The Dark Knight

The Dark Knight, Yön RitariOhjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Jonathan Nolan, Christopher Nolan
IMDB: The Dark Knight (2008)

The Dark Knight on näitä harvoja leffoja jota olen seurannut tiiviisti ennen varsinaista ensi-iltaa. Lukuisat trailerit internetin syövereissä alkoivat olla tuttu näky meikäläisen kuvaruudulla, blogosfääreissä esiintyneet artikkelit ja irralliset haastattelut heittivät jatkuvalla syötöllä lisää vettä myllyyn ja sen johdosta hype kasvoi myös omalta osaltani suunnattoman kokoiseksi. Ja yksi isoin asia tässä hypetyksessä on tietenkin Heath Ledgerin roolisuoritus. Kuten tiedämme, hän kuoli puoli vuotta sitten lääkkeiden yliannostukseen mikä loi vieläkin synkemmän varjon tämän elokuvan ylle. The Dark Knight jäi hänen toiseksi viimeiseksi työkseen ja jonkinlaiseksi testamentiksi hänen kyvyistään. Tämän johdosta monen kuin myös allekirjoittaneen huulilla on viime viikkoina ollut ne samat kysymykset, onko elokuva tosiaankin viiden tähden arvoinen kuten väitetään monessa mediassa ja loistaako Heath Ledger tosiaan Jokerin roolissa? Edellinen Batman raita, Batman Begins, ei vastannut meikäläisen odotuksia. Olihan se jossain määrin toimiva uudelleen buuttaus tämän sarjakuvasta elokuvaksi kääntyneen sarjan saralla mutta Batmanin syntyhistoriaan liitetyt asiat loivat vähän liiankin ristiriitaisen kuvauksen. Puhun siis tuosta salaisesta ninja-koulutuksesta jolle annettiin vähän liian paljon paino-arvoa alussa mutta kuitenkin käsikirjoitus väänsi Batmanin hahmon enemmälti tuonne lihaa ja verta olevaan tavalliseen mieheen joka teknologia riippuvuudesta huolimatta on myös erittäin haavoittuvainen. Batman Begins myös todisti ehkä liiankin herkästi sen että Batmanin roolisuorituksen voi vetää melkein kuka tahansa joka osaa kulkea naamari päässä sekä ähistä hieman matalemmalla äänellä ja siirryttäessään vapaalle vetää se perus "hymy-ei-hyydy" playboy ilme päälleensä. Christian Balen roolisuorituksesta ei ole siis sen kummempaa moitittavaa mutta palataanpas takaisin The Dark Knightin pariin. Heath Ledgerin tulkinta Jokerista taasen tuo väistämättä esiin aiempien Batmanien rikolliset ja niiden esittäjät. Löytyy mm. Tommy Lee Jonesia, Schwarzeneggeriä, Jim Carrey ja aiemmin Jokerin esittänyttä Jack Nicholson mutta jokainen näistä tulkituista hahmoista sortui lopulta samaan virheeseen. Liian sarjakuvamaisia. Heath Ledgerin osalta voidaan unohtaa tämä. Nykypäivän arpinaamainen Jokeri sotkuisella meikillä ehostettuna on kylmä, tunteeton, skitsofreeninen psykopaatti jolta löytyy myös omaa epävarmuutta paljastavia pakko-oireita. Mutta se mikä tässä hahmossa tulee parhaiten esiin on arvaamattomuus. Heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien elokuva tarjoilee monta unohtumatonta hetkeä joiden aikana ei voinut edes aavistaa miten tämä kaaottisesti omaa hetkeään luova klovni osaa jatkuvasti yllättää katsojan - oli kyse miten hän yrittää saada Batman hengiltä tai muuten vaan pistää Gotham Cityä pirstaleiksi todistaessaan omaa teoriaansa hyvän omantunnon omaavien ihmisten käännyttämisestä.

