Addiktioni 39/08

Recoil: Unsound Methods (1997)

Recoil: Unsound MethodsOn taas pientä alkuvaikeuksia siitä että miten tätä julkaisua pitäisi alkaa kuvailemaan ja luonnehtimaan. Pelkäksi trip-hopiksi kategorisoiminen on vain mikroskooppinen pintaraapaisu ja sekin luo liian helposti sellaisen leiman että tässä olisi jatkuvasti käytössä yhdeksän erilaista pyörivää peruslooppia, saman määrän sämplättyä melodiaa ja ehkäpä joku ylimääräinen instrumentti heilauttamaan tunnelmaa. Siitä ei ole kyse. Ei todellakaan. No mut’ kuitenkin… Jos jostain pitää aloittaa, olen tainnut joskus aikaisemmin pariinkin otteeseen mainita että minä pidän tumman puhuvasta musiikista ja varsinkin siitä miten ihmisen pimeää puolta osataan käsitellä luovaasti ja kaivertaa ennenkuulumattomalla tavalla esiin audiovisuaalisesti. Elektronisen musiikin puolella on montakin tapaa värittää tätä kerronnallisuutta – Venetian Snaresilla riittää näitä sarjamurhaajien maailmaan astuvia breakcore-turpamättöjä joista Meathole on ehdoton suosikkini, pelkästään kuun valossa loistava ja jääkylmän ilman ympäröivä 30 Days Of Night soundtrack, trippimäiseen kokemukseen aseteltu The Future Sound Of Londonin uran huipentumana toimiva Dead Cities eli toisin sanoen listaa voisi jatkaa loputtomasti sillä sormetkaan eivät riitä laskemaan julkaisujen määrää. On siis puhumattakin selvää että ex-Depeche Mode miehen Alan Wilderin Recoil-projekti ja varsinkin tämä vuonna 1997 julkaistu Unsound Methods voidaan rinnastaa tähän sisäisesti repivään universumiin jossa määrätietoisesti tuijotetaan syvään kuiluun ja jälkiä jättäen kuuntelijaa pidetään tiukasti otteessaan väkevästi tarjotussa atmosfäärissä joka samalla kertoo tarinoita urbaanissa kaupungin sydämessa asuvista tavallisista ihmisistä ja heidän haluista, piilotetuista vaistoista jotka heräävät yön hämärinä hetkinä sekä sielun arkkitehtuurista jossa synteihin langennut ihminen viimeinkin kohtaa totuuden.

