Addiktioni 35/08

Trifonic: Emergence (2008)

Trifonic: EmergenceEnsikosketuksena tähän kahden veljeksen muodostamaan kokonaisuuteen tapahtui tuossa vähän yli kuukausi taaksepäin Hybridin Soundsystem_01 miksauslevyn kautta ja silloinkin ne ensimmäiset minuutit “Parks On Fire” kappaleen sykkivästä ja ärhäkkäästi bassoa hyväksikäyttävästä sekä rymisevästä jammailusta suorastaan kohotti penkissä löhöilevän väsyneen olemuksen sille tasolle että piti oikein korjata asentoani sekä ajatuksen kanssa tarkistaa orkesterin nimi ja netin kautta etsiä mitä he olivat saaneet aikaiseksi julkaisurintamalla. Riemuhan siitä varsinaisesti repesi kun löysin orkesterin nettisivut ja ilmaiseksi tarjotun debyytti-albumin siedettävällä äänenlaadulla. Kun kuuntelin julkaisua, en ehtinyt edes puoleen väliin kun näppäimistön kautta merkitsin itselleni työpöydällä olevaan pieneen muistilappuseen että tämä julkaisu pitää hankkia fyysisessä CD muodossa. Kuten “Parks On Fire” osoitti, Trifonicin soundissa on huomattavan paljon yhtäläisyyksiä parin vuoden takaiseen BT:n uransa radikaalisesti uudelleen buuttaavaan ja häikäisevän positiivisesti yllättävään This Binary Universe albumiin. Edestakaiset venytykset sekä kompressoinnit äänimaailmassa ja loputtomasti glitch-efekteillä leikkimiset tuovat liiankin läpinäkyvästi mieleen että tässä on käyty samaa puuta veistämässä. Kopiointi syytöksiin ei tällä kertaa tarvitse tarttua sillä sisällön samankaltaisuus johtunee siitä Trifonicin Brian Trifon oli myös mukana tuolla BT:n mullistavalla julkaisulla mm. ohjelmoimassa. Vaikka siis Trifonic käyttää paria samankaltaista gimmickiä BT:n albumilta ja siinä ohella imee kunnioitettavasti ideoita parilta muultakin huippuartistilta, Emergence osaa silti kuulostaa debyytiksi pitkälle ajateltuna sekä ennenkaikkea hiotulta ja yksityiskohtaiselta kokonaisuutena.

Emergence käynnistyy levyn nimeä kantavalla ja jossain määrin albumin eri virtaukset yhteen punovana tekijänä jossa yhdistyvät luovaasti hytkyvät breakbeat-trip-hop-idm akselissa pyörivä rumpuohjelmointi jonka sivuttaisliikkeessa voi erottaa pilkahduksen purkaantuvaa glitch-operointia. Aistillisen esiintuodun kitaroinnin sekä pianon sekoitus lisää organisuutta tähän koneistettuun tuotantoon ja viimeistelynä tuo syvälle taustalle, soljuvasti upotettu vokaalimainen virtaus joka on vielä vasta mikroskooppisesti esitelty verrattuna siihen miten sitä myöhemmässä vaiheessa aiotaan tuoda esiin. Perusaloitus siis joka ei kuitenkaan näytä kaikkia valttikorttejaan heti ensikättelyssä. Downtempon lumoissa liikkuva “Broken” herätellen heilauttaa kuuntelijan sille ymmärryksen tasolle että Trifonicin soundi osaa muuntautua tai paremminkin vetäytyä hengittämään rauhallisempia, maltillisia menetelmiä mutta kuitenkin miltei sormia napsauttavan nopeasti osaa edetä takaisin räiskyvämmän profiilin alaisuuteen. Albumin tasapainotellessaan selkeästi instrumentaalien ja vokaalien sävytteisten raitojen välisessä maisemissa, tulee suorastaan ahaa elämys kun tajuaa että missä vaiheessa kaikki suorastaan kliksahtaa omille paikoilleen – julkaisun rikkaimmat hetket koetaan jo aiemmin mainitussa “Parks On Fire” kappaleessa sekä Emergencen keskelle sijoittuvassa neljän toisiinsa sidotussa ryppäässä josta selkeästi kiteytyy albumin ydin. Sydäntä särkevän kaunis “Lies” aloittaa tämän ytimen sykkimisen ja tässä vaiheessa haikeus on jo hyvin paljon läsnä, jopa vuolaasti virtaavana katalyyttina joka leviää kaikkialle. Muutenkin nämä downtempon alaisuudeessa liikkuvat tuotokset tuovat jossain määrin tulee mieleen yksi trip-hopin klassisimmista vedoista eli Massive Attackin Mezzanine albumilta tuttu “Tear Drops”. Jälleen siis yksi sun toinen toimiva idea konemusiikin menneisyydestä jota on osattu jalostaa omassa työssään. “Transgenic” astuu häivähtyen esiin tuoden mukanaan unenomaisen, pehmeästi vellovan äänimaton johon kuuntelija kieriytyy hiljalleen ja “Sooner Or Later” jatkaa tätä samanhenkistä fiilistä vokaalien merkeissä kunnes esiinmarssiva rummutus kaivertaa tästä hyvinkin eloisan, sydämen lailla takovaa vireyttä josta olen löytävinään jopa hivenen New Ordermaista mieltäkohottavaa sävelkuviota kitarasta. “Parks On Firen” lisäksi “Vacuum Tree” on ehkäpä albumin yksi moniulotteisimmista töistä ja kun tätä alkaa paloittelemaan pala palalta, pelkkä toistuva biitti on hyvin Autechremainen jota kyseinen orkesteri viljeli parisen vuotta taaksepäin ja saadessaan rytmimäisen liikkeen alleen se muuntautuu kineettiseksi energiaksi jota melodiat, pintaa vavisuttavat bassot sekä efekteillä leikkimiset fuusioittavat tämän futuristiseksi, kiihkeästi eteneväksi drumfunkiksi. Suoranainen soundtrack teknologia-friikeille. “Terminal A” sekä “Terminal B” ovat kumpainenkin nykypäivän digitaalisen dubin ruumillistuma jota väritetään Murcofin kaltaisen pikaisesti ja hyvin sattumanvaraisesti esiintuotujen cinemaattisten instrumenttien avustuksella. Julkaisun viimeistelevä “Good Enough” alkaa saada jo dubstepin kaltaista, keinotekoisesti nykivää ilmentymistä ja ehkäpä ensi kertaa tämän kaltaisen musiikin kuuntelemisen aikana havahduin siihen etten turhaan yrittänyt kysellä itseltäni tämän genren perimmäistä pointtia. Toisinsanoen kappale osaa sulautua muun materiaalin joukkkoon eikä näin ollen jää roikkumaan ilmaan eriskummallisena yhdistelmänä erilaisia tyylejä.