The Dark Knight ei kuitenkaan ole alusta loppuun täydellinen vaikka kuinka haluaisin. Näyttävyydestä huolimatta pari kohtausta kärsi jopa pienestä epäloogisuudesta ja elokuva onnistui laahaamaan yhdessä vaiheessa kunnes pisti taas uutta vaihdetta silmään jonka avulla ratsastettiin viimeiset 50 minuuttia sellaisessa ennennäkemättömässä hurmiossa jossa kaikki osaset naksahtivat saumattomasti toisiinsa. Juonenkuljetuksen luoma huipentuma sen sijaan oli täydellinen. Kaikki elokuvan aikana rönsyilleet langat onnistuttiin sitomaan yhdeksi toimivaksi pötköksi, Jokerin todellisen päämäärän paljastuminen luomansa kaaoksen keskellä, perinteinen hyvä vastaan paha kaksintaistelu, piirisyyttäjä Harvey Dentin muuntautuminen Twofaceksi joka antoi viimeisen lähtösysäyksen Batmanin toivon mureutumiseen paremmasta huomisesta ja miten lopulta Batmanista leivottiin vieläkin enemmän vihattu henkilö julkisuudessa. The Dark Knight siis onnistui kahdessa asiassa - käsikirjoitus oli harvinaisen monikerroksinen ja pelkästään Heath Lodgerin roolisuorituksen näkeminen antoi elokuvalipulle arvoa. Joten omalta osaltani voin sanoa että kyllä. Tämä on sen kaiken hypetyksen arvoinen.

Ah, internet…

Utah Saints: Rock

Hmmm... mikäköhän tämä oikein on? Discogs ei löydä mitään tähän biisiin liittyvää. Noh, jytisee kuin Underworld hyvinä päivinä.

Addiktioni 30/08

Kattoo: Places (2004)

Kattoo: PlacesHymen levymerkin luoma promoteksti mainitsee pokerinaamalla ja silmiä räpäyttämättä kuinka tämän julkaisu piti alunperin olla originaali soundtrack saksalaiselle pienen budjetin omaavalle kääpiö-S&M-pornotuotannolle mutta jossakin vaiheessa sukset menivät pahasti ristiin mm. viranomaisten kanssa jonka johdosta Volker Kahl a.k.a. Kattoo uudelleen muokkasi valmiiksi kirjoitetun materiaalin ja tulos on kuultavissa tässä. Harva uskoo tuohon värikkäästi esiteltyyn taustatarinaan mutta se luo kyllä erittäin hyvän vaikutelman että jälleen saa odottaa odottamatonta. Siinä missä Kattoon kaksi myöhäisempää albumia toimivat kuvitteellisen elokuvan täydellisinä soundtrackeina, Places on sen sijaan yksinkertaisuudessaan täysmittainen artisti albumi joka tarjoilee perinteisiä kappaleita. Megrim ja Hang On To A Dream albumeihin verrattuna elektronisuus on enemmissä määrin ottanut äänimaailman hallintaansa ja Places näyttäytyykin kuuntelijalle laajana kirjona erilaisia tyylejä joiden aikana Volker Kahl demonstroi jälleen erinomaista kykyä editoida ja liikkua määrätietoisesti tunnelmasta tai paremminkin paikasta toiseen kuten albumi vihjailee raitojen monotonisilla nimillä. Kuitenkin pääasiallisesti iDM genreen kategorioitavaksi albumiksi Volker Kahl on onnistunut rakentamaan erittäin uusiutumiskykyisen ilmapiirin jossa selkeimmiten huomaa että aiemmat oppivuodet Beefcaken toisena perämoottorina ovat alkaneet tuottamaan tulosta ja nyt uskalletaan mennä vieläkin pidemmälle ideoiden toteuttamisessa. "Place1" lähtee rullamaan levyn ensimmäisenä raitana jossa syntikoiden luoma cinemaattisuus, ylimakean melodisuuden läpiajama ja lasermaista efektisyyttä hyödyntävä biitti etenevät yhtenä rintamana muodostaen tukirangan jonka kautta lähdetään levittäytymään laajemmalti. "Place2" on samaa kaliiberia kuin Megrimin eläväinen mikromaailma. Tällä kertaa pakoon juokseva mies lähestulkoon löyhkää hikeä ja pelkoa - kamppailu selviytymisen puolesta annostelee adrenaalinia jatkuvana virtana suoniin samalla kun tiukempaan puristuva biittiohjelmointi ilmaisee tämän hetkisen tilanteen tarkasti mitoitetulla ohjauksella. "Place4" on todellakin se ensimmäinen odottamaton käänne tällä albumilla. Puolen minuutin ajan kuuntelijaa rauhoitetaan ambientilla kunnes matto vedetään alta ja ilman minkäänlaista varoitusta industrial-vaihde laukaistaan päälle jossa mekaanisesti tarkkoja koordinaatteja tarkasti seuraava ja sahaavasti etenevä kitara lyö hampaita sisään jatkuvalla tahdilla samalla kun tiukasti perässä seuraavat ja massaa puristavat perkussiot suoranaisesti repivät ja poraavat aukkoa aikaan. Tämä on se tunnelman ydin jonka jokaisen artistin pitäisi onnistua luomaan omassa työssään jos tosiaan pyrkii tekee tällaista nivusia nytkyttävää musiikkia. "Place7" on toinen oiva esimerkki. Kyseinen teos on suoranainen drum and bass jyrä jota itse haluan kuulla suoraan kaatamalla korvakäytävään kun on hieman vaikeampi päivä takana ja jollain tavalla pitäisi taota päähän hiljalleen syventyvää koloa jonka kautta päästä ronkkimaan omaa mieltä. Toisin sanoen amen break jytisee ja bassorumpu antaa armotonta luunappia jonka myötä tässähän alkaa taas tosiaan muistamaan miksi pahansuopainen drum and bass kuulostaa niin paljon tuhdimmalta kuin perus-breakcore. Siinä missä "Place1" aloitti tämän liikuttavan, tunnepitoisen liikehdinnän äänivirtauksessa - "Place8" nokittaa kaikesssa ainakin tuplasti ja varsinkin eläessämme aikoja jolloin pioneerityöt tehtiin viime vuosikymmenellä, Kattoo kuitenkin onnistuu miltei mahdottomassa tehtävässä luomalla yhden hienoimmista saavutuksista tässä genressä.

