Huomenna…

I’m back eli huomenna asetutaan taas taloksi. Kyllä tässä rempatussa kämpässä kelpaa taas asustella ja uusi, korkkaamaton pyttykin odottaa käyttäjäänsä. Ja perkele, pääsee viimeinkin rentoutumaan…

Addiktioni 17/08

Decomposure: Vertical Lines A (2007)

Decomposure: Vertical Lines AEi ole vähään aikaan tullut sellaista julkaisua vastaan jonka täydellinen olemassaoleva olomuoto saa puhtaan “oh shit, this is so fucking cool” reaktion aikaiseksi itsessäni. Puhun siis sekä musiikillisesti että muovisen CD:n ympärille kyhätyn fyysisen astian kautta. Mistä aloitetaan tämän viikon julkaisun analysoiminen? Vaikka itse paketista. Kun avasin tätä tuoreeltaan postilaatikkoon tiputettua lähetystä, en juurikaan ollut valmistautunut siihen miten henkilökohtainen ja persoonallisella tavalla suunniteltu Vertical Lines A todellisuudessa on. Ensinnäkin julkaisu on kääritty ja nidottu repalaisesti koostettuun pahviseen CD-koteloon jonka johdosta tätä albumia käsiteltiin jo ensiminuuteilta hyvin varovaisesti – kuin tämä juuri kohdattu teos olisi haurain asia maailmassa joka altistuessaan liian paljon kosketukselle ja valolle hajoaisi tomuksi. Herkästi sormenpäillä avasin rönsyilevää narua joka julkaisun ympäri pujotettuna toimii lukitusmekanismina ja päästyäni niinkin pitkälle että sain avattua kotelon ja huomasin välittömästi kuinka tämä luovasti kaaottinen ja kuitenkin erittäin yksityiskohtainen kädenjälki jatkui jokaisella repäistyllä kansipaperin sivulla jossa kappaleiden lyriikat jatkavat vaiheilevaa etenemistä miltei loputtomiin asti ettei melkein tiennyt miten päin tätä pitäisi todellisuudessa pidellä. Oli suorastaan mieltäkohottavaa nähdä omilla silmilläni ja tuntea kätösissäni kuinka Caleb Muellerin luotsaama Decomposure suorastaan heräisi henkiin pelkästään selaamalla tätä taideteosta enkä ollut vielä edes ottanut CD-levyä ulos kotelosta. Kyllä, tämä on taideteos täysinäiseen henkeen ja vereen joka lainailee toimivia työstötapoja materiaaleille menneisyydestä ja varsinaisena outolintuna sisältää myös nykypäivän digitaalisesti hienovaraisesti käsitellyn viimeistelyn ja näin ollen muodostaen häilyvästi kahdella eri rajalla heiluvan fraktaalin kokonaisuuden. Vertical Lines A heijastuu siis erinomaisesti fyysisestä käärestä kuulon kautta koettuun aistimukseen.