Emergence on syvälle sisään kurkuttova ja selkeästi hyvän olon tunnetta nostattava debyytti joka osaa monipuolisuudellaan lunastaa paikkansa pysäyttävällä hetkellään nykypäivän nopeasti kuluttavassa maailmassa. Itselleni albumi osui täydellisesti siihen saumaan kun on kuunnellut viime aikoina hyvinkin kaaottisesti luotua sekä esiintuotua musiikkia ja Emergence osaa tasoittaa kaikki terävät särmät tästä puristavasta olotilasta. No mut’ kuitenkin. Puhe on kuitenkin aina halpaa – toisin sanoen jos et ole vielä vakuuttunut, albumin saa siis ilmaiseksi downloadattua mp3-muodossa tuolta Trifonicin omilta nettisivuilta.

Recoil: Stalker

Muistutus itselleni siitä että hankkisin jo viimeinkin tuon synkän puhuvan Recoil albumin.

Addiktioni 34/08 – Part 2

Hans Zimmer And James Newton Howard: The Dark Knight (Original Soundtrack) (2008)

Hans Zimmer And James Newton Howard: The Dark Knight OSTThe Dark Knight scoren starttaava ja vähän päälle yhdeksän minuuttinen Jokerin inkarnaationa toimiva “Why So Serious?” on sellainen alku julkaisulla joka suoranaisella kurkkuun takertumisella määrittelee uudet standardit. Kuten jatkuvasti veitsenterällä elävä itse hauskuuttaja, myös sävelletty teema on ruumillistuma pahuudelle, psykopaattisuudelle ja osoitus sille miten kaaoksen keskellä voi elää tai paremminkin sen luonnille kaaoksen agenttina. Se miten jouset sirisevät edestakaisella liikkeellään, värähtelevät ja liukuvat minimaalisuudesta in-your-face tyyliseen lähikontaktiin jossa aistii kaikki pienetkin muutokset, lyömäsoitinten intensiivinen pauke, basson eläväisesti rymisevä läsnäolo sekä kokonaisuutena eeppisiin mittoihin räjähtävällä maanisella liitämisellä – kuin jollakin hallitsemattomalla, kierolla logiikalla tässä ammennettaisiin suorastaan keuhkojen syvyyksistä huutaen Beastie Boysien “Sabotagen” kireä takominen ja uudelleensyntynyt tapa soittaa Nine Inch Nailsia ja Ministrya pelkästään akustisilla soittimilla. Niin, kuvittele: voimakasta industrial kohinaa ja jyrinää soitettuna täysin jousisoitinten ehdoilla. Eihän tämä todellisuudessa ole siinä mielessä täysin uusi kokemus. Esim. viime vuoden puolella Kronos Quartetin tekemä remix Nine Inch Nailsille tai Atari Teenage Riotin kappale “Ghostchase” Hanselin coveroimana ovat kumpainenkin äärimmäisen hyviä esimerkkejä siitä miten jousisoittimet pystyvät erinomaisesti korvaamaan johtojen varassa roikkuvia elektronisia instrumentteja mutta tämän scoren aloittavassa cuessa on viimeinkin kaikki palaset loksahtaneet paikoilleen ja tuntuisi paikkaavan kaiken sen mikä jäi lyhykäisyydessään lopulta uupumaan aiemmista muokatuista prosesseista. Jos musiikin pitää edustaa onnistuneesti synkkää, mustalla verhoavaa puolta myös hollywoodin blockbustereissa, tässä on yksi kiistaton todiste siitä että kannattaa tosiaan vaivautua ponnistamaan muutama ylimääräinen maili sen saavuttamiseen. Vaikka mieltä ronkkiva “Why So Serious?” voisi luokitella elokuva scoreiden parhaimmaksi aloitukseksi jo heti ensikättelyssä, täytyy tähdentää se on kuitenkin yksi neljästä tärkeimmästä liitoskohdasta jotka ylläpitävät tämän scoren kokonaisuuden kireästi yhdessä sekä samalla hallitsee kuuntelijaa pitämällä hänet lyhyessä remmissä joka todellisuudessa kielii siitä että tässä vaiheessa ollaan jo valmis anomaan lisää.