Selkääntaputukset eivät kuitenkaan takaa että tämä olisi täydellinen julkaisu. Laaja kirjo tuo heti perässään sen ongelmallisuuden että jos kokonaisuutta ei saa naksautettua saumattomasti yhteen, epätasaisuus alkaa näkymään julkaisun liiankin perusmaisissa töissä. Toisin sanoen tähdet loistavat liiankin kirkkaana jolloin moni asia jää tyystin taustalle. Sitten on erikseen "Place11" joka on menee suoraan siihen osastoon jossa kuuntelija alkaa kysymään itseltään että millä tavalla tämäkin pitäisi vastaanottaa. Reagoida vihaisesti, takoa nyrkkiä pöytään ja huutaa keuhkojen syvyyksistä että "mitä vittua tämä on nyt olevinaan?" vaiko ottaa lunkisti huumorilla? "Place11" on siis todellinen outolintu tällä julkaisulla. Onko tämä sitten Volker Kahlin uniikkia mutta todella hämärää huumoria vaiko tyystin henkilökohtainen asia liittää pelkäksi saksaksi tehty haastattelu tyystin tuntemattomaksi jääneltä henkilöltä. Kyllähän tämä tosiaankin luo jälleen sen satunnaisen ja odottamaton hetken julkaisulla mutta ehkäpä ihan väärällä tavalla ilmaistuna. En myöskään ole saksaa opiskellut joten tämä raita menee täysin minulta ohitse. Haluaisin todella tietää mikä tuon haastattelun idea oikein on. Kaikesta huolimatta Places on Kattoon ensimmäiseksi soolotuotannoksi onnistunut napanuoran katkaisu. Albumilla vahvistuvat kaikki hyvät puolet Beefcaken historiasta vieläkin voimakkaammin ja historiahan osoitti miten pitkälle mies eteni omassa tuotannossaan. Harmi vaan että tällä hetkellä kaverilta on loppunut usko musiikin tekemiseen.

Trifonic, toisin sanoen nyt perkele promotaan kun on aihetta

Mitä saadaan kun yhdistetään mm. kierossa kulmassa taivuteltua biittinikkarointia á la "This Binary Universe" Bitcrushin kaltaiseen postrock kitarointiin ja koko homma heitetään naisvokaalien kera mikseristä läpi?