Musiikillisesti teos ei kalpene yhtään ensiminuutin reaktiosta koska se jatkaa edelleenkin menneisyyden ja nykypäivän virtaviivaista naittamista yhteen varsin luovalla tavalla. Oletko valmis? Vertical Lines A on vuoden kestäneen nauhoitussession tulos. Aluksi Caleb Mueller nauhoitti yhden vuorokauden aikana kahdellekymmenelleneljälle 60 minuutin C-kasetille kaikenlaista omaan päivään liittyvää arkipuuhastelua ja harrasti jopa pienimuotoista kenttänauhoituksia jonka jälkeen hän siirsi nämä analogisesti nauhoitetut kasetit digitaaliseen muotoon kovalevylle. Jokaisesta tunnista kertyneestä materiaalista hän paloitteli sekä muokkasi äärimmäisyyksiin vietyjä pienimuotoisia, nopeita, klikahtavia, naksahtelevan jumiuttavia sämplejä joista hän alkoi rakentamaan aihioita täysimittaisia tuotoksia varten. Hän eteni nauhojen myötä kronologisessa järjestyksessä: ensimmäinen tunti C-kasetille nauhoitettua lähdemateriaalia muodostaa albumilla ensimmäisen biisin ja yhteensä albumille näitä on siunaantunut yksitoista kappaletta eli toisin sanoen yksitoista ensimmäistä tuntia. Vertical Lines A onkin perinteisen kasetin lailla a-puoli eli vasta ensimmäinen osa kahden levyn muodostamassa kokonaisuudessa. Toinen osa tulee joskus myöhemmin, näin ainakin artisti lupailee mukana tulleen DVD:n kommenttiraidalla. Tämä varsin erikoinen siirtotapa ja äänivirran tehokas manipulointi luo jossain määrin nostalgisen lämpimän tunteen suhisevalla ja naksahtavalla läsnäolollaan mutta perinteinen sävellystyö oikeiden instrumentien sijoittelun myötä sekä omien vokaalien lisäyksen kautta Vertical Lines A kuitenkin muodostaa hyvin modernin tavan käsitellä jopa popmaista indietulkintaa ja silti vahvasti pitäytyen tämän päivän abstraktin koostetun konemusiikin rajoissa. Voisin verrata tätä albumia jossain määrin Richard Devinen omiin töihin mutta sillä erotuksella tietenkin että Decomposuren käsittely on paljon enemmän humaanisempi jossa sähköinen yksinolla-myrsky ei ota albumia täysinäiseen hallintaansa tai ei edes etene tänne suuntaan. Vertical Lines A kuitenkin kuljettaa kuuntelijan pelottomasti ennenkuulumattomille territorioille ja albumilla voi siis heilahtaen kuulla häivähtyneesti esitettyjä vaikutteita esim. 80-luvun alun popista joka yhdistyy saumattomasti jatkuvasti ympäriinsä poikkoilevaan drill and bassiin. Decomposure kuitenkin pyrkii luomaan vakaan tarinan jokaiselle tunnille ja omintakeisesti tuotettujen biittien lisäksi se varsinainen syy miksi itse tykästyin tällä albumilla on herra Muellerin omien vokaalien käyttö. Esim. “Hour 3” on miltei semikuoromaisesti ja erittäin energisesti sykkivä pulssi joka samanaikaisesti kylmästi ja lämpimästi väreilevästi luo jokaisella kuuntelukerralla yhden parhaimmista hetkistä tällä albumilla ja vahvistaa erinomaisesti sitä tunnetta että kuuntelen tyystin omilla jaloilla kulkevaa julkaisua. Vaikka päällisin puolin vaikuttaisi että tämä on yhden mielipuolisen nörtin omalaatuinen tulkinta nykyhetkestä jossa pyritään kokeellisen iDM-maailmasta ponnistavalla tavalla päästä tyystin uudenlainen ennenkokemattoman tunteen ytimeen, albumille tuotetut kappaleet osaavat kuitenkin jossain määrin yllättää. Kuten esim. “Hour 8” kappaleen jälkimmäisellä osuudella kuultava kauniisti pianolla tulkittu balladi on jo ajatuksenakin hyvin outo tämän albumin rinnalla joka kuitenkin onnistuu hienosti lunastamaan paikkansa suorastaan hukkumalla kaikumaisesti imevään huoneeseen ja staattisesti päälle säkenöivään taustameluun. Tämä kai pyrkii olla se korvaava tapa lisätä rauhallista ambientia jatkuvasti haastavassa äänimaailmassa.