“I’m Not A Hero” esittelee Batmanin teeman ja ollessaan vastapainona Jokerin sääntöjä rikkovalle mentaliteetille, cue kuitenkin onnistuu yltämään samanhenkiseen, maanisesti viritettyyn syöksykierteisesti vellovaan tunnelmaan jossa tunnustellaan omat henkilökohtaiset vaikeudet. Supersankaruus tuo esiin omat, vaikeasti kannateltavat taakat mutta tämä on itseasiassa vasta ensimmäinen osa tematiikasta – tämä sankaruudesta kieltäytyvä ja itsestään poispäin työntävä cue esittelee sen puolen ihmisyydestä jossa Batman/Bruce Wayne suorastaan läpikäy omia tuntojaan siitä mitä kaikkea hän joutuu uhraamaan omasta psyykkeestään toimiessaan omankädenoikeuden puolustajana. Ennen varsinaista jälkimmäisen osan täydellistä ylösnousemusta, score vetäytyy takaisin vaaniviin fillereihin jotka ylläpitävät kokonaisuuden synkkää luonnetta tiukasta tahdissaan kunnes puhtaasti toimintapainoitteiset cuet repäisevät kaikki jännityksestä ja adrenaliinia sykkivät suonet apposen auki ja taas lähdetään suoranaiselle itsetuhoiselle kierteeseen. “Like A Dog Chasing Cars” viimeinkin paljastaa Batmanin teeman todellisen ytimen – miltei tuhoutomaton ja eteenpäin pyrkivä legendaarinen voima jossa aistii miten kymmenpäinen joukko jousia meloisivat ja ylläpitäisivät tasaisesti vauhtia yllään samalla kun torvisoittimet ohjaavat megalomaanista kulkupeliä päämääränsä. Scorella on hetkittäin selkeästi sellainen psykologinen vaikutus itsensä kanssa kamppailevaan ihmiseen – ainakin itselleni “Like A Dog Chasing Cars” ja julkaisun myohäisemmässä vaiheessa soiva, samaisesta cuesta uudelleenrakennettu “Introduce A Little Anarchy” ovat sellaiset hetket scoressa jotka tuntuisi ottavan suoran yhteyden omaan, henkilökohtaiseen pimeään puoleeni jonka johdosta haluaisin toteututtaa itseäni vaarallisesti. Varastetut kulkupelit ja maailman syrjäisessä kolkassa odottavat syvät, pohjattomat kuilut tulevat itselläni mieleen. Pelkkä ajatus saa meikäläisen aivot oksentamaan kuonaa ulos mutta äärimmäisesti palkitsevan fiksi ryöpyn takia sitä on valmis tekemaan mitä vaan. Neljäs ja viimeinen scoren vakauttajan asemassa on Harvey Dentin teema. “Harvey Two-Face” esittelee scoren romanttisemman, melodisemman ja sanoisinko jopa inhimillisemmän puolen pianon kautta operoituna mutta kuten Harvey itse täsmensi – sitä joko kuolee sankarina tai näkee itsensä muuttuvan roistoksi. Tämä on juuri se olennainen asia Harveyn teemassa. Mielipuolisuuden juoksennellessa vapaana, sitä väistämättä jossakin vaiheessa joutuu törmäyskurssille kohti tragediaa. Parhaimmatkin meistä korruptoituvat ja tämä cue demonstroi tunteellisesti ja ihon karvoja hivelevällä muodonmuutoksella kun Harvey Dent päästää irti ja lopulta muuntautuu itsensä silpomisen kautta Harvey Two-Faceksi.

Elokuvan kahdesti nähneenä voin edelleenkin yhtyä siihen mielipiteeseen että The Dark Knight on tapaus joka jää historiaan yhtenä mullistavimmista teoksista supersankaruudesta ja itse soundtrack on myös omalla sarallaan unohtumaton kokemus. Hans Zimmer ja James Newton Howard loivat yhdessä scoren joka on persoonallisesti koostettu ja rohkealla tavalla uudistava jossa läpikäydään kolmen eri hahmon alkukantaisia tunteita kuten myös kehitystä joka lopulta suorastaan kohoa eeppisiin, moniulotteisiin mittoihin. Julkaisu huipentuu siihen miten se on miksattu kerroksittain yhteen ja pisteen i:n päälle lyö scoren lopussa soiva kuutentoista minuuttiin venytetty “A Dark Knight” joka loppuu siihen miten se alkaakin “Why So Serious?” cuessa – aivan kuten Jokeri ilmaisi sen erinomaisesti elokuvassa, kahden ihmisen kohtalo on täydentää toisiaan ja miten he tulevat jatkamaan tätä kamppailua ikuisesti.