Ehkei ensikuulemalta kuulosta niin uniikilta kuin toivoisi mutta tämä tosiaan toimii, ainakin allekirjoittaneen tämän hetkisiin väsyneisiin korviin. Orkesterin nimi on siis Trifonic ja he tarjoavat debyyttijulkaisuaan samanhenkisellä pakettiratkaisulla kuten Trent Reznor markkinoi tällä hetkellä onnistuneesti omaa projektiaan. Löytyy siis fyysistä ja digitaalista kopiota joista jälkimmäinen löytyy pientä maksua vasten myös pakkaamattomassa FLAC-formaatissa mutta myös ilmainen ja MP3-formaatissa enkoodattu, perus-192k versio "Emergence" albumista löytyy jos todella haluaa olla tiukkaperseinen niuho. Myönnän että olen niuho tällä hetkellä mutta heti kun pari tilattua julkaisua kolahtaa postilaatikkoon, tämä julkaisu lähtee seuraavaan jonossa olevaan tilaukseen.

Se on varma.

EDIT: Oh, hi! Greetings from Finland. Just wanted let you guys know, i liked your stuff and wanted to spread the word about your project. I'm planning to buy the physical version of your album. :)

Pimeä ritari

Kello tosiaan on siis kaksi yöllä ja uusimman Batmanin eli The Dark Knightin soundtrackia kuunnellessa ei voi muuta kuin todeta että tuskin maltan odottaa itse elokuvaa. Pelkästään julkaisun aloittava "Why So Serious?" on sellainen monumentaalinen ja maisemaa uudistava cue joka antaa unohtumattoman lähtölaukauksen ottamalla suoraan palleista tiukasti kiinni. Whauh. Limited edition tästä soundtrackista lähti tietenkin välittömästi tilaukseen.

Totuus

Tässä itsensä turruttamisen, väsymyksen, vitutuksen ja pahan olon läpikäyneenä pää alkaa vihdoinkin selviytymään ja automaattisesti ajatukset ovat jälleen viime viikossa. Viime viikko oli nimittäin yksi oudoimmista viikoista mitä olen kokenut vähään aikaan. Ensinnäkin se että minä roikuin puhelimessa tuntikausia kuunnellen, puhuen ja suoranaisesti purkien omia tuntoja yhdestä mutta erittäin tärkeästä asiasta tai paremminkin tietystä henkilöstä.

Se miten ihmisen asenne muuntautuu silmänräpäyksessä oli jälleen sellainen kokemus joka avasi normaaliin arkirytmiin tottuneet silmät apposen auki ja omassa pääkopassa ei voinut muuta kuin todeta: "mitä vittua?" ja yrittää saada tilannetta takaisin haltuunsa. Ongelma joka on jatkunut vuosia on alkanut viimeinkin näkyä pintapuolisesti. Ne pienet ajan kanssa tapahtuneet muutokset käytöksessä alkavat saada suuria merkityksiä ja tämän järjettömiin mittoihin kasvaneen reagoinnin jälkeen sitä tosiaan alkaa miettimään että miten tätä paksua vyyhtiä lähteä purkamaan. Menemällä suoraan asian ytimeen voi olla se oikea tapa, mutta se voi myös luoda sellaisia tilanteita jota kadutaan jälkeen päin. Turvallisuus ja etäisyys on tärkeä pitää päällimmäisena mielessä sillä sitä ei ikinä tiedä miten itseään pettävä ihminen voi vastata kun häneltä alkaa vihdoinkin kyselemään oikeita kysymyksiä. Ja jos tästä asiasta kertoo tyystiin väärälle henkilölle, niin tästä voi syntyä epäluuloa, totuuden kieltämistä ja lopulta oma uskottavuus on menetetty muiden silmien edessä.

En tiedä onko tämä mitenkään järkevää minun kannaltani että alan puhumaan viime viikolla tietooni tulleista asioista näin julkisesti. Parempi onkin etten puhu suoraan oikeilla nimillä sillä kuka tahansa voi lukea tätä meikäläisen paskanjauhantaa ja minähän tunnetusti kirjoitan omalla nimelläni jonka myötä voin sitten pahimmillani tuntea jälkiseuraamukset nahoissani. Fuck that. Ehkäpä se onkin askel oikeaan suuntaan että eräs henkilö saisi tietoonsa että minä tiedän. No mut kuitenkin, en paljasta vielä korttejani sillä minä en ole se ainoa henkilö joka kamppailee tämän asian kanssa.