Kerrankin voin täsmentää että mitä tahansa sanonkin Vertical Lines A albumista, ne eivät millään riitä kertomaan tämän albumin rikkaasta tunnelmasta sillä tämä julkaisu täytyy kokea itse alusta loppuun – narun avustuksella sulkevasta kannesta levyn sisältämään eri kerroksiin äänenkäsittelyssä. Digitaaliset mp3-kopiot tästä albumista eivät myöskään tee täyttä oikeutta sillä musiikillinen puoli on vain toinen puolikas tästä kokonaisuudesta. Ja viimeinkin mukana tuleva bonus DVD täyttävät ne vaatimukset mitä moni artisti hukkaavat päivittäin julkaisemalla markkinamiesten sanelemaa paskaa. DVD:ltä löytyy runsaasti albumiin liittyvää materiaalia kuten esim. jo aiemmin mainittu ja erittäin valaiseva kommenttiraita albumin luonnista, voi selailla albumin nauhoituksen aikana pidettyä leikekirjaa ja kaiken huipuksi herra Mueller on liittänyt erilaisia mp3-tiedostoja – mm. instrumentaaliversiot albumin raidoista sekä on jopa sisällyttänyt alkuperäiset lähdemateriaalit näiltä yhdeltätoistalta C-kasetilta. Kerta kaikkiaan hieno, erittäin hieno ja omaperäinen julkaisu.

Addiktioni 15/08

Lustmord: The Place Where The Black Stars Hang (Remastered) (2006)

Lustmord: The Place Where The Black Stars Hang (Remastered)Musiikin kuuntelijana ja varsinkin siihen liittyvien mielipiteiden laukojana haluan silloin tällöin poiketa rutiinista. Siis kaiken maailmat kehumiset tyyliin “tuottaja x, haluan tehdä lapsia kanssanne” alkavat jossain määrin puuduttamaan kun pitäisi keksiä uusia tapoja kehua uusinta mestariteosta. Minulla on ollut jo pidemmän ajan sellainen ajatus takaraivossa joka liittyisi dark ambientin kehittäjän, Lustmordin The Place Where The Black Stars Hang albumiin. Luin aikoinaan että tämä on erinomainen julkaisu jonka avulla voi rentoutua saadakseen helpommin unen päästä kiinni. Itse halusin mennä hieman pidemmälle kuin yksinkertainen nukahtaminen albumin tahdissa. Jotenkin tässä viimeisen vuoden aikana olen pakon sanelemana huomannut että ollessani kovemman luokan unen puutteen vankina ja kohdatessani hereillä vahvasti tuotetun musiikin, tämä reaktio aiheuttaa minussa ennenkokemattomia tunteita – kuin kokisin musiikin luomat värähtelyt täysin uudella tavalla ja lumoutuneena ympärilleni nousevan kauneuden edessä melkein haluaisin että se ei loppuisi ikinä. En osaa selittää tätä hallusinomaista kokemusta yhtään paremmin mutta jonkinlaisen jäljen se jätti psyykkeeseeni. Tämä rankemman luokan unen puute on tuonut esiin myös toisen asian. Nimittäin näen yleensä todella outoja unia. Ainakin ne mitkä muistan kokonaisuudessaan ovat jossain määrin olleet tyhjän katseen tuovia kokemuksia ja hieman kyseenalaistaneet mikä minä olen todellisuudessa. Tässä viikon kestävässä kokeiluluontoisessa testissä halusin siis nähdä että vaikuttaako musiikki unien laatuun – eli pyrin selvittämään että puskeeko alitajuntani rajuimmalla tavalla mitä eriskummallisia asioita yhteen ja luo vähintäänkin värikkäästi kerrotun kokonaisuuden. Kun viimeinkin aukeni tilaisuus tämän idean toteuttamiseen, minä aloin valmistautumaan urakkaan – levy hankittiin viikkoa aikaisemmin, rakensin mm. perusparametrit että millä tavalla kuuntelen tätä julkaisua sekä miten dokumentoisin kokemukseni. Kyllähän tässä pieniä epäilyksiä itsellänikin oli että tuottaisiko albumi minkäänlaista reaktioita allekirjoittaneessa. Jos asian laita lopulta olisi näin, fuck it then – minä en siis sovellu tällaisen tapaan prosessoida musiikkia ja siitä on ihan turha itkeä sen enempää.