Addiktioni 34/08

Gridlock: Trace (2001)

Gridlock: TraceTajunnan laajeneva virtaus vie minut pinnan alle. Suljen silmäni ja kohottaessani oikeata kättäni kasvojeni korkeudelle, tunnen kuinka sormien päät koskettavat toisiaan. Olen saanut yhteyden. Hengitän edelleenkin rauhoittavan, miltei aavan liikehdinnän tahdissa kunnes fraktaalimainen sävel sivaltaa ensimmäiset tahtinsa minuun ja riuhtaisee minut väkisin syvemmälle. Rikkoutuneen paletin uudelleen heijastettu ja koottu signaali värisee ympärilläni neljässä eri suunnassa mutta en millään pysty hahmottamaan seuraavaa liikettä. Takana, edessä, takana, oikealla, vasemmalla, takana, edessä. Aina kolmen askeleen verran jäljessä ja kun yritän saada tukevaa otetta, jumahtavasta etenevä kiintopiste on jo toisaalla. Salakavalasti taustasta nouseva rahiseva ihmisääni raa’asta menneisyydestä muistuttaa valovuosilta tuntuvien alkuaikojen selvistä vaikutuksista joka päästyään taas hetkeksi aikaa etualalle kuitenkin himmenee nopeasti ja haalistuu lopulta värittömäksi eikä varmasti tee enää paluutaan. Asetelmat ovat lopullisesti käännetty pysyvämpään formaattiin ja pienen kipinän myötä viimeinkin painostava varjoisuus on muuttunut kirkkaasti palavaksi valkoiseksi valoksi. Polttava tunne pureutuu helposti ihon alle ja sydän alkaa hakkaamaan konekiväärimäisesti samalla kun ryöpyttävästi rintaan takova ääretön tahti äityy jo miltei korvia hiveleväksi meteliksi. Vastikään tapetille raahattu synkkä puoleni heräilee ja aistii samaiset värähtelyt. Haluan luoda kaaosta. Haluan ylläpitää järjestystä. Kauneus arpeutuu, rumuus uudelleenkootaan. Haluan pirstota kaiken jotta voin aloittaa puhtaalta pöydältä ja luoda uudet alpha ja omegat. Heilun jatkuvasti veitsen terävästi kahden osapuolen muodostamalla rajalla enkä mitenkään pysty päättämään kummalle puolelle lopulta siirtyisin. Pysynkö harmonisesti värähtelevän aallon harjalla vai lähdenkö pelottomasti etenemään kohti digitaalista myrskynsilmää tietäen että saatan kadottaa itseni lopullisesti. Olen suorastaan vanki näiden pakonomaisten ajatuksien kanssa ja yrittäessäni löytää edes jonkinlaista vaihtoehtoista paluureittiä, naksahtelevasti vaihtuvat sekunnit hidastuvat entisestään ja lopulta jähmettyvät paikoilleen. On jo liian myöhäistä edes ajatella paluuta. Numerot laukaisevat toisiaan puoleensa vetävät täsmäpommitukset jotka pakon sanelemana pudottavat minut polvilleni kunnes korvissa sirisevä hiljaisuus paljastaa jälleen koko kauneuden edessäni nostaen minut taas jaloilleni. Toinen nimetön pyrkii tyynnyttäämään minut rauhallisten minuuttien ajan ja alan valmistautumaan vielä viimeiseen jäähyväiseen. Alku oli vielä hetki sitten ja nyt loppu tosiaan jo häämöttää luoden vahvistukset omasta jäljittämättömyydestään. Samaan kaliiberiin ynnätty muodoton sisar odottaa kärsivällisesti jo kaukana horisontissa mutta sitä ennen ainoastaan tosikkomainen, suoralla lähestymistavalla etenevä uusiokäytetty sähköisesti sykkivä peruspulssi onnistuu särkemään tämän itselleni luodun täydellisen immersion.

Always a catch

Jaahas, erinnäisistä asioista johtuen meikäläisen hallussa on kaksi limited edition painosta The Dark Knight soundtrackista. Toinen kopio menee tänään töiden jälkeen huuto.nettiin myytäväksi.

EDIT: And here we go… Levy löytyy nyt kyseisestä palvelusta.

Soitin hakusessa

Niin tosiaan, tajusin tässä että meikäläisenkin pitäisi vihdoin ja viimeinkin hankkia vinyylisoitin. Muutama kiekko löytyy jo hyllystäkin ja tälläkin hetkellä tilauksessakin on yksi spessu-julkaisu. Mielipuolisen hommaa sinänsä mutta syy miksi tilasin vinyylijulkaisun johtuu siitä että tuli suorastaan pakottava tarve hankkia oman käden kautta lähteneen orkesterin viimeiseksi jäänyt julkaisu koska siihen oli vielä pieni mahdollisuus. Eri malleja on ehditty tässä jo pläräilemaan ja sen verran vaaka on kallistunut ominaisuuksien suhteen että pitää hankkia sellainen soitin jossa on USB-liitäntä jotta vinyylit voi kääntää digitaaliseen muotoon. Hmmm… huomaa taas että hyvä ja halpa eivät edelleenkään kulje käsikkäin ja näköjään Saksan puolelta kannattaa tilata jos tähän hommaan ryhtyy.