Unsound Methods albumin eteneminen alkaa “Incubus” nimisellä kappaleella josta löytyy täysin samanlainen taustabasso sekä biitti kuten Saint Etiennen klassikosta “Filthy”. Käytetty sämple tietenkin mahdollistaa heti sen että tässä on jotain tuttua jota osaa arvostaa valmiiksi mutta varsin nopeasti tulee selväksi että musiikkia kuljetetaan uusia väyliä pitkin paljon laajemmalle alueelle joista yksi on albumilla vierailevat vokaalit jotka muokkaavat tästä hyvinkin persoonallisen kokemuksen. Aloitusraidassa esiintyvä Douglas McCarthy asettelee kuuntelijan sopivaan tunnelmaan kun hän lainailee muutama riviä tekstiä Francis Ford Coppolan “Apocalypse Now” elokuvasta. “Every time I think I’m gonna wake up back in the jungle…” kertoo suorasanaisesti ihmisen kummittelevasta menneisyydestä ja raivokkaasta pelosta jota hän on kokenut. Pelko kuitenkin muuttuu voimaksi joka rimpuillen iskeytyy pintaan ja työntyy lävitse sellaisella voimalla jonka päätteeksi huudetaan keuhkojen pohjista että ollaan suorastaan elossa. Tämä on yksi albumilla esiintyvä ‘niche’ eli miten Alan Wilder työstää jokaisen kappaleen perinpohjaisesti. Kuuntelija suorastaan ajautuu monivivahteisen kerronnallisuuden keskelle josta monen mutkan kautta tuotokset saavat jatkuvasti uutta virtaa tuomalla uusia instrumentteja luodakseen vahvemman tunnelman ja lopulta kuuntelija löytää itsensä sekä kappaleen täysin eri pisteestä mistä homma käynnistettiin. “Drifting” on jo perinteisempi, askeettisempi trip-hop pohjainen nyökkäys joka nimensä mukaisesti ajelehtii painottomassa ympäristössä ja jonka kautta ainoastaan annetaan tilaa hengittää kunnes seuraavat kaksi tuotosta ottavat suorastaan kurkusta kiinni ja muistuttavat miksi tämä albumi sai allekirjoittaneen täydellisen huomion. Hänen nimensä oli “Luscious Apparatus”. Maggie Estepin spoken word taktiikalla työstetty tarina kertoo kahdesta yövuoroa majoneesitehtaalla tekevästä ihmisestä jotka löytävät pienen asetelman kautta toisensa ja hetken mielijohteesta lähtevät harrastamaan seksiä töiden jälkeen. Tai kuten Maggie Estep sen naisena paremminkin luonnehtii ilman epäselvyyksiä – “…wordless sex, slow sex, fast sex, talking sex, sex like animals have, sex like boys have, sex like girls have, sex upside down, sex inside out, sex with grins, sex with tears, sex, sex, sex…” ja joka toivekkuudesta ja tunteiden kaipuusta huolimatta kuitenkin muuntautuu karmivaksi tarinaksi ihmisestä joka paljastuu todelliseksi hirviöksi. Vokaalit ja lyriikat ovat muutenkin itselleni vain yksi osa kokonaisuutta jonka sanoma usein onnistuu hukkumaan taustalle mutta Unsound Methods albumilla nämä pienet, eläväiset tarinat korostuvat ja joita on pakko kuunnella tarkasti jotta ymmärtäisi tulkitsijan viestin täydellisesti.

Yksi huomion kääntävistä teoksista on siis “Luscious Apparatus” ja toinen on heti perään puskeva “Stalker” joka suorastaan vaanii, saalistaa oman huvin vuoksi ja lyöttäytyy miltei iholle jonka myötä haluaa raapia pinnan verille. Kun on ehtinyt asetella mielensä että tämä saalistaja pysyttelisi omassa piilopaikassaan, se sivaltaen hyökkää kohti ja varsinkin miten viimeiset kaksi minuuttia tuodaan kuuluvasti esiin – rytmihäiriöinen sydän hakkaa epätoivoisesti kun viimeinenkin sykähtelevä pulssi olisi kaikkoamassa. Veren maku suussa sitä kyselee että olenko edelleenkin elossa vai en. Punaisena lankana hehkuvan pelon keskellä, julkaisu suorastaan seisahtuu kun puolessa välissä nostetaan hengellisyyttä esiin “Red River Cargo” kappaleen kautta joka hämmentävästi puskee albumilla vallitsevaa soundia kohti gospelia, elokuvamaista kerronnallisuutta, pinnallista acid-vivahteisuutta sekä pohjustaen sämpläyksen kautta kuuntelijan 60-70 vuotta sitten rotusyrjinnän vallitsevaan etelään tuolla rapakon takana. “Red River Cargo” on albumin monumentaalisin työ ja selkeästi yksi huippuhetkistä julkaisulla joka yksinään pystyy kohottamaan Alan Wilderin musiikillista uusiutumiskykyä täysin uudelle alustalle. Vaikka Moby harrasti samaa käsittelytapaa pari vuotta myöhemmin kaupallisella läpimurto-albumillaan Play, tässä kuitenkin huomaa selkeästi eron siinä miten kaksi erilaista leivänpalasta lyödään pelkästään teipillä yhteen tai miten albumin vallitseva työskentelytapa mahdollistaa yksilöllisen kaiverruksen, muokkauksen, hionnan ja joka vielä jälkikäsitellään uudestaan jotta kaikki palaset olisivat täydellisiä. Ohituskaistamaisesti kiihtyvä “Control Freak”, jälleen elokuvamaista tulkintaa ansiokkaasti lainaavat “Missing Pieces” sekä “Last Breath” (joka saa myös psykedeelisyyttä hipovaa vireyttä ylleensä) tuntuvat näiden kolmen voimakkaasti esiteltyjen kolmen kappaleen jälkeen miltei varjoihin lankeavilta töiltä vaikka niissä yhä jatkuvat albumin toimintaperiaate tai siis kuvailemani ‘niche’ esimerkillisesti kunnes Unsound Methods lopulta irtautuu kaikesta kun “Shunt” muuntautuu jykevästi hakkaavaksi, transsimaiseksi luotijunaksi.