Addiktioni 28/08

VA: Metal Gear Solid 4: Guns Of The Patriots (Original Soundtrack) (JAP Import) (2008)

VA: Metal Gear Solid 4: Guns Of The Patriots OST (JAP Import)Nousevan auringon maasta saapunut lähetys revitään pikaisesti auki jonka sisältä löytyy odotettu pääpalkinto. Kätösissä ihastellaan läpinäkyvää, DVD:n kokoista koteloa samalla kun sitä aukaistaan ottamalla muovit päältä pois. Pikainen taistelu helvetillisten kiinnitysten jälkeen ykkös-levy pistetään suoraan soittimeen ja naps, tutunoloinen tiivistunnelmainen ympäristö astelee jo heti ensimmäisellä raidalla hiljakseen kaiuttimien kautta esiin samalla kun selailen käsissäni olevaa erikoisempaa paperia käyttävää booklettia. Vaikkakin säröilevästi loksahteleva akustinen kitara soundtrackin aloittavassa "Old Snake" cuessa meinasi lähteä laiduntamaan rauhallisempia, ehkäpä liialti aikaa pysäyttävää tunnelmaa mutta ei kauan kestänyt kun väijyvästi etenevän bassolinjauksen myötä Metal Gear Solid 3:ssa täydellisesti uudelleen viritetyt, liukkaasti koskettava koneisto alkoivat etenemään naksahtelevasti ja saartamaan tämän neljännen osan äänimaailmaa eli toisin sanoen kahden edellisen soundtrackin tutut toimintatavat jossa yhdistellään monimuotoisia elektronisia ääriviivoja ja muhkeasti soivia orkesteripalasia sekä unohtamatta tietenkään vangitsevat melodiakuviot jotka tulevat jälleen brittiläiseltä Harry Gregson-Williamsilta ja japanilaisilta kolleegoiltaan. Metal Gear Solid 2:sta lähtien mukana ollut Gregson-Williams siis toimii tämänkin soundtrackin vakaana Hollywood blockbuster tyyppisen soundin esiintuojana sekä vaistomaisena suunnannäyttäjänä paikantaa että mihin koordinaatteihin tätä kolossaallista neljänkymmenenseitsemän cuen muodostamaa scorea pyritään ohjaamaan ja samaa köyttä vetävät kahdeksan japanilaista säveltäjää seuraavat perässä noudattaen selkeästi samaa ohjenuoraa kuin itse pelin mastermind Hideo Kojima - luodaan amerikkalainen Hollywood kokemus mutta tehdään se täysin japanilaisten näkökulmasta ja heidän itsensä määräämässä tahdissa.

