• Vihdoinkin joku on vaivautunut dokumentoimaan että miten päin vessapaperirulla pitää olla telineessä. (07/07/08 - 0  # )

Addiktioni 27/08 – Part 2

UNKLE: End Titles... Stories For Film (2008)

End Titles... Stories For FilmKun mietitään viimeistä kulunutta vuotta, UNKLE on puskenut ulos hurjalla tahdilla uutta musiikkia. Ensimmäisenä ulos tuli UNKLE:n kolmas pitkäsoitto War Stories mikä uudisti James Lavellen ja Richard Filen luotsaaman orkesterin soundin täydellisesti 180 asteen käännöksellä ja toimi myös selkeänä pohjatyönä sisar-julkaisulle More Stories, joka julkaistiin tämän vuoden alussa kahtena eri painoksena. 2008 lähti myös siinä mielessä ikävänlaisessa uutisella, että kymmenen vuoden jälkeen Richard File päätti jättää yhtyeen ja keskittyä omiin projekteihin. Kauan ei kuitenkaan nokka tuhissut Lavellen pojalla, sillä mies pestasi ex-Psychonauts miehen virallisesti riveihinsä ja UNKLE jälleen porskuttaa kahden miehen voimilla kuin mikään ei olisi muuttunut. Todellisuudessa pienet värähtelevät muutokset suurentuvat isommiksi aallokoiksi ja sen ainakin tuntee tämän julkaisun myötä. On ehkäpä väärin rinnastaa End Titles... Stories For Film täysin War Storiesiin sillä tämä julkaisu toimii jälleen yhtenä isona harppauksena UNKLE:n musikaalisissa kyvyissä. Kuten Lavelle kertoo tämän julkaisun sisälehdykässä, End Titles... Stories For Film siis ei ole UNKLE:n seuraava virallinen albumi mutta silti se on koostettu täydellisyyttä hipovaksi ja editoitu virtaviivaiseksi kokonaisuudeksi jossa riittää vaihtelevuutta miltei loputtomiin asti. Ja yksi tärkeimmistä pointeista mitä Lavelle paljastaa kirjoituksessaan että tällä julkaisulla selvästi pyritään rakentamaan siltausta elokuvalliseen näkemykseen ja sitä hyödyntäviin ilmaisuihin. Toki tässä on edelleenkin mukana käsikkäin kulkeva rockin ja elektronisuuden huipentuma mutta mukaan tuotu cinemaattisuus, draamantaju sekä kerronnallisuuden täydentäminen ja miten niitä nivotaan eri kerroksiin musiikillisissa antimissa muokkaavat tästä UNKLE:n yhdeksi tärkeimmäksi julkaisuksi. Toisin sanoen War Storiesin rokkaavaan kaavaan puetut tuotokset jatkavat vakuuttavasti nautinnollista, pehmeästi viettelevää tömistelyään omilla urillaan kun taasen toiselta suunnalta lähestyvät mm. UNKLE:n säveltämän Odyssey In Rome elokuvan cuet jotka nitovat miltei irrallista palasilta koostuvat osaset saumattomaksi kokemukseksi ja yhdessä muuntautuvat sielukkaaksi, tunnelmalliseksi jännitteeksi. Jo ensimmäisestä albumista lähtien, UNKLE tunnetusti käyttää vierailevia vokaaleita ja samanlainen hyväksi todettu työllistäminen jatkuu siis tälläkin julkaisulla mutta on tässäkin asiassa myös pientä muutoksen tuulia havaittavissa. Myös War Stories albumilla pikaisesti vieraillut Gavin Clark ottaa suurempaa roolia ja isompaa osavastuuta viidella eri kappaleella jonka johdosta End Titles... Stories For Film saa myös lisää päämäärää UNKLE:n omassa visiossa. Visioista puheenollen - End Titles... Stories For Film suorastaan aukaisi silmäni kun kuuntelin tätä jatkuvalla repeatilla ja eräs väistämätön asia UNKLE:n historiasta sai miltei kieltävän reaktion itseltäni. Tajusin nimittäin että UNKLE ei tarvitse Psyence Fictionia enää. Toisin sanoen "fuck Psyence Fiction" - eihän se ole muuta kuin DJ Shadow albumi jos todella halutaan yksinkertaistaa tämäkin dilemma. Kyseistä albumia ei voi edes käyttää vertailukohteena bändin nykyisessä tilassa jossa James Lavelle on iso osa luomisprosessia ja ne jotka vieläkin tarrautuvat Psyence Fictioniin kuin yhdeksi ja ainoaksi referaattipisteeksi, he eivät selvästikin ymmärrä sitä että James Lavelle ei ollut mitenkään mukana tuon albumin kirjoitussessiossa. DJ Shadow teki kaikki työt ja sen kuulee. UNKLE:n toisesta albumista Never, Never, Land lähtien sekä sitä edeltäneillä miksausjulkaisulla James Lavelle vei tämän projektin täysin eri sfääreihin, antoi mahdollisuuden kasvaa uusiin mittoihin ja nyt niitä kovan työn hedelmiä jälleen poimitaan. End Titles... Stories For Film tuntuu siis vielä ainakin kirjoitushetkellä UNKLE:n parhaimmalta työltä ja kuitenkin siinä aistii että Lavelle ja hänen apurinsa aikovat tulevaisuudessa kuljettaa tai suorastaan puskea UNKLE:n kohti ennenkuulumattomia alueita joita orkesteri ei ole vielä ehtinyt purkaa mielensä syvyyksistä.