Joskus tällaisen julkaisun pelottava matka ihmisyyden psyykkeeseen heijastaa myös omia pelkoja jonka johdosta pystyy vastaanottamaan musiikin hieman poiketusta tavasta. Onko se sitten positiivinen vai negatiivinen asia, minä siirryn ehdottomasti tuon ensimmäisen vaihtoehdon puolelle. Lehdistö on saanut mussutella muutaman päivän ja vielä seuraavankin viikon tämän viikkoista tragediaa jonka myötä on vaistomaisesti tuntunut että rivien välistä on saanut lukea miten media salakavalasti yrittää syyllistää tietynlaista musiikin kuuntelemista. Kuten olen sanonut, musiikki on vain musiikkia. Parhaimmillaan se parantaa oloa, lohduttaa, edistää ajatusten kulkua tai värittää mielikuvitusta mutta se ei muuta aivojen kemiallista tasapainoa. Unsound Methods sisältää muutenkin sämpletyöskentelyn kautta laatua johon toivoisi törmäävän näinä päivinä enemmänkin ja tämä julkaisu onnistuu yhä tänäkin päivänä toimimaan malliesimerkkinä käytettyjen ideoiden sekä toteutuksen suhteen jossa erityisesti intensiivinen ja yksityiskohtainen tarinankerronta sekä naaman edessä heiluva pakokauhu lisäävät tämän albumin omanlaista viehätystä. Toisin sanoen nämä ovat ne tavat jolla pyritään erottelemaan jyvät akanoista ja Unsound Methods on kokemus joka kuulostaa täysin omalta itseltään.

Copy + Repeat

Yhtä ja samaa toistoa eilisen kanssa. Mielikuvitukseton ja alunperin amerikan puolelta lainattu käsikirjoitus on edelleenkin käytössä jonka lopussa päähenkilö teilaa myös itsensä. Ensimmäinen osa, Jokela, käytti samaa kaavaa ja nyt myös jatko-osa Kauhajoki sortui samaan virheeseen. It’s a sick, fucked up world ja jälleen saatiin muistutus siitä raa’alla tavalla. Töistä päästyäni avasin TV:n ja mitä sieltä tulee? Kansan riveistä valitut puhuvat päät kertovat itsestäänselvyyksiä kuten kuinka ensimmäinen kertakin oli liikaa sekä kierrellen ja kaarrellen yrittävät selittää miten tällaisen voi ehkäistä. Esim. yhteisöjen ylläpitäjät sentään sanoivat suoraan että lisää rahaa on saatava nuorten mielenterveyden hoitamiseen mutta se mitä minä olen kuullut kolmannilta osapuolilta, siinä on edelleenkin puutteita. Ehkäpä tällä kertaa resursseja sekä ihmisiä järjestetään paremmin oikeisiin paikkoihin ehkäisemään tällaisia tapahtumasta.

Poliisi pudotti tällä kertaa täysin pallon tämän tragedian kanssa. Se että he ottivat yhteyden kaveriin nettivideoiden takia kertovat että oikeaan suuntaan oltiin menossa mutta siinä vaiheessa kun pitäisi itseasiassa tehdä poliisityötä taustojen selvittämisessa, mentiin niin pahasti metsään että Suomea suojelevalta leijonalta rysähti muutama luu poikki siinä ohessa. Koulusurmia ihannoivalle sekä ihmisvihaajaksi itseäänsä luonnehtivalle henkilölle ei olisi missään nimessä pitänyt antaa lupaa käsiaseeseen. Ja nyt nähtiin että miksi.