My mind is glowing

Ei helvetti mikä päivä oli eilen. Tosiaan kaikki alkoi siitä että kun viimeinkin pääsin nukkumaan edellisenä yönä. Tai noh, sitä ennen yömyöhään tuli taas juteltua puhelimessa ja kuunneltua kun toinen osapuoli läpikäy tuntojaan mm. työpaikkansa katastrofista joka vain odotti purkautumistaan ja miten huonosti asiat ovat menneet. Kun omien asioiden hoitamisen jälkeen viimeinkin pääsin peiton väliin, alkoi epämiellyttävä valveilla olo. Tarkastin tunnin välein oikealle olevaa valonlähdettä. Kello on kaksi. Kello on kolme. Kello on neljä. Kello on viisi. Vieläkään en ole saanut unen päästä kiinni ja ihmettelin että mikä minua oikein vaivaa. Ainoastaan ravasin noiden tuntien välissä juomassa ja toivoin että saisin edes vähäsen unta pallooni.

Kello kahdenksan aikaan aamulla totesin epäonnistuneesti itselleni tyyliin “fuck it” ja nousin ylös. Ehkäpä jopa tunnin nukkuneena en voinut muuta tehdä kuin alistua kohtalooni. Kävin suihkussa, pyöritin tunnin verran aamurutiineita kunnes koitin uudestaan saada edes pari tuntia unta pääni sisään. Hukkaan heitetty kaksi tuntinen sillä makasin vain sängyssä kuunnellessani tietokoneen taustahälyä eikä se johtanut mihinkään. Yhdentoista jälkeen aloin olla jo hieman vittuuntunut sillä minulla oli töíhin lähtö parin tunnin päästä ja tosiaan yhden tunnin yöunilla pitäisi pärjätä pitkä iltavuoro.

Juuri ennen töihin menoani kolusin taas energiajuoma-osastoa ja huokasin että näillä hirvittävillä litkuilla pitäisi pärjätä ilta puoli kymmeneen asti. Kauhulla odotin kun kädet alkavat tärisemään, silmät prakamaan ja mieli jumiutuu lopullisesti. Hiki virtasi, rinnassa takova pumppu hakkasi ylikierroksia ja varsinkin viimeiset kaksi tuntia oli yhtä helvetin taistelua. Meikäläisen ajatusvirta alkoi olla niin absurdi että ihmettelin että miten ihmeessä saan pidettyä kaiken kasassa. Eikä sekään auttanut että kusipäiden ennestään lauotut ja edelleenkin huonoina vitseinä toimivat murjaisut tuntuivat tässä väsyneessä olotilassa vieläkin ärsyttävimmiltä että meinasin vaan yhtäkkiä avata sanaisen arkkuni ja todeta:

Tosiaankin itsekö keksit tuon saatanan sanonnan. Ja mikä vitun ilmainen lounas? Onko se samanlainen hieno, käyttämätön sana kuten esim. maailmanrauha joka on jokaisen paremman huomisen rakentavan toivomuslistalla mutta kukaan ei ole tajunnut kertoa heille syvempää analyysia meidän lajista eli miten me ihmiset olemme toisiaan tuhoava syöpä.

Onneksi sentään onnistuin hillitsemään itseni. Minä tässä olotilassa hyppimässä muurin päälle huutamaan että minkälaisia idiootteja te monet olette olisi auttamatta tuoneet itselleni varoituksen.

Kun työpäivän päätteeksi astuin ovesta ulos, hengitin syvään viileä ilmaa samalla kun kaivoin mp3-soitinta esiin. Jotenkin ensimmäisen kerran moneen tuntiin tunsin oloni rauhallisena. Jospa ulkoilma rauhoitti ja mp3-soittimesta luukuttava Prodigyn petetylle sukupolvelle jätetty manifesti järjesti kaaottisesti törmäilevät palaset taas oikeille paikoilleen pään sisällä. En tiedä… Ainoastaan odotin että pääsisin viimeinkin kotiin ja korkkaisin jääkaapin perälle kuukausi sitten unohdetut siiderit joiden avustuksella hammeroisin mieleni siihen tilaan että saisin viimeinkin unta. Heräisinkö seuraavana aamulla ollenkaan oli vain toissijainen asia.

Addiktioni 32/08

The Prodigy: More Music For The Jilted Generation (2008) / Experience Expanded (2008)