Maanantai ja ensimmäinen yö – analyysin alkuaskeleet. En tiedä oliko tämä ensimmäinen kokemus pelkkää sängyssä pyörimistä jossa mielentilani vaihteli jatkuvasti valveen ja unen häilyvällä rajalla. Mutta sen huomasin aamuyöstä ollessani hereillä että yhdessä vaiheessa The Place Where The Black Stars Hang on kuin hengityskone jonka tasaisesti kulkeva pulssi kierrättää happea ja jotenkin tuon kuulemisen myötä huomasin että sillä on rauhallinen vaikutus itseeni. Tässä vaiheessa en tiennyt olisiko tämä se tärkein tekijä jolla saavutetaan tavoittelemani päämäärä. Saattoihin toki että jännitin tätä ensimmäistä koetta ehkäpä liiaksikin ennakkoon mutta nyt jälkikäteen voin vain todentaa että yhdessä vaiheessa koin kuinka hengitykseni muuttui raskaammaksi – kuin olisin tuntenut kun vaivuin syvemmälle unen rajaseuduille. Alitajunnasta kumpuvia unia en tosin nähnyt (tai en edes muista nähneeni) mutta tästä oli selkeästi hyvä jatkaa. Aamulla en tosiaankaan osannut odottaa sitä olisin ollut näinkin virkeä – heräsin täydellisesti kellon lyöntiin ja minkäänlaista väsymystä ei ollut aistittavissa ja minä sentään heräsin ennen kello viittä aamulla. Ehkäpä The Place Where The Black Stars Hang osaa sopeuttaa näihin aikaisiin herätyksiin ja uuteen unirytmiin erinomaisesti.

Toinen yö. En edelleenkään nähnyt unta mutta yhdessä vaiheessa koin samanlaisen hetken kuin edellisenä yönä. Heräsin kuin hiljaisuus olisi vetänyt minut puoleensa ja yhtäkkiä huomasin että olin samassa kohtaa levyä jossa on aivan hiljaista – ympäristöstä ei kuulunut mitään ylimääräistä ja hetkeä myöhemmin vaivuin taas unen puolelle. Tällä kertaa aamu taasen oli vaikea. Jotenkin olo oli friikkimäinen ja olin kuin on-the-edge odottaen että jotakin tulee tapahtumaan. Minulla oli erityisesti vaikeuksia silmieni kanssa ja yhdessä vaiheessa epäröinkin että olenko edelleenkin jossain unessa kun istuessani vessan pytyllä tuijotin lattian rajassa kulkevaa ohutta putkea ja näin kun se värähteli, kuin joku hemmetin epävakaa glitch Matrix-koodissa. Eikä sekään auttanut tilannetta kun katsoin ulos ja näin aamuyön pimeyden jota sumu helli kuin upottaakseen syliinsä. Näkymä oli kuin muusta maailmasta ja jotenkin en osannut ajatella että olin hereillä ja tämä on tyystin normaali aamu. Vasta töissä olo palautui normaaliksi.