Se tapa miten media taas kirjoittaa lööpeissään – kuten esim. raskaammalla musiikilla olisi jotain tekemistä ihmisten väkivaltaiseen käyttäytymiseen ja mitkä elokuvat vaikuttavat väkivallaan ihannoimiseen. Mm. Nine Inch Nailsin, KMFDM:n sekä muiden industrial bändien kuunteleminen on näköjään yksi varma merkki mahdollisesta sekopäästä joka odottaa omaa vuoroaan. Taidan itsekin kuulua tuohon joukkoon noiden löyhien tuntomerkkien perusteella eikä minun pitäisi varmaan mainita siitä yhdestä väkevästä unesta jonka näin muutamam kuukausi sitten. Puhun siis siitä jossa poltin työpaikkani… Hups. No mut pointti on se että vuosikymmenien aikana televisiot, sarjakuvat, elokuvat ja monia muita on yritetty syyllistää monelle pahalle asialle mutta ihminen on jo valmiiksi mieleltään sairas kun hän toteuttaa tällaisen massamurhan. Elokuva tai musiikki ei muuta aivojen kemiallista tasapainoa noin vain. Median turhaa paskanjauhantaa taas.

Toiston perusteella, opittiinko me tästäkään tragediasta todellisuudessa mitään?

Faunts: M4 (Part II)

Tällä hetkellä on pienoinen headfuck päällänsä. Viimeinkin parin kuukauden tauon jälkeen sain otettua itseäni niskasta kiinni ja pelattua Mass Effectin läpi. Mitä siellä odottikaan? Loppukohtaus joka kertoo lyhytsanaisesti että ne kymmenet tunnit jotka vietin tämän pelin parissa olikin vain alkusoittoa. Sitten oli myös tämä kahdeksan minuuttisena versiona tarjoiltu end credit kappale joka vielä viimeisenä tekona suorastaan lyö sanat suuhun: “Vittu… minun on pakko hankkia tämä soundtrack.”

Star Trek + Brokeback Mountain

Ensiksi löydettiin väkivaltainen mutta nerokkaasti editoitu musiikkivideo ja nyt tarjoillaan samasta aiheesta rauhallisempaa otantaa.

End of the line, i hope not

Tuota noin niin. Nyt on vähän sellainen tilanne itselläni että ajan kanssa alkaa olla vaikeuksia. Työ, erinäiset omat projektit sekä paskan tärkeiden mielipiteiden laukomiset levyistä ovat viime kuukausina supistaneet omaa panostustani tämän kategorian alle liittyviin teksteihin. Eikä sekään auta että varsinkin kun on työn puolesta iltavuorossa, monet illat/yöt menevät töiden jälkeen puhelimessa roikkumiseen. On myöskin väärin sanoa että tästä viihteestä on mennyt maku. Kyse ei ole siitä. Minä edelleenkin seuraan tätä pro-wrestling tai sports entertainment alaisuuteen pykättävää viihdettä viikottain mutta siihen se yleensäkin nyt jää. En ole enään kuukausiin vaivautunut jakamaan mielipidettäni parin henkilön kanssa mitä tällä rintamalla on tapahtunut ja sen johdosta on ollut myös vaikeuksia tarttua näppäimistöön ja laukoa sanottavat jostain tietystä PPV:stä. Viime sunnuntain TNA PPV, No Surrender oli myös paremmasta päästä mutta ajatukset eivät enää pysy pään sisällä kasassa kun aavistaa ettei minulla välttämättä ole tarvittavaa aikaa sen purkamiseen. Joten on parempi jätän tämän homman nyt tähän ja kun minulle aukenee paremmat ajat esim. työn suhteen, sitten ehkäpä pääkin alkaa selkeytymään.