The Prodigy: More Music For The Jilted GenerationTuossa alkuviikosta todettiin yhden kaverin kanssa mm. siitä miten levykokoelmansa kartuttajalle tulee joskus sellainen tilanne eteen jossa on saanut jonkun keräilykohteensa suhteen asiansa niin hyvin että jokainen julkaisu löytyy levyhyllystä. Ja jälkiseuraamuksena syntyy pakonomainen tyhjä olo ja sitä alkaa vaistomaisesti miettimään että mihin seuraavaksi pyrkisi ponnistaman tarmonsa. The Prodigyn Music For The Jilted Generation oli minulle yksi tärkeimmistä alkusysäyksistä joka käynnisti tämän intensiivisen keräilyn sillä tasolla että jokainen virallinen julkaisu on pyritty hankkimaan ja sillä tiellä edelleenkin ollaan. Siitä on tosiaan 14 vuotta kun tämä albumi julkaistiin alunperin ja kun tätä teosta kuuntelee pitkästä aikaa keskittyneesti ilman häiriötekijöitä, sitä taas suorastaan yhtyy ja vajoaa aikakauteen jolloin eri elektronisen musiikin piireistä alkoi tulla niin paljon mullistavaa musiikkia ja kieltämättä yksi näistä 90-luvun tärkeimmistä julkaisuista on juuri tämä Music For The Jilted Generation. Historiankirjat kertonevat myös että vuonna 1994 briteissä tuotiin julki Criminal Justice Bill joka hankaloitti nuorten ihmisten elämää mm. siten että jos keikoilla soitettiin musiikkia jonka volyymi ylittivät parilla desibelilla sallitut rajoitukset, poliiseilla oli täydet oikeudet pysäyttää bileet ja lähettää ihmiset koteihinsa. Artistit, promoottorit ja DJ:t tietenkin ottivat tuosta lakiehdotuksesta irti luomalla ties minkälaista siihen osoitettua kritiikinomaista tuotetta – joko kirjoittamalla manifesteja levyjen kansiin tai julkaisemalla esim. neljä minuuttia hiljaisuutta ja nimeämällä se kyseisen lain nimellä. The Prodigy vei tämän taistelun kyllä selvästi pisimmilleen Music For The Jilted Generation kanssa. Intron tyly, mustavalkoinen film noir kuvaus huonojen aikojen vyörymisesta horisontista jossa kuitenkin todetaan pientä toivoa luoden että tärkein työ viedään takaisin undergroundiin jotta se ei joutuisi väärien ihmisten käsiin. Ja sitten on tietenkin julkaisun sanoman kiteyttävä sekä Clint Mansellin luotsaaman Pop Will Eat Itselfin kanssa taottu voimientuntojen huipentuma “Their Law” jossa metallin, industrialin ja elektronisuuden peruspalaset luovat sellaisen väkevän muurinmurtajan jonka aikana suunnataan nyrkkejä vieläkin raa’emmalla tavalla kohti vallanpitäjien suuntaan ja todetaan “fuck them and their law”. Levyn kansitaide jossa jähmettyneesti vääryyttä huutavat kasvot sekä kansilehdykän keskelle aseteltu maalaus (pitkätukkainen mies joka keskisormea vilauttamalla ja macheten avulla katkaisee viimeisenkin yhteyden ihmisten elämää kontrolloimaan hallitukseen) edelleenkin vahvistavat tätä albumilla tuotua sanomaa. Vaikka kyseistä kappaletta ei ole julkaistu missään vaiheessa single-formaatissa, silti siitä onnistui kehittymään yksi The Prodigyn tärkeimmistä kulmakivistä livekeikoilla ja antoi ensimmäiset sykähdykset mihin The Prodigy pystyy rajoja rikkovaa soundiaan kuljettamaan.

Onhan Music For The Jilted Generation muullakin tavalla käänteentekevä julkaisu The Prodigyn uralla. Se on yhtyeen laajimman kirjon omaava albumi jossa uuden kurinalaisen asenteen myötä albumi on myöskin paljon synkempi, vakavempi sekä kova kovaa vastaan takova – juuri sellainen jonka pelkkä tuima silmästä silmään tuijotus vie orkesterin seuraavalle levelille. Siinä ohella vilahtavat syntikoiden puristamat murtumispisteet, hard technon lävistämä suora kujanjuoksu, syvälle psykoosiin upottavat analogiset acid pyörteet, haasteellisesti vieden kuuntelijan tasaisesti pyörivästä 4/4 tahdista onnistuneesti lohkeilevaan breakbeat palettiin ja jopa hidastuen hetkeksi mielensä jumiuttavaan ja pupillien laajentavaan downtempon lämpimään syövereihin. Ja sitten listalla on ne singlenäkin julkaistut kappaleet. “No Good (Start The Dance)” on huippuunsa tuotettu ja puhtaasti tanssilattialle suunniteltu täsmäpommi joka tuntuu varsinkin näin 2000-luvun kaupallisten hengettömien tuotteiden rinnalla suorastaan pelastusköydeltä joka vie takaisin aikaan jolloin kaikki oli vielä niin uutta ja uraa uurtavaa. Unohtamatta tietenkään kitaroilla viilleltyä, huilun tehostamaa ja syntikoiden armottomasti runttaama “Voodoo People” jossa miltei drum and bassiin kohoava ja kuitenkin hakkaavasti etenevä biittipatteristo antaa viimeisen mutta voimakkaan säväyksen. Spektrin toisessa ääripäässä on The Prodigyn omilla ehdoilla työstetty “Poison” jonka hiphop sävytteinen paranoidinen tunnelma vie koko genren äärirajoille johon moni ei ole uskaltanut raahautua. Toisin sanoen aika ei ole tehnyt juuri minkäänlaisia naarmuja albumiin ja kyllähän tämä edelleenkin kuulostaa näin suorasti sanottuna helvetin mahtavalta kun asettelee mielensä vastaanottavaan taajuuteen.