Kolmannesta yöstä lähtien ei enää tullut minkäänlaisia häiriötekijöitä ja nyt päästiin jo lähelle sitä päämäärää mitä lähdin tavoittelemaan. Unien näkeminen. Näin siis unta mutta en muista kuin yhden selkeän asian siitä. Olin niin lähellä että melkein pystyin koskettamaan sitä. Unessani minä riitelin äänekkäästi kolmen muun henkilön kanssa ja eräs yksityiskohta jäi helposti mieleen – meillä kaikilla oli samanlaiset tummat puvut päällä (kravateista lähtien) eikä siinä kaikki. Meillä oli myös samanlaiset valkoiset naamarit päässä. Se mistä me riideltiin ei tullut ikävä kyllä selväksi mutta jotain tärkeätä se varmaan oli kun itsekin keuhkosin ja olin hiiltynyt sen verran pahasti. Jotenkin tässä kohtauksessa oli David Lynchmäinen tunnelma läsnä jota ei mitenkään pysty selittämään. En tiedä oliko tälläkin myös vaikutusta toivomaani lopputulokseen mutta olin joka yö nostanut volumea yhden pykälän sen toivossa että se nopeuttaisi prosessia. Viikon edetessä kohti sunnuntaita, keskiviikon kaltaisesti muistin vain pieniä palasia yöllä nähdyistä unista. Tämä oli jossain määrin turhauttavaa sillä nämä pienet osaset eivät kerro millään tavalla unen todellisestä perästä. Harmi vaan että viikko oli jo lopussa ja itsekin jouduin kaksin käsin valmistautumaan väliaikaiseen muuttoon kämpästä sillä olisin mieluusti halunnut jatkaa tätä koetta vielä yhdellä viikolla. Mutta sen voin kyllä omasta puolestani todistaa että Lustmordin yksi tähtihetkistä, The Place Where The Black Stars Hang soveltuu erinomaisesti myös käytettäväksi nukkumiseen. Albumilla on syvälle tuntemattomaan kurkottava tunnelma ja universaalin mysteerejä avaavalla tavalla käsitellä tummanpuhuvaa äänivirtaa sisältää myös mieltä rauhoittavan vaikutuksen kuuntelijaan ja sen viimeistään huomasi siinä kun itse nukahdin jo heti julkaisun toisessa osuudessa jossa erityisesti tämä tasainen, hengityskonemainen pyyhkäisy ottaa äänimaailman tehokkaasti haltuunsa. Kokemukseni oli siis loppupeleissä erittäin positiivinen ja täytyykin varmaan jossakin vaiheessa tehdä tämä koe uudestaan ja kokeilla että pääsenkö yhtään lähemmäksi tavoittelemaani päämäärääni.

  • Venetian Snares uusin tuotos, Detrimentalist näyttäisi ilmestyvän joskus tämän vuoden puolella. Ei oikein vakuuttanut, ei ainakaan noiden klippien perusteella. Ehkäpä liiaksikin asti viime vuosikymmenen haudankaiveluja. (11/04/08 - 0  # )

Operaatio Blackout

I like these calm little moments before the storm…

Tässä saattaa tulla pieni muutos omaan blogin sisällön tuottamiseen. Joudun siis remontin takia väliaikaisesti evakkoon kämpästä jonka myötä pahimmissa tapauksessa mm. tämä blogi on parin-kolmen viikon aikana hiljainen. Tai sitten ei. Tällä hetkellä ei ole harmaintakaan aavistusta että miten hoidan kaikki internetin kautta tapahtuvat asiat ja onko väliaikaisessa asunnossa edes minkäänlaista mahdollisuutta nettiin. Epäilen itsekin. Läppäri on kuitenkin mukana joten sen avulla paskanjauhaminen kyllä luonnistuu, mutta sitä on paha julkaista jos en pääse nettiin.

Tyyntä on siis odotettavissa ja tänään pitäisi alkaa pakkaamaan rakkaita levyjä laatikoihin.

  • Kas, Enduser on pistänyt pari livesettiään imuroitavaksi. Ainakin ensimmäinen paketti toimii hyvin sellaiselle joka ei ole vielä tutustunut tähän kaveriin. (09/04/08 - 0  # )

Uusi Photophob julkaisu

Laridae co-founder Herwig Holzmann is back with a brandnew album under his main moniker “Photophob”. On “Skaphander Skanks” he again devotes himself to what he just seems to love most: Retro Science-Fiction influenced fast-forward Drill ‘n bass absurdities, full of cheesy overdone pathos and hyperactive breakbeats, puckishly scattered to the four cosmic winds.

If you liked Photophob’s “Music for Spaceports” releases, this is for you! So, turn on your autopilot, release the safety of your Hyades Laser Blaster and get ready for take-off! There are galaxies waiting to be discovered, spaceports to be descended on and exotic alien beauties to be worshipped…

» Laridae.at
» Photophob.net

Jotenkin väsynyt mieli kaipasi tänään tällaista yliaktiivista ja selvästikin sokerihumalssa vellovaa tunnelmaa. Tämä siis tuli kuin tilauksesta.