Addiktioni 36/08

Squaremeter: Kopyright Liberation (2001)

Squaremeter: Kopyright LiberationKopyright Liberation Front. The KLF. Legendaarinen kirjainyhdistelmä. Puhun tietenkin tästä elektronisen musiikin parivaljakosta joka mm. piti brittimediaa suorastaan pilkkanaan ja vei sitä 90-luvun alussa parhaimmillaan kuin sokeaa lammasta narussaan. Sen sijaan nimen varastaneen naurettava radiokanava voi mennä itseensä. Oikeasti, credit where credit is due. Mutta miten tämä originaali The KLF liittyy saksalaiseen Squaremeterin alaisuudessa pyörittävään Mathis Mootziin? Tällä vuonna 2001 julkaistulla ja ainoastaan vinyylimuodossa julkaistulla mini-LP:llä hän lainailee tai kuten se oikea termi on, sämpläilee ja uudelleenkierrättää The KLF:ää ja sen erinäisiä sivuprojekteja miltei tunnistamattomassa muodossa ahkerasti ja hyvinkin tiiviissä tahdissa. Kopyright Liberation onkin jonkinlainen kunnianosoitus Bill Drummondin ja Jimmy Cautyn luotsaamalle soundille mutta kuitenkin kuulostaen täysin Squaremeterin omalta julkaisulta. Ne pienet mutta vihjailevasti korostuvat asiat kuitenkin tekevät tästä hyvinkin epätavallisen kokemuksen – levyn kannessa esiintyvä astronautti, kappaleiden nimeämiset (“Trancentral”, “Ru Con”), käytetyt vokaalit kuten esim. “Protect” kappaleen aikana kuultava ‘…four angels of Mu Mu, rise from the sea to protect us’ ei varmasti jätä ketään epäselväksi että samaa Illuminatus mytologiaa/potaskaa myös viljellään tälläkin saralla. Puhesämplet siis kyllä pystyy tunnistamaan tai paremminkin jossain määrin rinnastamaan The KLF:n äänitorveksi mutta olenko esim. kuulevinaan “Trancentralin” aikana ikiklassikon “What Time Is Loven” melodian venytettynä, haalistettuna ja hidastettuna taustalle miltei huomaamattomaksi. En tiedä. Kuvittelenko koko homman vain omassa päässäni vai onko herra Mootz onnistunut käyttämään luovaasti samankaltaista rautalankamallia melodian purkamisessa, häivyttämisessä ja uudelleenkokoamisessa omassa työssään.

