Addiktioni 22/08

Blackfilm: Blackfilm (2008)

Blackfilm: BlackfilmMuistan hyvinkin selkeästi että kuuntelin jo joskus viime vuoden puolella tätä viitan alle piiloutuvaa, mysteerinoloista projektia internetin viemäristössä, toisin sanoen Myspacessa ja tämä tosiaan oli vielä silloin kun kaverilla ei ollut edes minkäänlaista levytyssopimusta. Kyllähän silloinkin selkeästi kuuli että tummaa elektronista äänivirtaa yritetään ohjailla kohti… tai noh, itseasissa silloin jäi hieman epäselväksi että mihin siinä todellisuudessa yritettiin muodostaa yhdistävää siltausta ja totta puhuen, en ollut juurikaan vakuuttunut silloisesta varhaisesta materiaalista. Mutta nyt selkeästi on toinen ääni allekirjoittaneenkin kellossa sillä Blackfilmin debyytti on löytänyt kotinsa meikäläisen levyhyllystä. Musiikillisesti Blackfilm (jonka taustalla operoivan henkilön oikeaa nimeä ei ole paljastettu) on siis ottanut jumalattoman kokoisen harppauksen ja nyt hänen tuottamastaan musiikista alkaa löytymään ihmismielen pimeän puolen tutkiskelua kuin myös surullisen haikean ja viiltävästi pistävän tunteen levittäytymistä eri genrien välisessä maastossa. Soundillisesti puhutaan siis tukevan jalansijan hallussaan pitävän trip-hopin, häivähtyvästi pintaan nousevan drum and bassin ja modernin klassisen symbioosista jossa erityisesti jousisoittimet ja piano ovat eturintamassa. Albumin aloittava “Come & See” lähteekin hyvin pitkälti Amon Tobinmaisissa tunnelmissa jota vauhdittaa samankaltainen rajoja rikkova biittivelhoilu jossa aistii kaikki lyömäsoitinten herkät kosketukset virtaavan paletin pinnassa. Kappaleiden vaihtaessaan rytmin liikettä, olomuotoa ja mielentilaa, mittasuhteet laajenevat jokaisella etapilla ja jo pelkästään tarkkaan mietityissä biittien rakenteluissa huomaa kuinka kokonaisuus liukuu vangitsevasta hetkestä toiseen. Blackfilm on myös hyvin ennakkoluuloton mitä tulee näiden eri tyylien esiintuomiseen. Mainitsin jo albumin ytimessä vallitsevan trip-hopin ja jopa linkitin yhden nimen jota voisi pitää monista vertauspisteenä tällä julkaisulla mutta hetkittäin Blackfilm osaa myös yllättää. “Five Years” on jo sinänsä abstraktisuudellaan eriskummallinen ilmentyvä tässä kokonaisuudessaan että se kuulostaa kuin tämä loputtomiin viety editointi olisi luotu Murcofin omassa testilaboratoriassa mutta silti siinä on tarpeeksi ristiviitteitä että se sopii Blackfilmin itsensä luomaan kerronnallisuuteen saumattomasti. Toinen seikka mikä tulee varsin nopeasti vastaan on se että Blackfilm pyrkii hakemaan debyytissään selkeästi vaikutteita tummanpuhuvien elokuvien saralta, oli se sitten rahisevista klassikoista tai nykypäivän hi-techin ja mielellisesti stimuloivien raitojen joukosta. Ainakin “Stalingrad” iskostuisi varsin erinomaisesti Alfred Hitchcockin kuuluisimman teoksen taustalle luodakseen vaihtoehtoista jännityksen tunnetta jatkuvasti varuillaan olevassa ilmapiirissä ja sitoakseen katsojan uudelleen kuvaruudun eteen. Jatkuvasti luovaasti kokeileva cinemaattisuus luo siis tällä julkaisulla sellaisen suoran yhteyden kuuntelijaan jonka myötä ollaan uskollisesti vastaanottavasssa tilassa ja aina kun on havaitsevinaan jotain tutunoloisia virikkeitä, aivot alkavat raksuttamaan kun yritetään itseltään kyselemällä selvittää että mistä elokuvasta tai videopelistä tuo pieni, taustalle miltei piilotettu laulunpätkä on mahdollisesti napattu. No mut, ollaan taas siinä pisteessä että kuunnellessani levyä ensimmäisen kerran lävitse sitä automaattisesti antaa pyörähtää myös seuraaville kierroksille. Ja viettäessäni hyvän aikaa tämän julkaisun parissa jossa jokainen syventyvä kuuntelukerta tuo jotain uutta aikaisempaan kokemukseen että jossakin vaiheessa sitä väistämättä yhtäkkiä tajuaa kuuntelevansa vuoden julkaisua oikeuttavaa titteliä. Kyllä, ehdottomasti.