"Old Snake" toimi siis aloituksena jossa ehdittiin minuutin ajan maalailla aivojen etulohkoon Solid Snaken eläkepäivistä keinutuolissa mutta mies vedettiin vastahakoisesti vielä viimeiseen tehtävään. Onhan tämä neljäs soundtrack instanssi jossain määrin kuin tapaisi vanhan ystävän pitkän hiljaisuuden jälkeen, päällisin puolin juuri mikään ei ole muuttunut mutta rivien välistä on kuitenkin aistittavissa jotain mielenkiintoa herättävää muuntautumista. Kuten Metal Gear Solid 3 osoitti nelisen vuotta sitten miten pitkälle perusideoita voi todellisuudessa jalostaa mikroskooppitasolla, Gregson-Williams jatkaa siis samalla hyväksi havaitulla tiellä joka ammentaa perinteiseen action-scoreen eri aineksia elektroniselta puolelta kuten aisteja tyynnyttävästä ambientista adrenaalinipiikin asemassa toimivaan vauhdin hurmaan nostattavaan breakbeattiin jotka kahdessa ääripäässään onnistuvat venyttävät tunteenkirjoa maksimaalliseen lataukseen. Toki Gregson-Williams osaa hommansa myös ilman ylimääräisiä gimmickejä - jousiarmeijan rytmikkäästi poukkoileva ja kipinöivä "Gekko", perinteisemmällä tavalla ja aistikkaasti tunnelmoiva "Sorrow" joka muuntautuu parhaimmillaan riisutun oloiseksi ja kuitenkin onnistuen hämärtymään eeppisyyden rajoille sekä tietenkin "Father And Son" joka on kuin oppikirja esimerkki elokuvan lopussa ratkaisevassa hetkessä soivana cuena. Myöskin vanhojen ideoiden kiillotusta voi huomata esim. "Desperate Chase" cuesta joka on menee jo siihen klassiseen kahdentoista vuoden takaiseen The Rock henkiseen adrenaliinia suoniin pumppaavaan fiilikseen jossa orkesteri suorastaan ruoskii itseään saadakseen enemmän vauhtia ylleensä, hienon ohueksi viilattu drum and bass poljento hääri taustalla samalla ylläpitäen raiteellaan syöksyvää kokonaisuutta ja viimeistelevän leimauksen antaa edestakaisin sahaava sähkökitara joka on kuin sireeni vanhoista ajoista. Ja miten sitä teknologista etenemiskulmaa osataan todellisuudessa hyödyntää? "BB Corps" alkaa raahata itseään tuonne kameleontin tavoin käyttäytyvään mekaaniseen paukkeeseen päin jossa erityisesti skitsofreenisten seireenien nauru ja tuskaiset huudot luovat tästä cuesta hyvinkin pirstoutuneen oloisen. "Next-Gen Control" on suorastaan vaaniva jossa erityisesti jousisoittimet luovat Signs scoren kaltaisen tuntemattoman uhan piirittämän tunnelman mutta kokonaisuus vedetään tietenkin huomattavasti isommalla volyymilla. "Midnight Shadow" on suoranaista aavan tyyntä ambientia tällä scorella ja siitä pidemmälle viety "White Blood" taasen asettuu enemmän tuonne rauhattomasti aloillaan pysyväksi jossa erityisesti pienineen, pyyhkäisevineen blip äänineen luovat oikean hetken odottamista. Entäs itse pääteema? Pääteeman käyttö tässä viimeiseksi jääneessä osassa osoittaa erinomaista tyylitajua kun Metal Gear Solidin teema lähtee soimaan selvästi lopputeksteissä tarkoitetussa kohdassa ja sekin hoidetaan kotiin ilman turhia lisäkikkailuja. Paluu vakaiden perusasioiden äärelle siis.

Mutta kuten mainitsin, tämä ei ole täysin Harry Gregson-Williamsin käsialaa. Gregson-Williams hoitaa selkeästi scoren tärkeimmät liikehdinnät kun taasen monipäinen japsi-ryhmä jonka eturintamassa etenevät Nobuko Toda, Shuichi Kobori ja Kazuma Jinnouchi pitävät tasaisesti puksuttavaaa vauhtia yllä heilauttaen scorea jatkuvasti elektronisen, nousevan auringon maan tribaalisten rytmien ja orkesterityön välisessä maastossa. Musiikillisesti tuntuukin että Old Snake etenee kolmikon käsissä jatkuvasti tuli perseen alla mutta kuitenkin japsitkin osaavat yllättää muutamaan otteeseen. "Drebin 893" on jazziin pohjautuva pehmeätunnelmainen downtempo cue jossa on myös aistivinaan sellaista taustoissa etenevää agenttimaista virikettä. "Call Me Hal" ja varsinkin pari cueta myöhemmin soiva "Paradise Lost" joka aluksi meinasi hukkua muiden samankaltaisten rytmisoitinten luomaan värähtelevään seinämään kunnes hiljaisen häivähdyksen jälkeen paljastuu paikoitellen minimalistinen ja pysäyttävä ambient teos jossa piano antaa täydellisen herkän kosketuksen pintaan. Kolmella cuella - "Confrontation", "Violent Ceasefire" ja "At Dawn" - mukana oleva Yoshitaka Suzuki tuo omalla vähäisellä mutta tärkeällä panostuksellaan lisätasapainoa soundtrackille jossa orkesteri luo itselleen uutta, vapauttavaa elintilaa perinteisyyden nimissä ja tunteiden uudelleenlataus mahdollistaa sen että scoreen saadaan taas vahvempaa punaista lankaa. Jos jotain negatiivista pitää tästä scoresta hakea, Nobuko Todan säveltämä ja Jackie Prestin hepreaksi laulama balladimainen teemabiisi, "Love Theme", on selkeästi tämän soundtrackin heikoin lenkki. Aiempien osien liikuttavat tunnarit jossa osattiin liikkua jazzmaisissa tunnelmaissa tai hyvää makua käyttäen lainata parhaita paloja mm. kuuluisamman agenttisarjan alkutunnareista jättävät tämän teoksen kauaksi taakseen. Eikä sekään tietenkään auta yhtään kun seitsemän minuutin ajan tuntuu pelkästään siltä että poljetaan paikoillaan etenemättä juurikaan. Loppupuolella soiva ja alunperin Ennio Morriconen kynäilema "Here's To You" onneksi sentään jonkin verran paikkailee tätä kauneusvirhettä vaikka se onkin lainabiisi tyystin toisesta elokuvascoresta.