Albumiin liitetystä erikoisemmasta gimmickistä huolimatta Kopyright Liberation voi suoraan rinnastaa samana vuonna julkaistuun Parsec albumiin. Vaikka allekirjoittanut ei ensimmäisten viikkojen aikana ollut täysin vakuuttunut kyseisestä levystä, mutta se on kuitenkin onnistunut ajan kanssa kasvamaan meikäläisen kohdalle siihen pisteeseen että itse pidän sitä ensimmäisistä tärkeimmistä kulmakivistä jos todella haluaa tutustua ja ottaa varovaiset alkuaskeleet Squaremeterin musiikkiin. Kuten totesin aikoinaan osuvasti Parsecista, myös Kopyright Liberation onnistuu olemaan samaa kaliiberia joka aloittaa Squaremeterin soundin puskemisen melodisemman ambientin puolelle ja tämä kuuden biisin mini-LP onnistuu kiteyttämään kaikki ne asiat mikä on hyvää Squaremeterissä. Paikkaansa valloittavaa taustasuhinaa, tiuhassa tahdissa purkautuvaa glitch-pauketta sekä mikroskooppisesti editioitua kilkkeitä löytyy taas riittävästi sekoittamaan pakkaa Squaremeterin omassa universumissa mutta nyt ensimmäisen kerran vinyyliltä kuunneltuna, tämä puoli minimaalisuudesta suorastaan pääsee oikeuksiinsa koska valitun formaatin luoma lämmin tunnelma tuo omanlaisen viehätyksensä. Tarkoitan sitä että välillä jopa vinyylin itsensä esiintuova raa’asti rahiseva olemus lisää syventyvää mielenkiintoa tätä julkaisua kohtaan kun hetkittäin pähkäilee että kuuluvatko nuo tietyt naksahdukset todellisuudessa tähän kappaleeseen vai onko se pelkästään pinnan aiheuttamaa häiriötä. Kuten taisin myös aikoinaan mainita, Parsec kuitenkin onnistui lunastamaan paikkansa omalla tinkimättömällä tyylillään jossa basso suorastaan jyrisee pulssimaisen jylhästi ja Kopyright Liberation jatkaa siinäkin mielessä samanlaista kulkuväylää sekä siinä ohella voi taas aistia ne pienen pienet vaikutukset jotka loivat täysin uudet polut kolmeen eri suuntaan Squaremeterin uralla joista viimeisenä on The Frozen Sparkin aloittama täydellisen tyhjyyden ammentaminen hänen töissään. Yritän siis sanoa että jälleen kerran samankaltaisia yhtäläisyyksiä löytyy siis myöhäisemmän materiaalin kanssa – mukaan on siroteltu jokseenkin arabialais henkisiä vokaalisämplejä ja miltei piilossa pysyviä ideoita joita nostettiin uudelle tasolle seuraavilla julkaisuilla. Kuitenkin kaikesta rinnastuksesta huolimatta, Kopyright Liberation toimii myös erinomaisesti itsenäisenä, avaruusmaisesti tilaansa laajentavana tunnetilana joka parhaimmillaan purkautuu jo miltei transsimaisesti avautuvana esitystapana mutta silti jokin tässä kliinisesti ja digitaalisesti sykähtelevässä äänimaailmassa antaa sellaisia selkeitä varoituksia ettei edes halua harhailla liian kauaksi aloituspisteestä sillä tästä löytyy on myöskin hyvinkin paljon ihon alle hiipivästi riipaisevaa, kylmää hikeä pintaan välittävää klaustrofobista tunnelatausta – ainakin julkaisun aloittava nimikkokappaleen karhea olemus suorastaan tunkeutuu hiekkapaperimaisesti sisäänsä ja lopulta työntyy toiselta puolelta lävitse. Kopyright Liberation liukuu onnistuneesti minimaalisuudesta rytmikkäästi esiintuodulle etenemiselle jossa biititön ambientmainen nyanssi aloittaa ensimmäiset liukumiset.

Jos kuvittelet että tämä on tosiaan oudomman puolen omaavaa musiikkia, täytyy myöntää että yhdessä vaiheessa itsekin havahduin kesken kaiken takaisin todellisuuteen kun piti vastata puhelimeeni ja juttelun ohella luin puolisilmällisesti juuri sylkäistyjä keskeneräisiä sanojani. Kirjoittamani kuvaus toi väistämättä mieleen että kuka tällaistakin todellisuudessa kuuntelee mutta eihän siihen tarvita kuin yksi henkilö joka sanoo että tämä on täysin minun musiikkiani. Kopyright Liberation on vahvasti kokeellinen ja siinä osataan uudelleen koota menneisyyttä sämpletyöskentelyn kautta mutta kuitenkin kuulostaen täysin itsenäiseltä työltä. Huolimatta normaalia lyhyempänä julkaisuna Squaremeterin discografiassa, Kopyright Liberation on konseptin sekä tuotannon puolesta yksi mielenkiintoisimmista kokemuksista jota luonnehtisin jopa pakolliseksi hankinnaksi Mathis Mootzin sivuprojektista pitäville.