The Prodigy: Experience ExpandedNykypäivän mittatikkuna testattuna The Prodigyn debyytti, Experience, on hyvin pitkälti nastalla seinään kiinnitetty testamentti aikakaudesta jolloin kosketinsoitin riffit sekä hassun-hauskat kimeällä äänellä toteutetut sämplet sanelivat ja leimasivat 90-luvun rave genren kuoliaaksi asti mutta toisaalta, albumi oli myös hyvin erilainen verrattuna siihen mihin singlet olivat kuuntelijaa valmistelleet. Moni singleistä oli kokenut täydellisen uudelleenmuokkauksen ja siirtyivät täysin uuteen ympäristöön Experience albumilla – The Prodigyn ensimmäisestä vinyylijulkaisusta lähtien mukana roikkunut “Everybody In The Place” oli tässä vaiheessa kokenut jo kolmannen inkarnaation tullessaan tälle albumilla ja heidän ensimmäinen hitti “Charly” sai ehkäpä sen radikaaleimman muutoksen kun sitä alettiin istuttamaan tunnistettavaan drum and bass muottiin ja tämä oli tosiaan vuonna 1992 jolloin genre alkoi saada fyysisempää olomuotoa ylleensä. Vaikkei tämä remix ole tyylipuhdas näyttö kyseisestä genrestä, siitä kuitenkin löytyvät tavaramerkiksi tunnistettavat matalalta jytisevät bassot ja perus rumpu-basso kombo. “Out Of Space” sentään oli jätetty ennalleen räiskyvästi hypähtelevänä futuristisena populaarimusiikkina jossa on kaavamaisen tapaan muistettava melodia ja yksinkertaiset, tosin sämple muodossa tarjoiltut lyriikat. Lyhyeksi jääneen breakbeat-rave-hardcore aikakauden ilmentymänä, Experience albumilla kuitenkin muhii taustalla sellaista häivähtyvää potenttiaalia. Yksi näistä oli selkeästi albumia kannatteleva, kahdeksan minuutin “Weather Experience” joka täysin erilainen mitä Liam Howlett oli tähän mennessä kirjoittanut. Moneen osaan skaalautuva – cinemaattisia piirteitä saavuttava ja eräänlaisena big beatin yhtenä prototyyppinä edustava työ jota kuitenkin aletaan puolessa välissä kaksin käsin takomaan ja hajottamaan ison kivenlohkareen kanssa ja näin ollen kiihdytetään vieläkin enemmän anteeksiantamattoon itsetuhoiseen viettiin. Tämä oli vasta pieni maistiainen miehen piilevistä kyyistä joka lopulta tarjoiltiin tarjottimen kautta petetylle sukupolvelle.

Uudelleen masteroitujen albumien lisäksi mukaan on liitetty bonus CD:t jotka keräilevät saman kotelon alle harvinaisuuksia singlen b-puolilta sekä live-vetoja jotka jälleen todistavat jossain määrin miten The Prodigy osaa vyöryttää ja liikuttaa massoja. Experience tarjoilee mm. “We Are The Ruffest” kappaleen joka tuon aikakauden yhtenä viimeisempänä työnä paketoi kaiken mahdollisen irtonaisen ennenkuulumattoman massiiviseen headfuckiin ja esim. Top Buzzin riisutun oloinen remiksaus “Weather Experiencesta” kääntää vaihteeksi kaaottisuuden takaisin järjestykseen. Music For The Jilted Generationin yksi helmistä on ehdottomasti “Rat Poison” eli “Poisonista” vieläkin pidemmälle kehitelty uudelleenmiksaus jossa tiukkasävyinen kitara riffi voitelee tämän jo miltei kadonneeksi julistetun teoksen The Prodigyn yhdeksi raskaimmaksi työksi ja kun tämä tosiaan alunperin julkaistiin vuonna 1995, siinä pakostakin aistii kuinka The Prodigy alkoi pikkuhiljaa kallistumaan tuonne elektronisesti työstettyyn punkiin päin joka lopulta huipentui vuoden 1997:n The Fat Of The Landiin jossa Keith Flint ja Maxim olivat jo iso osa orkesterin vetovoimaa. Ainoa valituksen aihe on se että “Rhythm Of Life” ei ole mukana tuossa bonus CD:llä. Oliko sitten ongelmia sämplien kanssa vai mitä mutta onneksi tätäkin tyhjää tilaa paikataan varsin onnistuneesti The Chemical Brothersin klassisella ja erittäin bassovetoisella miksauksella “Voodoo Peoplesta”. Mut’ kuitenkin… Kaksi juuri uudelleenjulkaistua teosta The Prodigyn värikkäästä menneisyydesta joista ainakin toinen on sellainen joka kuuluisi jokaisen itseään kunnioittavan elektronisen musiikin ystävän levyhyllyyn.

Ajatus

Hmmm… Tänään töissä työkaverini sekä minä yhdessä todettiin kuinka erinomainen The Dark Knightin todellisuudessa on ja yhtäkkiä kesken keskustelun sain sellaisen hullun ajatuksen että perkele, pitääkö tässä ihan piruuttaan mennä toisen kerran teatterin pimeyteen katsomaan elokuva.