Other

No perkele. Herra synkkyys tekee myös paluuta. Tulee näköjään kiireinen kesä… taas.

End Titles

UNKLE: End Titles… Stories for FilmThis summer sees the return of UNKLE, as they release ‘End Titles… Stories for Film’, a collection of eclectic recordings from UNKLE and various collaborators that were inspired by the moving image in the last two years since War Stories.

Highlights on this new release include ‘Heaven’ and ‘Blade in the Back’ which was featured on Spike Jonze’s skate video ‘Fully Flared’, as well as being the opening and closing tracks from ‘Odyssey in Rome’, a documentary on director Abel Ferrara which UNKLE wrote the entire score for. The release also features the highly anticipated ‘Trouble in Paradise’, a full length version of UNKLE’s track from the BMW commercial that aired in the UK.

‘End Titles… Stories for Film’ will be released on 7th July in the UK and Europe. ‘End Titles’ is now available for pre-order in three formats, standard CD, limited edition CD, and 12″ Vinyl.

» UNKLE Myspace
» UNKLE shop

*Ching-ching* eli visa laulamaan.

Indiana Jones And The Kingdom Of The Crystal Skull

Indiana Jones And The Kingdom Of The Crystal SkullOhjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: David Koepp
IMDB: Indiana Jones And The Kingdom Of The Crystal Skull (2008)

Itse haluan puristaa tämän systeemistäni ulos niin pian kuin mahdollista joten mennään tällä kertaa suoraan asiaan. Neljäs Indiana Jones oli kaikkea muuta kuin odotuksen täytteinen hurmio. Yhdeksäntoista vuotta on kulunut edellisen leffan tapahtumista eli vuonna 1957 eivät natsit enää juhlineet joten Äiti-Venäjä ja heidän kylmän sodan aikaiset KGB agentit ovat korvautuneet tällä kertaa elokuvan pahoina voimina jota Indiana Jones yrittää estää hinnalla millä hyvänsä. Jopa Indyn aikaisempiin leffoihin verrattuna, tämä neljäs instanssi ylitti epäuskottavuuden rajat sellaisella tahdilla ettei sitä meinannut uskoa ennenkuin seuraava etappi lähestyi vieläkin jyrkemmässä kulmassa. Se mikä tässä leffassa eniten siis häiritsi oli käsikirjoitus. Sodankäynti mielen avulla, Roswellin jupakka, mystinen alienrotu ja esim. se miten Indiana Jones selviää ydinpommin testiräjäytyksestä. Varsinkin tämä viimeiseksi mainittu aiheutti itselläni hilpeänoloisen mind-goes-blop reaktion takaraivoissani kun tajusin että nyt tosiaankin olin lähtenyt katsomaan elokuvaa jossa kaikki ideat on vedetty rikkinäisen filtterin lävitse. Ihmettelen vaan että miten Lucas, Spielberg ja Ford ovat yhdessä näyttäneet vihreätä valoa tälle roskalle. Sekään ei auttanut yhtään tilannetta elokuva jopa laahasi yhdessä vaiheessa niin pahasti että sitä alkoi vaan systemaattisesti etsimään tökerösti tehtyjä efektejä elokuvan seasta. Ja efekteistä puheenollen. Alkuperäinen trilogia tunnetusti tehtiin kultaisella 80-luvulla joka näkyy siinä että kaikki tehtiin perinteisellä tavalla mikä tietenkin tarkoittaa ettei tietokoneefektejä ollut käytössä. Tässä elokuvassa nämä efektit eivät tuoneet mitään muuta kuin vieläkin enemmän epäuskottavuutta elokuvan hartioille. Noh, ainakin Indyn olemus ja suunpielestä irvistävä huumori on ennallaan mutta se ei pelasta koko leffaa. Omastani puolestani voin sanoa että säästä rahasi johonkin muuhun sillä uusin Indiana Jones ei ole edes sen muutaman euron väärti. Katso vaikka Iron Man, se takuulla toimii paremmin kuin tämä “scifi-hömppä”.

