Why so serious?

It's no accident that people get the willies every time the Joker appears on screen in The Dark Knight.

"I wanted to write something people would truly hate," says composer Hans Zimmer, describing the unsettling theme music that plays each time actor Heath Ledger's in the house. Zimmer offers the back story on The Dark Knight DVD, which drops Tuesday.

As revealed in the two-disc package, Zimmer (Pirates of the Caribbean, The Da Vinci Code) compiled 90,000 bars of experimental music. He used some pretty bizarre methods, including striking razor blades against piano strings.

Dark Knight director Chris Nolan, who listened to the entire thing during a flight to Hong Kong to scout locations for the film, says exploring the score "was a pretty unpleasant experience, frankly."

In the end, Zimmer brought in a cellist to perform the Joker's minimalist theme by sawing away at a slowly stretched single note.

» Underwire: Creepy Joker Music Explained on Dark Knight DVD.

Huomenna saan viimeinkin oman kopion.

Addiktioni 49/08

Atrium Carceri: Cellblock (2003), Seishinbyouin (2004), Kapnobatai (2005), Ptahil (2007), Souyuan (2008)

Atrium CarceriNiin... Olen jo kolmisen vuotta kypsytellyt sellaista ajatusta omassa pääkopassani että ostaisin tämän ruotsalaisen artistin kaikki julkaisut yhdellä ja samalla rykäisyllä. Cold Meat Industry ilmoitti tuossa viikko, pari sitten että Simon Heathin luotsaaman projektin tuorein teos ja samalla albumi numero viisi on yleisesti saatavilla, jotenki tuntui että nyt viimeinkin on paras hetki lähestyä tätä yhtä dark ambient genren avoimmista ja mielenkiintoisimmista uudistajista. Vuodenaikakin on juuri mitä mainioin - on sentään talvi (vaikkei niin uskoisi kun ikkunasta katsoo ulos), illan myötä ulkona ei pahemmin paista aurinko ja joulukin kolkuttaa kohta ovella jolloin on hyvä hetki kaivautua takaisin tuonne pimeyden puolelle pakoon kaupallista helvettiä. Iskettyäni hampaani ehkäpä liiankin massiiviseen syöttöputkeen, toisin sanoen viiden albumin kokonaisuuksiin, on ehkäpä parempi etten lähde jokaista julkaisua kuvailemaan kannesta kanteen joten tyydyn siihen että keskitän tarmoni kertomaan päällisin puolin mitä on odotettavissa näillä julkaisuilla sillä kaikki viisi albumia ovat rakenteeltaan erilaiset ja silti atmosfääriltään uniikit.

Atrium Carcerin tarina alkoi siis vuonna 2003 julkaistulla Cellblock albumilla joka on suoraan kuin repeytymä ahdistavasta horror-elokuvasta jota on erityisesti valmisteltu ohjaajan rakkaudesta kyseiseen genreen. Näin ollen musiikki itsessään osaa maalailla ränsistyneen, hiljalleen ruosteen leviämän ja ajan saatossa unohtuneen vankilan tuskaista olemusta. Edetessä pitkien, kolkkomaisia ja kaukujen siivittäviä käytäviä, matkailijan täytyy hetkittäin pysähtyä kuunnellakseen metallista melua jota välittyy kaukana. Immersio on siis jo heti alkutaipaleesta lähtien erittäin voimakkaasti läsnä mutta tämä ei kuitenkaan ole pelkästään vankilan läpikulkemista yksinään sillä Simon Heath lisäilee jo heti tässä ensimmäisellä albumillaan äänimaailmaan omaa, kierteistä erikoissekoitustaan - nimittäin japanilaisia sekä amerikkalaisia puhesämplejä elokuvista. Kun seoksesta löytyvät maata jalkojen alla värisyttävä sound design ja täysin elektronisesti maneerein tuotettu score, vain suuntaa antavat elokuvasämplet varmistavat siis sen että kuuntelijan päässä alkaa pyörimään puoliksi tyhjä kaitafilmi joiden puuttuviin kohtauksiin mielikuvitus alkaa rakentamaan juonen pieniä solmukkeita. Itselläni tulee herkeämättä mieleen albumin kuuntelun aikana että aution vankilakompleksin sydämessä elää puhdas pahuus jota jahtaavat kaksi peräänantamatonta poliisia tutkiessaan outoja mutta erittäin väkivaltaisia murhia joita on jätetty suorastaan vanaksi asti. Kaikki todisteet ohjaavat tai suorastaan vetävät kohti synkkää, käyttämätöntä vankilaa jossa viimeinen kohtaus tullaan esittämään.

