Yksi näkökulma

Addiktioni 27/08

02/07/2008 23:37, Posted in Beats and pieces,

Venetian Snares: Detrimentalist (2008)

Onko tosiaan taas se aika vuodesta? Allekirjoittanutta kiinnostavia julkaisuja alkaa puskemaan isommalla tahdilla jokaiselta isolta mantereelta (Japania myöten) ja yksi näistä on odotetusti Kanadan underground scenen pääarkkitehti nimeltään Aaron Funk joka tarjoilee kärkirintamassa uusinta uutta breakcore biittivelhoilua. Tai näin ainakin toivoisi tapahtuvan. Miehen viimevuotiset julkaisut eivät innovatiivisuudessa mitattuna olleet sitä puhtainta laatua vaikkakin My Downfall (Original Soundtrack) oli minun korvissani erittäin onnistunut jatko-osa Rossz Csillag Alatt Született albumille. Yllättävän semi-rauhallisen My Downfallin jälkeen Venetian Snares palaa siis takaisin tuonne hampaan paikkoja irroittavaan ja jatkuvalla syötöllä heikkohappoisen maksaa rynkyttävään materiaaliaan jossa tällä kertaa 90-luvun alun jungle on selkeästi se tärkein aloituspiste. Kuten julkaisun kansitaide kertoo oivallisesti, Detrimentalist on siis esitystavaltaan halvan 90-luvun kulttuurin näköinen jossa väistämättä haiskahtaa pikselimäinen 8-bittisuus ja huippuunsa viety nauhateollisuus joka lopulta muuntautuu tuotannossa siten että se myös ilmentyy rave-kulttuurin tyhjänpäiväisten huudahdusten hokemisena ja nopeasti loppuunpalavana hehkutikkuna eli aikakautena jossa vielä onnistuttiin huijaamaan itseään uskottelemalla että amen break pysyy vielä kauan tuoreena. Julkaisun aloittava "Gentleman", "Sajtban" ja "Circlebit" edustavat Detrimentalistilla juuri tuota keinotekoista kiilloketta joka on kuin 50 sentin huulipuikko teinin huulessa mutta silti siitä löytyy tarmokasta päättäväisyyttä lähteä kokeilemaan ja venyttämään ideoita jotka vasta alkavat kunnolla hahmottumaan viereisissä kappaleissa. Yksi näistä paremmin toimivista ideioista on "Koonut-Kaliffee" joka junnaavan amen breakin lisäksi käyttää myös erinomaisesti hyväkseen Leonard Nimoy sämpleä kahden mielen yhdistymisestä ja toinen on levyn puolivälissä soiva "Eurocore MVP" jossa ehkäpä liiankin läpinäkyvästi kuuluu Venetian Snaresin blueprintti biittien paloittelussa ja edestakaisessa rosoisesti sahaavassa kuvioissa mutta silti se jaksaa ylläpitää kiinnostavuuden tasoa korkealla ja kuten nimikin ehkä saattaa viitata, tässä pyritään rynnimään joidenkin eurooppalaisten tuottajien tärkeimmällä pelaajalla lävitse eli ratsumiehenä toimivalla ragga-sämplellä. Yhtenä julkaisun loppupuolella tunnelmaa huippuunsa virittävä "Flashforward" on suoranaisesti lipeä acid-bängeri jossa biittien rakentelun puolesta on selkeää jatkumoa vuoden 2005:n Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms albumiin. Cavalcaden makeaa-mahan-täydeltä-linjalla edetään ja tehokkaasti pörisevää acid-vaiheilua jatketaan myös "Poo Yourself Jason" ja "Kyokushin" välietapeilla mutta ne suorastaan kalpenevat tuolle myöhemmin soivalle teokselle. "Bebikukorica Nigiri" taasen vetäisee itseään epätoivoisesti pullistelevan pacman-naamion päähänsä ja chiptune talkoot ovat tämän kolme ja puoliminuuttisen aiheena mutta tämä on niin vaisu, mielikuvitukseton tekele jopa Venetian Snaresin omalla ranking-listalla mitattuna. Ja kun luulisi ettei tässä enää mitään mullistavaa pystyisi tarjoilemaan, Detrimentalist viimeistellään "Miss Balaton" kappaleella jossa vielä kerran käynnistetään sulavasti hehkuva acid-koneisto ja samalla pistetään klassisesti soiva My Downfall vaihde päälle ja lopputuloksena on aavasti virtaava, upeasti tunnelmoiva ja kuuntelijan tiukasti otteessaan pitävä yli yhdeksän minuutin orgastisuuden huipentuma.

No mut' kuitenkin. Vaikka minulla ei ollut juuri minkäänlaisia odotuksia ennakkoon, Detrimentalist alkoi toimimaan itselleni parin läpikuuntelun jälkeen ja kyllähän tässä taas kuulee miten äärimmäisen hyvin tuotettu albumi on jälleen kerran putkahtanut herra Funkin tietokoneelta ulos mutta samalla tästä alkaa myös ehkäpä liiankin helposti löytämään ne asiat mitkä toimivat ja mitkä eivät. On siis väistämättä sellainen kouriintuntuva tunne sisälmyksissä että miehen jatkuvasti nouseva ja eteenpäin kehittyvä idearypäs pääsi huippuunsa vuonna 2005 ja nyt alkaa hieman laskusuunnassa tulla samoja aihioita kierrättäviä albumeja jotka ovat kuitenkin parhaimmillaan onnistuvat tarjoamaan aisteille mehukasta kuunneltavaa mutta todellisuudessa aivot alkavat jo kaipaamaan tuoreita ja ennenkaikkea repäiseviä ideoita. Detrimentalist siis loksahtaa siihen peruskategoriaan jossa lukee 'hyvä, mutta ei juurikaan millään tavalla originaali'.