  • Hmmm… joo. Miten nyt sen sanoisi… Tällä hetkellä Autechren Untitlted kuulostaa ensimmäisen kerran korvissani, sanoisinko jopa perkeleen loistavalta. Eikä siihen vaadittu kuin kolme vuotta. (25/05/08 - 0  # )

Addiktioni 21/08

Across The Rubicon: Elegy (2007)

Across The Rubicon: ElegyTämä puoli koneellisesta industrialista jossa lyödään yhteen ryhdikäs mutta kuitenkin armottomasti etenevä sotilaallinen pauke ja adrenaliinipitoinen hurmio ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista ei ole juurikaan saanut meikäläistä innostumaan. Tai siis kyllähän se toimii jos se on vain joku yksittäinen kappale pitkässä juoksussa kuten esim. Pimentolan tai Panzer AG:n julkaisuilla, mutta täyslaidallinen hyökkäys joka tuodaan albumimuodossa menee jo meikäläisen listalla siihen ikävästi torjuttuun “thanks, but no thanks” osastoon. Kuten yleensäkin monen muunkin musiikin genren kanssa on ollut menneisyydessä tapana, poikkeuksia tulee joskus yllättävästi vastaan joka osataan tarjoilla kuuntelijan eteen oman nykyisen kuuntelutottumuksen kautta. On sanomattakin selvää että tällä kertaa suorastaan ihastuin jo heti ensikuuntelun aikana tähän Across The Rubiconin debyyttijulkaisuun. Puolalaiset kaverukset Marcin Bachtiak ja Robert Marciniak eivät kertoneet itselleni juurikaan mitään nimiensä osalta mutta pieni haku internetissä paljasti että nämä kaksi ovat tämän genren vanhoja konkareita joilla on kokemusta samankaltaisen musiikin tekemisestä ja siinä ohella oman levy-yhtiön pyörittämisestä. Elegy onkin siis selkeästi eräänlainen veteraanien voimanäyttö jossa pistetään kaikki kunnia ja maine peliin joten miten tätä albumia voisi lähteä kuvailemaan ja luonnehtimaan? Elegy on ainakin kaikessa upeudessaan äärimmilleen kuljetettu mahtipontinen teos johon voisi suoraan niitata vähintään neljän kertoimen kiinni maksimoidakseen sitä värittävää tunnelmaa mutta onkohan tuo mainittu synonyymi edes tarpeeksi suuri sana ja loppupeleissä toimiva kuvaus kertomaan todellisesta sisällöstä? Miten olisi tämä seuraava lausunto? Itseään jatkuvasti ruokkivat ja raskaasti vasaroivat orkesteripalaset, ilmapiiriä riipivät ja tunnelmaa entisestään palasiksi repivät taustakuoro sekä mm. uutiskatsauksista napatut erilaiset sämplet lisäävät ja suorastaan ruoskivat sodankäynnin propagandamaista luonnetta ja unohtamatta tietenkään vahvasti ratsastavien perkussioiden läsnäoloa jotka kaikki yhdessä luovat painokkaasti etenevän kokonaisuuden. Elegy ei siis ole loppupeleissä niin “industrial” kuin olettaisi vaan tässä päällimmäisenä elementtinä on klassinen, orkestraalinen työstötapa johon militarisesti pommittavat perkussiot kuitenkin luovat viitteen kuin koettaisiin sodan ratkaisevia hetkiä. Tästä esiintuodusta tavasta kuitenkin tulee heti päällimmäisenä mieleen elokuvalle sävelletty score. Elegy kuulostaakin parhaimmillaan kuin tilaustyöltä vielä julkaisemattomaan Hollywood-leffaan jota ei pilattu joko ohjaajan suuruudenhulluudella joka kaataa kokonaisuuden alle keskitason taikka käsikirjoittajien huonolla historian tuntemuksella jossa yritetään kahdeksatta kertaa uudelleenkirjoittaa samaa tapahtumaa. Vaikka Elegy onkin kaiken kaikkiaan hieno teos jossa jokainen kritikaalinen palanen on osattu järjestellä juuri oikeisiin paikkoihin, ainoan kriitiikin poikasen voisi kaivertaa siihen että Elegy ei juurikaan kehity neljänkymmenenneljän minuutin aikana suuntaan taikka toiseen mutta toisaalta eihän tällainen musiikki edes kaipaa minkäänlaista hengähdystaukoa.