Addiktioni 31/08

Lustmord: [OTHER] (2008)

Lustmord: [OTHER]Mihinköhän me jäätiin edellisillä kerroilla? Vuosi 2006 taisi tarjota erinomaisen live-julkaisun, Lustmord Rising (06.06.06), joka pönkitti Lustmordin aseman dark ambient genressä siihen pisteeseen että kruunu ja valtikka viedään miehen mukana hautaan asti ja viime vuonna julkaistu jykevästi, miltei vanhan ajan metallisen sotakoneen kaltaisesti humiseva ja jonkin sortin mini-albumina toimiva Juggernaut antoi ensimmäiset varoittavat värähdykset tulevasta. Jos oikein pitää pinnistää muistin syövereistä, Juggernaut ei itse asiassa ollut juuri niin vakuuttava teos kuin olisin toivonut mutta onnistui lopulta kuitenkin erottumaan edukseen miehen omassa back-cataloguessa. Lustmordin levyt ovat siinä mielessä monipuolisia että kun hän tarttuu aiheiseen kuin aiheeseen, mies monikerin takaa eli Brian Williams pyrkii rakentamaan pimeyttä monesta eri näkökulmasta – oli se sitten avaruuden syvyyksissä olevien kuolevien tähtien viimeisiä hetkiä ennen lopullista sammumista, kolkosti kumisevat varjoisat käytävät helvetin syövereistä tai muuten vaan ihmismielestä raapaistuja yksinkertaisia pelkotiloja. [OTHER] jatkaa onnistuneesti tätä listaa luomalla selkeästi eläväisen ympäristön jonne ei (taaskaan) suoranaisesti haluaisi edes astua toisella jalallakaan. Albumin lähtöasetelmat antavat hyvin nopeasti sellaisen kuvan että juurikaan mikään ei ole muuttunut Lustmord universumissa – julkaisun aloittavat “Testament” ja “Element” ovat siis sitä perinteisempää Lustmordia jota mies on loihtinut äänityspöydällään ties kuinka monta vuotta mutta kuitenkin aistit alkavat vähitellen tottumaan uuteen ympäristöön ja julkaisun perimmäinen olemus alkaa pakonomaisesti selviämään kuuntelijalle. Muinainen, ajan myötä unohdettu ja puhtaasti myytiksi leimattu olento lurkkii syvällä pimeydessä joka alkaa hiljalleen esittäytymään kuuntelijalle joko laulaen matalasti kurkullaan tai päästelemällä muita epämiellyttäviä ääniä jotka vahvistavat tämän muinaisjäänteeksi luokitellun olion läsnäolon. Julkaisun eeppisin teos, 22-minuuttinen “Godeater” saa selvemmin toisenlaista lihaa luiden ympärille kun albumin kolmesta vierailevasta kitaristista eli tässä tapauksessa Toolin Adam Jones alkaa hiljalleen kampeamaan elinvoimaista säveltä koneellisesti tuotetun drone-pyörteen keskelle luodakseen tunnistettavia piirteitä tälle oudolle oliolle joka pyrkii tässä vaiheessa tunkeutumaan miltei iholle asti. Kuten Juggernaut todisti viime vuoden puolella, myös [OTHER] muuntautuu rosoisempaan formaattiin ja alkaa saada huomattavasti raskaampaa tunnelmointia ylleensä johon osallistuvat Adam Jonesin lisäksi Melvinsin King Buzzo sekä Isiksen Aaron Turner. “Dark Awakening” astuu “Godeaterin” jälkeen esiin ja tässä vaiheessa kitarat on jo selkeästi se ydin joka hallitsee suvereenisti kokonaisuutta – eräänlainen silmästä silmään tuijottelua juuri paljastuneelle kauheudelle siis. Olion puhtaasti eläimellisen puolen kutsuvaisella äänähtelyllään paljastava “Ash” ja “Of Eons” vetäytyvät taas standardiin, tiivisti pakattuun Lustmord atmosfääriin jossa käytetään mm. kelloja ja torvea minimaalisin vaikutuksin mutta kuitenkin välittäen erittäin kolkon tunnelman sisimmissään. Juggernautilla alunperin esiintynyt “Prime [Aversion]” palauttaa King Buzzon kitaroinnin myötä julkaisun takaisin tuohon raskasrakenteiseen mutta huuruisesti leviävään käsittelyyn ja lopulta “Er Ub Us” myötä kaksi tyystin erilaista kohtaamista eroavat toisistaan – kuin toisiaan magneetin kaltaisesti hylkivät parit.

Kitaran kielen lipsutus tällä albumilla herättävät väistämättä ne samat apatiat ja ajatukset esiin mitkä minulla oli Juggernautin aikoina. Toisin sanoen, homma toimii vain tiettyyn pisteeseen asti ja kun tässä selkeästi pyritään ratsastamaan yhden tempun varassa, se alkaa myös väsyttämään varsin nopeasti. Kun on kuullut toiselta ja kolmanneltakin taholta miten mullistavasti dark ambient virtausta osataan mielikuvituksellisesti käsitellä kitaroiden avustuksella (kuten esim. Continuumin toinen julkaisu jota pidän yhtenä hienoimmista julkaisuista tällä rintamalla), Lustmordin omat ideat kuulostavat suorastaan alkeellisilta ja liian paljon vanhoihin töihin polveutuvalta uudelleen miksaukselta. Joskus tosiaan ei riitä että tuo vain yhden uuden elementin vanhaan, mutta toimivaan kaavaan ja tämän johdosta [OTHER] lankeaa herkästi fifty-fifty julkaisuksi.