Sleepwritten

Sleepwritten

Tuli hankittua tuossa about kuukausi sitten The Angelic Processin “Weighting Souls With Sand” vinyylimuodossa levyhyllyyni. Silloin soittimen hankinta oli vasta alkutekijöissään ja albumi tietenkin meni hyllyyni odottamaan parempia aikoja. Digipakkiin paketoitu CD löytyy tietenkin kokoelmastani mutta jotenkin tuli sellainen suoranainen pakottava tarve ostaa se myös vinyylimuodossa ja varsinkin punaisena vinyylinä julkaistu versio. The Angelic Processin sielu katosi maan päältä sillä hetkellä kun pääarkkitehti, K. Angylus riisti itseltään hengen joten tämä jäi heidän viimeiseksi julkaisuksi ja halusin vain jollakin tapaa täydentää kokoelmaani tämän orkesterin suhteen. Samanhenkistä mantraa olen toistanut ennenkin, mutta kai minä edelleenkin yritän taota muidenkin päähän että kuinka hieno orkesteri tämä on… tai oli. Sitä on yhä vaikea uskoa että näinkin voimakasta, aisteihin vetoavaa musiikkia ei tulla enää koskaan kokemaan tältä kahden ihmisen muodostamalta kokonaisuudelta tulevaisuudessa.

Tänään viimeinkin pääsin rauhassa kuuntelemaan tätä vinyylimuodossa tarjoiltua julkaisua. Tuttu äänimaailma tai paremminkin pystyyn räjähtävä äänivalli ympäröi minua ja sitä taas haikeiden tunteiden keskellä pitelin pahvista koteloa käsissäni ja mietin kuinka tämä on orkesterin viimeinen julkaisu tai kuten olen joskus aikaisemmin tiivistänyt tämän toteamuksen yhdeksi lauseeksi – “Weighting Souls With Sand” on The Angelic Processin joutsenlaulu. Yksi osasyy miksi hankin tämän myös vinyylinä on tietenkin se että vinyyliversiossa on yksi extra bonusraita nimeltään “Sleepwritten” jota ei ole CD:llä ollenkaan ja nyt kun tätä 11 minuuttista albumin huipentumana toimivaa raitaa kuuntelee, sitä on pakko vaan todeta itselleni kuinka tämä on yksi hienoimmista kappaleista albumilla. Suorastaan iskee sydäntä puristava tunne kun kuuntelee minkäläisia soittimia sekä ideoita tähän viimeiseen kappaleeseen on onnistuttu sisällyttämään kuulostamatta liialti täyteen ahdetulta. Pelkästään “Sleepwritten” kappaleessa esitellyt toimintatavat vakuuttivat minut että jos The Angelic Process olisi julkaissut tämän jälkeen yhden levyn, kaksikko olisi vienyt orkesterin muokkaaman koneiden ja kitaroiden muodostaman äänimaailman seuraavalle tasolle.

Tämä julkaisu oli yksi hienoimmista kokemuksista viime vuonna ja nyt ympyrän sulkeuduttua, ehkäpä minä olen nyt valmis päästämään irti.

Tästä se syventyminen alkaa…

My Numark

Niin tosiaan joo. Eilen saapui tilaamani vinyylisoitin Saksan puolelta – Numarkin TTXUSB. Ennen töiden menoa en ehtinyt muuta kuin ottaa sen laatikosta, kasata ja ihmetellä miten se varsi pitää todellisuudessa tasapainottaa. Onneksi töissä on yksi samankaltainen audiofriikki joka osasi neuvoa oikean menetelmän ja töiden jälkeen ei tarvinnut juurikaan miettiä että menikö se täysin oikein. Levyt soi hienosti ja saa nähdä miten toi digitaaliseen muotoon siirtäminen onnistuu. Noh, on viikonloppu aikaa, tosin näyttää myös siltä että kuvassakin pyörivä julkaisu ei ehdi tämän viikon aikana tulemaan pääkopasta tekstimuodossa ulos. Eli seuraavalle viikolle menee.

No mut, tästä se tosiaan alkaa. Suoranainen elitistinen keräily ja toisenkin raajan antaminen addiktiolle.

  • “In an era when “everybody’s music collection is the same” thanks to file swapping, collecting expensive, unwieldy LPs is a conspicuous way for the superfans to advertise their cognoscenti status.” (03/09/08 - 0  # )
  • The King of Voiceovers on kuollut. (02/09/08 - 0  # )