If i survive

Ei helvetti mikä yö. Heräsin tuossa aamuyöllä viiden aikoihin siihen kun nenän kautta ei pystynyt mitenkään hengittämään. Flunssa on jyllännyt viime viikonlopusta lähtien ja siinä ohella on ollut yskä joka ei meinaa millään asettua. Tämän johdosta esim. äänenkäyttö on mitä on kun jatkuva yskiminen luo ylimääräistä painetta kurkunpäähän. No kuitenkin, siis heräsin ja minun piti alkaa niistämään. Kumpainenkin rööri oli aivan tukossa ja siinä niistäessä tietenkin alkoi raivokas yskiminen. Tuntui että keuhkot repeäisivät kun ei millään saanut vedettyä henkeä sisään. Olotila oli siis varsin tukala kun tuntui ettei tämä kohtaus meinannut millään asettua ja yhtäkkiä hapenoton keskellä huomasin kädelläni olevaa pärskiintynyttä verta. “No niin, jotain on pahasti vialla”, taisi olla ensimmäinen reaktio kun näin sen veren ja samalla maistoin sen huulillani. Tunsin myös kuinka nenästä alkoi vuotamaan jotain nestettä ja kun pyyhkäisin sen kasvoiltani, huomasin että vertahan se oli. Onneksi siis vika ei siis ollut keuhkojen suunnalla vaan klassinen flunssan aikainen verenvuodatus alkoi meikäläisellä.

Tämä on siis suht.koht. normaalia itselleni. Jossakin vaiheessa sairastamaani flunssaa, nenäni alkaa vuotamaan verta joka yleensä sen merkki että flunssa ei enää kauan rimpuile kehossani. Ollessani vessan lattialla polvillani ja päätä kallistaen niistäessäni suoraan lavuaariin, tunsin kuinka lämmin veri virtasi ja sekoittui siinä ohella räkään sekä hanasta kulkevaan viileään veteen. Jotenkin tuo hetki oli niin primitiivinen olotila jossa väsynyt mieli rimpuili viimeinkin heräämään sekä suussa maistuva veri muistutti miten haavoittuvainen ihminen voi olla. Katsoessani peiliin yhdessä vaiheessa, en voinut olla hymyilemättä kun näin että verta täynnä oleva kasvoni näytti siltä kuin olisi käynyt läpi jonkun taistelun ja palasin siitä voittajana. Varsinkin veri hampaissani loi sellaisen groteskin kuvan joka toisti varsin selkeästi – “a fucking lunatic and you know it”.

Aamulla uudestaan herätessäni en voinut olla vilkaisematta vessaa. Lavuaari näytti siltä kuin joku olisi muutamaa tuntia aiemmin hakattu henkihieveriin ja sen johdosta verta oli kaikkialla. Peilissä, laatoituksissa ja vessan viereinen roskakori näyttäisi päällisin puolin sisältävän verisiä papereita. Onneksi on pari päivää vapaata. Voi ihan rauhassa levätä ja keskittyä esim. tuohon MacGyver season 5 boxiin. Ja sitten alkaakin tappotahti töissä. Pari seuraavaa viikonloppua menee täysin työn merkeissä joten ei hirveästi kannata suunnitella menoja. Niin… “So what if I survive, and live to tell the truth?”