Oli se joko yliluonnollisuuden tai ihmisen itsensä luoman pahuuden läsnäolo, Simon Heath osaa muovailla ihoa myötäilevan kauhun, nielevän fobian sekä tuntemattomien asioiden läpikäymisen täydellisesti musiikin elkein. Kuitenkin dark ambient ei ole se ainoa tarinaa kuljettava katalyytti - musiikki itsessään osaa liikkua saumattomasti industrialin puolelle ja hakeutuen jopa hivenen downtempon syövereihin joka lisää vieläkin enemmän intensiivistä elokuvamaista näkemystä. Elektroninen äänimaisema on useimmiten hyvin mekaanisella tavalla työstetty - varsinkin taustalla värisevästi esiin työntyvät erinäiset kilkkeet sekä paukuttavasti pinnalla takovat perkussiot edesauttavat tästä tekemään jopa klaustrofobisen kokemuksen. Kuitenkin tärkein asia mikä Atrium Carcerin julkaisuilla on vahvasti läsnä ja se on tunnelma joka on aina korotettuna vähintään potenssiin neljään. Henkisesti samankaltainen ja painostava yleisvire jatkuu julkaisusta toiseen jonka ehkäpä parhaiten kokee Seishinbyouin albumilla joka siirtää jylhän äänimaiseman kymmenien vuosien vanhan mielisairaalan seinien sisälle jonne kuuntelija on vahingossa joutunut väärin perustein potilaaksi. Henkilökunta ei usko potilaan sanomisia ja lääkkeiden avustuksella huumattu potilas vajoaa yhä syvemmälle psyykkeen, paranoian, pelon ja todellisuuden välimaastoon jossa totuus, valhe ja tunteet sekoittuvat epämääräiseksi sekamelskaksi ettei tiedä mikä on tai oli tärkeää omassa elämässä. Aineiden vaikutuksen kaikki asiat vääristyvät jolloin tavallisetkin ihmiset muuttuvat hirviöksi omassa pääkopassaan. Vierailu tässä laitoksessa on jättänyt arpeuttavat jäljet mieleen ja tämän johdosta pakeneminen tästä insituutiosta on ainoa vaihtoehto.

Siinä missä kolme ensimmäistä albumia selkeästi lähestyivät teemallisesti yhdenlaista fyysistä paikkaa - vankila, mielisairaala sekä Kapnobatainin myötä savun peitossa oleva syrjäinen kylä, Ptahil ja Souyuan sisältävät musiikillisesti jo enemmissä määrin universaalia lähestymistapaa joka ei enää sido tiettyyn paikkaan mutta kuitenkin toimien cinemaattisen kerronnallisen tavoin rinnakkaisesti luoden monipuolisemman tarinan. Vaikka viime kuussa julkaistu viides albumi Souyuan eroaa jo huomattavan paljon ensimmäisestä teoksesta, titteli kuitenkin lupailee jo lopullista tuomionpäivää maan päällä joten tässä vaiheessa pitäisi tulla varsin selväksi että Simon Heathin persoonalliset rakennelmat eivät missään vaiheessa muutu yhtään sen kevyemmäksi. Mutta mutta... Kenelle tätä projektia kannattaisi lähteä suosittelemaan? Atrium Carceri on sanomattakin selvää pakollinen tutustumiskohde dark ambientin ystäville ja luulisin että jopa kauhupelien pelaajat löytäisivät tästä hyvää ajan vietettä. Lähtisin tietyllä varauksella jopa kurkottamaan elokuvamusiikkien seuraajia sillä tässä on sellainen tuttavuus josta voi saada yllättävästi uudenlaista virikettä omaan musiikillisen kokemuksen täydentämiseen. Kaikki viisi albumia ovat ehdottomasti hankinnan arvoisia ja tällä kertaa voisin jopa täsmentää että kannattaa edetä kronologisessa järjestyksessä ja näin ollen saavuttaen projektin rikkaasti koostetun kehityskaaren.

Kun ostetaan kunnolla, ostetaan kaikki

Atrium Carceri

Posti siis toi odotetun paketin Ruotsin puolelta. Toisin sanoen viisinkertainen määrä Atrium Carceria talven synkille illoille. Saa nähdä miten minä puran tämän päästäni ulos. Taitaa myöskin mennä ensi viikon puolelle...

Trifonic: Parks On Fire

Jälleen uusi buffaus yritys tämän orkesterin osalta. Ei tähän voi muuta kuin todeta että hieno bändi, hieno biisi, hieno video.

Holy fuck… Black Mesa traileri

Tämä modi on ollut pitkän aikaa meikälaisen odotuslistalla ja nyt tämä tuore traileri suorastaan pudotti leuan tuonne lattialle. Tahtoo.

Nyt se sitten virallisesti alkoi

Maanantai. Ensimmäinen päivä tässä kuukaudesssa. Toisin sanoen jouluhelvetti on täällä. Brace yourself. Pää on edelleenkin jossain määrin muussina kuluneesta viikosta ja nyt pitäisi pärjätä torstaihin asti. Onneksi sentään tuleva viikonloppu on täysin vapaa ja voi vetää rauhassa lärvit. Voi että miten toi kuulostaakin niin hyvältä.

Onneksi sentään addiktion puolella on sellainen tilanne tällä hetkellä että tilaamani levyt eivät kolahtaneet postilaatikkoon viime viikolla sillä olisin ollut täysin pulassa niiden kanssa koska kykyä muodostaa sanoja yhtenäiseksi lauseeksi oli miltei olematon ja perusolemus oli suurin piirtein ameeban ja lobotomian saaneen henkilön välimaastossa. Jospa tämä viikko olisi paremmin hallussa. Ainakin iltavuoro lupailee sitä että yön hiljaisessa pimeydessä saadaan puuhaata ihan rauhassa omien projektien kanssa ja aamulla nukutaan pitkään. Yeah.