaan - levy on pöydällä ja kasvoilta saattaa ehkä näkyä jonkinlaista tyytyväisyyttä. Kun pistin tilaukseen tätä julkaisua, Enduser osoittautui jälleen toimivaksi linkiksi tällä albumilla sillä mies on tuottanut yhden kappaleen tällä julkaisulla. Tosin se ei ole mitenkään eksklusiivinen tuotos sillä "Familiar Taste Of Blood" löytyy myös Lynn Standaferin eli Enduserin omalta Comparing Paths albumilta. No mut, "Familiar Taste Of Blood" on kuitenkin edelleen erinomainen semi-iDM raiteilla liikkuva ja hybridimäisesti trip-hopia yhdistelevä teos johon Rachel Kann asettelee epäonnistumisen katkeraa tunnetta josta kuitenkin yritetään jatkuvasti nousta ylös ja näin ollen jättäen onnistuneesti kuuntelijaan korvien väliin kaikumaan lausahduksen "All i do is rise to fall...". Ah, viiltävän kaunista ja kuitenkin niin särkyvää. Muutenkin albumin musikaallinen tyyli asettuu pääasiallisesti kahden maailman ääripäihin kahden päätuottajan komennossa jossa Tack-Fun käsittelyssä nousee esiin selkeästi 90-luvun tyylinen, jopa paikoitellen likainen ja tarkoituksella kulutetun oloinen hip-hop äänimaailma jonka perinteisyys erityisesti näkyy kumpuavissa rumpuloopeissa jotka edesauttavat luomaan ilmavan, tunnelmallisen vyörytyksen johon väistämättäkin Rachel Kannin avautuva lyriikka kietoutuu hämärtyvästi kiinni luoden elintärkeän sekoituksen. Michael Gardnerin vastuulla etenevä toinen puolisko tuotannosta tarjoilee taasen modernimpaa, kevyesti iDM:n ja illbientin tahdituksella etenevää nuottia joista ehkäpä mieleenpainuvin on albumin alussa kuultava "Maybe" jonka hyperaktiivisuuden kaltainen liikkuvuus melodioissa ja biiteissä yhdistettynä Kannin heräilevästi kyselevään ilmaisuun. Muutenkin kokonaisuudesta kuulee että näennäisesti heikotkin linkit tuotannossa kompensoidaan erinomaisesti Rachelin omalla taipuisalla ulosannillaan.

Noh, kaupallinen hip-hop on muutenkin sellaista jatkuvaa alfa-urosten vai onko se enemmänkin pikkupoikien egoilua jossa kouraistaan naisten perseitä jatkuvalla tahdilla joten oli suorastaan puhtaan ilmaan hengittämistä kun Rachel Kannin huumaavaa lyyristä vetovoimaa alkoi kuuntelemaan. Ptolemaic Complex on avoimesti kurkottava kirjanen artistin omiin rehellisiin tuntemuksiin jossa käydään läpi arkipäivän asioita kuten rakkaus, seksi, ilot ja kärsimykset sekä toistuvat virheet mitkä tekevät meistä todellisia ihmisiä eli pienet ja isotkin asiat analysoidaan tarkasti ja värikkäästi. Ainoa mikä tässä julkaisussa hämäsi alussa on se fakta että tämä albumi on selkeästi kotitekoisesti painettu CD-R:llä eikä tässä ole minkäänlaista kansilehdykkää kertomaan syvemmin taustoja. Toisin sanoen raaka minimalistisuus tuo sen ajatuksen heti esiin että miksi tätä ei viety ammattimaisesti loppuun asti mutta se onneksi kääntyy myös jonkinlaiseksi vahvuudeksi sillä kansilehdykän puuttuessa ja pelkän CD:n kautta sitä keskittyy isommalla tarmolla kuuntelemaan Rachelin runollista lyriikkaa. Olen vasta kolmannessa päivässa tässä intensiivisessä rotaatiossa ja koko ajan alkaa avautumaan pieniä palasia Rachel Kannin ajatusmaailmasta eli kerros kerrokselta löytyy uusia ahaa elämyksiä.

Robocop + Predator rap

Robocop

Predator

Onneksi joillakin on liikaa aikaa käsissä ja hyödyntävät sitä näinkin nerokkaasti.

Bought the fucking t-shirt…

and all i got was this video. Epilepsiakohtauksen 95% varmuudella tarjoilee Aesthetic Perfectionin "The Great Depression".