Addiktioni 19/08

Rabbit Junk: This Life Is Where You Get F__ked (2008)

Rabbit Junk: This Life Is Where You Get F__kedThe Shizit’n tuhkista noussut JP Andersonin luotsaama Rabbit Junk on yksi näistä ‘pienemmistä’ bändeistä joista olen jaksanut pitänyt kovaa meteliä aika ajoin. Miehellä on oma, selkeä visio johon kuitenkin heitetään kuin kuumana käyvään sulatusuuniin konsanaan kaikenlaisia vaikutteita – metallista elektroniseen musiikkiin ja kaikki mahdolliset näiltä väliltä. Kaksi vuotta sitten julkaistu REframe edelleenkin toimii vakuuttavana testamenttina miten erilaiset genrien osaset saadaan loksahtamaan sileästi paikoilleen eikä tämä uusin ja Rabbit Junkin kolmas tuotos, This Life Is Where You Get F__ked hirveästi eroa aiemmasta työskentelytavasta. Harvinaisen ruma, minimalistinen kansitaide tervehtii kuuntelijaansa tällä kertaa ja kansitekstejä selatessa voi lukea ettei tämä myöskään pyri olemaan ihan tavallinen albumijulkaisu. This Life Is Where You Get F__ked on siis konseptialbumi. Löytyy kappaleita mm. tragediasta, syyllisyydestä, kaaoksesta, pyörävarkaasta, murhasta ja siitä miten kuoleman kautta saa elämän. Totta puhuen, levyn ympärille punottu semantiikka menee omalla kohdallani helvetin komeasti pääni ylitse jonka myöten huuli pyöreänä taas ihmetellään että mikä tämä todellisuudessa yrittää olla mutta musiikillisesti julkaisu on kuitenkin jälleen vakuuttavasti koottu kokonaisuus erilaisia yhdistelmiä. Albumi on jaettu kolmeen osaseen ja ensimmäisen osuuden kolme kappaletta on hyvin pitkälle perinteistä Rabbit Junkia (jos sellaista edes pystyy luokittelemaan) eli jatketaan soundillisesti siitä mihin edellinen REframe albumi jäi kaikumaan. Musiikkivideo muodossakin julkaistu “Hero In Mr. Sholensk” erottuu selkeästi yhtenä tähtihetkistä tällä julkaisulla – terävästi sahaava riffittely, tuplabasarit, salakavalasti sekaan iskostettu breakbeat sämplet ja siinä ohella osoitetaan myös luovaa näyttöä uudistumisestä kun akustinen kitara ja haitarin kaltainen syntikkaosuus värittävät tätä kappaletta entisestään. Kuten videokin osoitti, Rabbit Junk kuulostaa viimeiseen asti hiotulta bändiltä joka varmasti toimii myös livenä.

Rabbit Junkin uran rankin mutta myöskin tämän julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin rykäisy tulee albumin keskimmäisellä osuudella. Aiemmin harva kuuntelija pystyi väittävänsä kuuntelevansa hiphopilla maustettua black metallia ja nyt Rabbit Junk on ainakin yksi sellainen bändi joka tarjoilee konkreettiset todisteet tästä harvinaisesta olomuodosta. Rabbit Junk siis luo näinkin absurdisen kuuloisen yhteennaittamisen ja tekee myös erittäin vakuuttavalla tahdilla. “Black” tuo erinomaisesti esiin sen kysymyksen ja vastauksen että hiphop voi myös olla sydämeltään mustaakin mustempi kun siihen tuodaan täysin uudenlaisia visioita. Heti perään iskostuva “Ghetto Blasphemer” tarjoilee alussa 90-luvun kaltaisesti naksahtelevan ja letkeän hiphop biitin jossa toistetaan loopin kaltaisesti ‘the gun goes click’ kunnes alkaa taas mustalla verhoutumisellaan heräämään henkiin revittelemällä itsensä täysin erilaiseen ääripäähän tuoden mukanaan jo miltei runkkaavasti soitetun black metal kitarariffittelyä, samaan hengenvetoon ilmentävää raivokasta rääkymistä ja vieläkin tiukemmin soitetut tuplabasarit. Näiden kahden kappaleen jälkeen on todellakin outoa ja samalla hämmentävää todistaa kuinka kahden tyystin erilaisen maailman yhdistäminen toimii näinkin erinomaisesti. “The Collection” ottaa enemmän death metallimaisen runttauksen ylleensä ja samalla lisäten ryhdikkyyttä tuomalla mukaan näyttämötaiteellisia vaikuttimia ja dramaattisuuden tajua. Albumin kolmas ja viimeinen osuus tarjoilee selvästi leikkisämmän sävyn kuin mihin ollaan totuttu kahdella edellisellä levyllä liittämällä 8-bittimäistä äänimaailmaa mutta kuitenkin näistä kolmesta albumin viimeistelevästä kappaleesta löytyy samanhenkistä raa’an oloista, miltei hardcoremaista tunnelmaa kuin debyytiltä. Ainakin levyn päättävä “Roadside Art” tuo kauan kaivattua digital hardcoremaista otetta Rabbit Junkin musiikkiin jonka myötä raita etenee tasaisella paalujunttauksella loppuun asti.