Mutta mutta... Kahdelta rintamalta työstetty score järjestelee asioita jälleen siihen pisteeseen että tässä kahden levyn julkaisussa tosiaankin riittää koluttavaa. Huolimatta kolossaaliseen suuntaan kasvavasta miittasuhteesta, Metal Gear Solid 4: Guns Of The Patriots ei suoranaisesti tarjoa sellaista 'kurkusta kiinni' repäisevää uudistusta kuten Metal Gear Solid 3: Snake Eater oli aikoinaan mutta silti miltei samanlaisen kaliiberin omaavasssa scoressa riittää vaihtelevuutta tilanteiden tuoreuden ylläpitämiseen jonka myötä soundtrack tuntuukin monissa kohdin hyvinkin eloisalta ja ihon karvoja pitkin väreilevältä elämykseltä. Viimeisen tärkeän silauksen julkaisulle antaa arvokkaalta tuntuva ja visuaalisesti näyttävä paketointi. Toisin sanoen, jos aikaisemmat soundtrackit löytyvät hyllystä, takuuvarmasti myös tämä neljäs osa menee siihen pakkohankinta listalle.

Minä olen…

Nyt kun lievästä krapulastakin alkaa toipumaan, täytyy alkaa hieman purkamaan ajatuksia viime yöstä. Helvetti näitä naisia jotka saavat idean ja silminnähden innostuvat suunnattomasti yhdistelemään pisteitä toisiinsa. Toisin sanoen, suorastaan tyrkättiin puhelinnumeroa kouraan ja sanottiin että soita tälle henkilölle ja kerro harrastuksestasi levyjen suhteen. Ei siinä mitään, kahden aikaan yöllä kun soittaa tyystin tuntemattomalle henkilölle jota kuvataan samalla aaltopituudella leijuvaksi kaveriksi pistää aina pientä lisäsykettä pulssiin. Kun siinä sitten juttelin kyseisen henkilön kanssa, päästiin varsin nopeasti yhteisymmärrykseen musiikista, kirjoittamisesta ja kaikista asioista näiden väliltä. Jutut saattoivat heitellä sivuteille moneenkin otteeseen mutta juttua tuntui riittävän kummallakin. Se mistä me tarkemmin juteltiin, olkoot vielä pimennossa mutta hän vahvisti sen minkä aikoinaan kuulin eräältä toiseltakin henkilöltä joka leipätyökseen pyörittää paikallislehteä. Minä olen marginaali-ihminen.

Kuitenkin marginaali-ihmisenä olen saanut aika hyvin luotua yhteyden nettimaailmaan kun tätäkin blogia lukevat moni henkilö. Ehkäpä minussa siis on jonkinlaista toivoa ja osa minun jutuista todella kiinnostavat ihmisiä? Se että olenko minä hyvä kirjoittaja, siitä voidaan myös kilistellä sarvia.

Lavelle kertoo End Storiesin syntymisestä

Puoli miljoonaa

Beggars Groupin pyörittäjä, Martin Mills toteaa:

When it comes to new releases, whereas a major record company like EMI "needs to sell half a million plus to make it worth getting out of bed", Beggars' low overheads means it can turn a profit on a record that sells just 20,000 units, says Mills.

» telegraph.co.uk

Jaa siinäkö se pohjimmainen syy miksi isoilla levy-yhtiöllä on aina niin epätoivoinen yritys myydä melkein mitä tahansa kuuntelukelvotonta tavaraa ja jopa röyhkeästi mainostaa miten se on 'next big thing'. Kuten työkaverini osuvasti sanoo - jos esim. Idolsin voittaneen ylisuuren rotan levy ei menekään kaupaksi, siitä tulee hyvin nopeasti Anttiloiden kahden euron ongelmajätettä.