Risteys

“Meidän täytyy puhua.”

Hänen äänestä kuului kuin mitään ei olisi tapahtunut viimeisen kahden viikon aikana. Minä tuijotin suoraan silmiin ja ihmettelin miten minulle tärkeä ihminen voi muuttua yhtäkkiä välinpitämättömäksi paskiaiseksi. Hänen eleensä vahvistivat että hän on kuin näyttelijä joka luo kuvitteellisen kuoren itselleen, ottaa kaiken minkä hän tahtoo muista ja käytön jälkeen heittää säälimättä nurkkaan rikottuaan sen.

Minä olin tässä vaiheessa jo sen verran ärsyyntynyt ja totaallisen kyllästynyt jatkuvasti sormella rintaan puskemiseen mutta onnistuin hallitsemaan itseni tällä kertaa ja totesin rauhallisesti:

“Kuten näet, minä olen tällä hetkellä töissä. En ehdi puhumaan. Soitan sinulle töiden jälkeen.”

Hän hyväksyi ehdotukseni ja katsoin kun hän katosi ihmismassaan.

Saavuin illalla väsyneenä kotiin, purin tavarani ja istahdin tietokoneeni eteen. Messengerissä ei ollut ketään. Sähköpostissa ei ollut mitään mielenkiintoista. Nappasin puhelimeni pöydältäni käteen ja soitin kuten olin luvannut. Ei vastausta. Soitin viidentoista minuutin jälkeen uudestaan. Edelleen soi ilman minkäänlaista vastausta. Sama juttu kolmannella ja neljännellä yrittämällä.

Mahan sisäseinämässä raapii jälleen se ikävä tunne jota en pysty mitenkään ravistamaan. Ajatukset vellovat taas siinä miten minua tullaan ohjaamaan takaisin valheellisuuden polulle. Olen liian väsynyt heijastamaan tapahtumien kokonaista kuvaa pääni sisällä ja menen iltarutiinien jälkeen suoraan nukkumaan.

Viimeiset ajatukseni pyörivät siinä miten puolitoista vuorokautta täytyy kulua kunnes saan vetää nupin turvoksiin ja viimeinkin huuhtoa tämä saasta kurkustani alas. Sen jälkeen täytyy miettiä miten otan ensimmäiset askeleet pois tästä turmiollisesta yhteydestä.

Leave a Comment