This Life Is Where You Get F__ked on siis mielenkiintoinen konsepti sisältäen ennenkuulumattomia yhdistelmiä sekä vanhaa, hyväksi todettua toimintatapoja jonka myötä Rabbit Junkin ystävät pitäisi olla tämän levyn kanssa kuin kotonaan. 37 minuutin kompaktina kokonaisuutena levy ei myöskään sorru liian pitkäksi taikka lyhyeksi. Soitto kulkee kuin juuri öljyt vaihdettu koneisto mutta silti kaikesta huolimatta ‘turvallinen’ taitaa olla se sana joka parhaiten kuvailisi tätä julkaisua, varsinkin REframe albumin jälkeen. Uudistuksia on sopivasti mukana mutta ne eivät kuitenkaan tällä hetkellä vaikuta kokonaisuuteen niin paljon että tätä voisi suoralta kädeltä sanoa Rabbit Junkin parhaimmaksi teokseksi. Ehkäpä tämä vaatii vielä pari viikkoa intensiivistä kuuntelemista kunnes mielipide heilahtaa vaa’an kaltaisesti toiselle puolelle.

Iron Man

Iron ManOhjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Mark Fergus, Hawk Ostby, Art Marcum, Matt Holloway
IMDB: Iron Man (2008)

Tony Stark on toisinaan viinan ja naisten parissa viihtyvä, lipeäkielinen miljonääri-playboy mutta hän on myös nero joka vapaa-aikanaan kyhäilee kaikenlaista mekaaniseen liittyvää omassa pajassaan sekä tietenkin tekee kiireistä leipätyötä mm. aseteknologiaa kehittävän yhtiönsä johtajana ja kansikuvapojuna. Tai sanoisinko että tämä oli vanha Tony Stark joka ei pahemmin välittänyt mitä hänen kehittämillään joukkotuhoaseillaan tehtäisiin kunhan ne vain myytäisin huokealla hinnalla virallisen reitin kautta. Kuten perinteinen supersankari tarina yleensä vaatii, tarvitaan oman elämänsä uudelleen arvioiva tapahtuma joka avaa silmät ja kyseenlaistaa henkilökohtaisia moraaliarvoja.

Tällä kertaa homma menee näin. Tony Stark oli onnistuneesti demonstroinut yhtiönsä uusinta Jericho ohjustaan USA:n armeijalle Afghanistanissa kun yllättäen paluumatkalla häntä kuljettavan saattueen kimppuun hyökätään ja hänet otetaan vangiksi. Hän haavoittuu tässä yhteenotossa mutta afgaanitaistelijoiden vangitsema lääkäri onnistuu pelastamaan hänen henkensä varsin erikoisemmalla tavalla. Nimittäin Tony Starkin rintakehään istutetaan isohko magneettikela joka estää sirpaleiden etenemisen kohti sydäntä. Tony ei tietenkään tyydy tähän kömpelöön ratkaisuun jossa hän olisi jatkuvasti auton akussa kiinni vaan kehittelee uudenlaisen energialähteen joka helpottaa hänen liikkumistaan ja siinä samalla toimien hänen pakosuunnitelmansa ytimenä. Ja näin syntyy ensimmäinen versio Iron Manista. Olosuhteiden pakottamana, Tony Stark alkaa rakentamaan haarniskaa jonka avulla hän murtautuisi tyrmästään ulos ja lopulta myös vapauteen.