Nykyelämää

- Noh, mites Toijalaan kuuluu? (puhe on siis yhdestä henkilöstä johon on tutustuttu hiljattain)
- Hän kävi tuossa pari päivää sitten hoitamassa meikäläistä kun tosiaan olin vähäsen kipeä.
- Oho, sehän on aikamoista omistautumista näin lyhyellä ajalla.
- Hän alkaa liiaksikin asti kiintymään meikäläiseen, joten pitää pistää homma poikki piakkoin.
- Sähän varsinainen kylmä paskiainen olet.
- No helvetti, tässä tuntuu että ollaan jo parisuhteessa. Enää puuttuu samaa paria olevat tuulipuvut ja asuntolaina.

  • Puolukka-siideri. Yllättävän rapea, varsinkin tällaisella persvakoa hiostavalla ilmalla. (04/07/08 - 0  # )

Addiktioni 27/08

Venetian Snares: Detrimentalist (2008)

Venetian Snares: DetrimentalistOnko tosiaan taas se aika vuodesta? Allekirjoittanutta kiinnostavia julkaisuja alkaa puskemaan isommalla tahdilla jokaiselta isolta mantereelta (Japania myöten) ja yksi näistä on odotetusti Kanadan underground scenen pääarkkitehti nimeltään Aaron Funk joka tarjoilee kärkirintamassa uusinta uutta breakcore biittivelhoilua. Tai näin ainakin toivoisi tapahtuvan. Miehen viimevuotiset julkaisut eivät innovatiivisuudessa mitattuna olleet sitä puhtainta laatua vaikkakin My Downfall (Original Soundtrack) oli minun korvissani erittäin onnistunut jatko-osa Rossz Csillag Alatt Született albumille. Yllättävän semi-rauhallisen My Downfallin jälkeen Venetian Snares palaa siis takaisin tuonne hampaan paikkoja irroittavaan ja jatkuvalla syötöllä heikkohappoisen maksaa rynkyttävään materiaaliaan jossa tällä kertaa 90-luvun alun jungle on selkeästi se tärkein aloituspiste. Kuten julkaisun kansitaide kertoo oivallisesti, Detrimentalist on siis esitystavaltaan halvan 90-luvun kulttuurin näköinen jossa väistämättä haiskahtaa pikselimäinen 8-bittisuus ja huippuunsa viety nauhateollisuus joka lopulta muuntautuu tuotannossa siten että se myös ilmentyy rave-kulttuurin tyhjänpäiväisten huudahdusten hokemisena ja nopeasti loppuunpalavana hehkutikkuna eli aikakautena jossa vielä onnistuttiin huijaamaan itseään uskottelemalla että amen break pysyy vielä kauan tuoreena. Julkaisun aloittava "Gentleman", "Sajtban" ja "Circle Pit" edustavat Detrimentalistilla juuri tuota keinotekoista kiilloketta joka on kuin 50 sentin huulipuikko teinin huulessa mutta silti siitä löytyy tarmokasta päättäväisyyttä lähteä kokeilemaan ja venyttämään ideoita jotka vasta alkavat kunnolla hahmottumaan viereisissä kappaleissa. Yksi näistä paremmin toimivista ideioista on "Koonut-Kaliffee" joka junnaavan amen breakin lisäksi käyttää myös erinomaisesti hyväkseen Leonard Nimoy sämpleä kahden mielen yhdistymisestä ja toinen on levyn puolivälissä soiva "Eurocore MVP" jossa ehkäpä liiankin läpinäkyvästi kuuluu Venetian Snaresin blueprintti biittien paloittelussa ja edestakaisessa rosoisesti sahaavassa kuvioissa mutta silti se jaksaa ylläpitää