Nyt täytyy oikein kehua näyttelijävalinnoita tässä elokuvassa. Mm. huumesekoilustaan tuttu Robert Downey Jr. tekee kyllä vakuuttavaa työtä Tony Starkina. Ne vähäisetkin sarjakuvat mitkä olen lukenut tästä hahmosta sopivat yksi yhteen Downeyn tulkintaan. Vaikkakin itse muistelisin että Tony Starkin hahmo taisteli jossain vaiheessa alkoholismia vastaan ja veteli jotain pillereitä nassuun siinä ohella, eiköhän kaverilla löydy kokemusta mistä ammentaa aineksia hahmon synkempäänkin puoleen. Tosin onko Hollywood valmis tuomaan viinaan menevää supersankaria? Tuskin. Siellä on ihan omat möröt elävässä elämässäkin. Tony Starkin juoksevia asioita pyörittävä apulainen Pepper Potts (Gwyneth Paltrow) ei onneksi saanut ylleensä sellaista peruskaavamaista tyttöystävän roolia sankarille vaan siinä oli sopiva etäisyys jota ei myöskään ylitetty. Kaljupäinen Jeff Bridges on selkeästi elokuvan toinen kantava hahmo. Kun Tony Stark palaa kuukausien jälkeen takaisin elävien kirjoihin ja vieläpä uuden karhean elämännäkemyksen kera – Bridgesin näyttelemä Obadiah Stane ei suostu kuuntelemaan ja todistamaan Tony Starkin aikomusta sulkea tämä tuottoisa bisnes. Starkin päivittäessään Iron Manin pukua omassa autotallissaan, vähitellen alkaa myös selviämään että kuka todellisuudessa oli Tony Starkin kidnappauksen takana jonka myötä elokuva huipentuukin erinomaisesti välien selvittelyyn jossa metalli rytisee ja paukkuu.

Niin, kesän ensimmäinen blockbuster on siis takana ja täytyykin täsmentää ettei Iron Man ole turhaan kiitoksia ja kehuja kerännyt mediassa. Iron Man on malliesimerkki miten tehdään onnistuneesti ykkösluokan viihdyke pimeään elokuvateatteriin ja kerrankin tässä on supersankari-elokuva joka ei kaadu joko käsikirjoitukseen tai sorru näyttelijöiden yli-/aliyrittämiseen. Tämä erinomaisuuden tunne vahvistuu entisestään kun vertailee viime vuonna tulleeseen Transformersiin joka aikoinaan hypetettynä blockbusterina jätti ikävänlaisesti mutterin kokoisia tavaroita tuonne hampaankoloon. Joten omasta puolestani voin sanoa että käy katsomassa tämä elokuva. Teet itsellesi palveluksen etkä varmasti tule katumaan sitä. Indiana Jones, you’re next.

  • Oho… Trent Reznor tarjoilee uutta Nine Inch Nails albumia täysin ilmaiseksi ja toteaa siinä samalla: “thank you for your continued and loyal support over the years – this one’s on me”. (05/05/08 - 0  # )
  • MacGyver… the movie? (04/05/08 - 0  # )

Decomposure: Hour 10

Niin tosiaan… Olinkin parisen viikkoa hyvin vähän netin äärellä joten kaikenlaiset fun-osuudet tyyliin youtubessa vyötäröään myöten kahlaamiset oli meikälaiseltä tyystin poissa laskuista enkä sen johdosta päässyt selailemaan mitä lisämateriaalia tähän Decomposuren konseptiin oli tehty. Kuten esim. tämä musiikkivideo kappaleelle “Hour 10”.