kiinnostavuuden tasoa korkealla ja kuten nimikin ehkä saattaa viitata, tässä pyritään rynnimään joidenkin eurooppalaisten tuottajien tärkeimmällä pelaajalla lävitse eli ratsumiehenä toimivalla ragga-sämplellä. Yhtenä julkaisun loppupuolella tunnelmaa huippuunsa virittävä "Flashforward" on suoranaisesti lipeä acid-bängeri jossa biittien rakentelun puolesta on selkeää jatkumoa vuoden 2005:n Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms albumiin. Cavalcaden makeaa-mahan-täydeltä-linjalla edetään ja tehokkaasti pörisevää acid-vaiheilua jatketaan myös "Poo Yourself Jason" ja "Kyokushin" välietapeilla mutta ne suorastaan kalpenevat tuolle myöhemmin soivalle teokselle. "Bebikukorica Nigiri" taasen vetäisee itseään epätoivoisesti pullistelevan pacman-naamion päähänsä ja chiptune talkoot ovat tämän kolme ja puoliminuuttisen aiheena mutta tämä on niin vaisu, mielikuvitukseton tekele jopa Venetian Snaresin omalla ranking-listalla mitattuna. Ja kun luulisi ettei tässä enää mitään mullistavaa pystyisi tarjoilemaan, Detrimentalist viimeistellään "Miss Balaton" kappaleella jossa vielä kerran käynnistetään sulavasti hehkuva acid-koneisto ja samalla pistetään klassisesti soiva My Downfall vaihde päälle ja lopputuloksena on aavasti virtaava, upeasti tunnelmoiva ja kuuntelijan tiukasti otteessaan pitävä yli yhdeksän minuutin orgastisuuden huipentuma.

No mut' kuitenkin. Vaikka minulla ei ollut juuri minkäänlaisia odotuksia ennakkoon, Detrimentalist alkoi toimimaan itselleni parin läpikuuntelun jälkeen ja kyllähän tässä taas kuulee miten äärimmäisen hyvin tuotettu albumi on jälleen kerran putkahtanut herra Funkin tietokoneelta ulos mutta samalla tästä alkaa myös ehkäpä liiankin helposti löytämään ne asiat mitkä toimivat ja mitkä eivät. On siis väistämättä sellainen kouriintuntuva tunne sisälmyksissä että miehen jatkuvasti nouseva ja eteenpäin kehittyvä idearypäs pääsi huippuunsa vuonna 2005 ja nyt alkaa hieman laskusuunnassa tulla samoja aihioita kierrättäviä albumeja jotka ovat kuitenkin parhaimmillaan onnistuvat tarjoamaan aisteille mehukasta kuunneltavaa mutta todellisuudessa aivot alkavat jo kaipaamaan tuoreita ja ennenkaikkea repäiseviä ideoita. Detrimentalist siis loksahtaa siihen peruskategoriaan jossa lukee 'hyvä, mutta ei juurikaan millään tavalla originaali'.

The truth is out there

[...] More importantly, especially for the Scully and Mulder stalkers out there, UNKLE's remix of The X-Files theme song touches down with the film on July 25, or on the official soundtrack on July 21, for those UFO sky-scanners who can't wait that long. If you want to out-nerd your X-Files pals, tell them that UNKLE's contributions, along with I Want to Believe co-star Xzibit's "Dying to Live," are the only tunes on the official soundtrack not created by Mark Snow.

» Listening Post: UNKLE Goes Widescreen, Remixes X-Files