Cloverfield

Ohjaus: Matt Reeves
Käsikirjoitus: Drew Goddard
IMDB: Cloverfield (2008)

Cloverfield sai viime vuoden puolella jumalattoman kokoiset mittasuhteet hypetyksen suhteen ja täytyy myöntää että kaiken tuon kuhinan keskellä itsekin lankesin propagandan raskaasti pyörivien rattaiden hampaisiin. Kun viimeinkin tuli aika katsastaa elokuva, yllättäen en saanut ketään mukaani leffateatterin pimeyteen – oli joko konflikteja aikataulujen kanssa, “hirviöleffat eivät hirveästi kiinnosta” ja yhdeltä henkilöltä sain epämääräisen selityksen siitä että elokuvan käsinkuvattu tyyli saattaa aiheuttaa pahoinvointia ja kieltäytyi sen johdosta. Tosin itselläkin tuli kaikenlaisia esteitä jonka myötä melkein meinasin missata tämän elokuvan kokonaan. Onneksi raivasin aikaa tälle sillä Cloverfield on todellakin kaiken sen mediassa pyörineen hypetyksen arvoinen.

Cloverfield on tyystin erilainen kokemus mihin olen tottunut elokuvien katselijana. Elokuva alkaa Yhdysvaltain puolustusministeriön arkistomateriaalin omaavalla introlla jossa kerrotaan kamerasta joka on löytynyt alueelta “US-447” eli tässä tapauksessa paikasta joka tunnettiin aiemmin nimellä Central Park. Näytettävä nauha on siis peräisin videokameran SD-kortilta ja se lähtee pyörimään katsojan silmien edessä. Ajasta milloin tämä on tapahtunut ei ole muuta tietoa kuin että on toukokuun 22 päivä ja kyseisen illan juhlakaluna on Rob jolle pidetään läksiäisjuhlat sillä on hän vastaanottanut uuden työtehtävän joka vaatii sitä että hänen täytyy muuttaa New Yorkista Japaniin. Illan tunnelma vaihtelee iloisesta juhlinnasta pienimuotoiseen henkilöiden väliseen konfiktiin joka sai alkuunsa kolme viikkoa aikaisemmin. Se mitä tapahtui kolme viikkoa aiemmin tulee nauhalla hetkittäin esiin, sillä tämä viimeiseksi jäänyt tuotos eli Robin läksiäisjuhlat nauhoitettiin aikaisemman filmauksen päälle. Kuten juhlinnalla on yleensä tapana, se keskeytyy jostakin syystä ja vieläpä rajulla tavalla. Tällä kertaa yhtäkkiä maa värisee ja Manhattanilla räjähtää. Pelon, ihmetyksen, hämmennyksen ja tuhon keskellä ihmiset alkavat tajuamaan että tuolla talojen välissä liikkuu jokin elävä.

Näistä asetelmista lähtee siis persoonallinen ja ennenkaikkea henkilökohtainen tapa todistaa hirviön läsnäolo. Amerikkalaisten versio Godzilla elokuvasta kymmenen vuotta aiemmin oli sen verran luokatonta Hollywood huttua että oli tosiaankin viimeinkin aika tuoda tuore 2000-luvun luova näkemys tästä klassisesta hirviö-genrestä jossa tuntematon olio rellestää vapaasti miljoonakaupungin sydämessä. Se miten Cloverfield on kokonaisuudessa rakennettu, on julmetun nerokas. Ei minkäänlaista soundtrackia, sillä elokuvan musiikki on kaupunki itsessään ja sen välittämä taustahälinä sireeneistä muiden ihmisten reaktioihin. Tämän johdosta pelkkä betoninen ja metallinen äänimaailma luo intensiivisen tavan ilmentää kerronnallisuutta ja kaupungin muuttuessaan täysimittaiseksi sotatilaksi, sotilaat tuovat epätoivoisesti etenevän taistelun olemuksen äänimaailmaan. Siihen kun yhdistetään käsivaralla kuvattu kameratyöskentely johon vahvasti skriptattu cgi-työskentely tekee vaikuttavaa jälkeä sekä unohtamatta tietenkään elokuvan todellinen päänosan esittäjä joka häärii vain taustalla tekemässään miltei päättymätöntä tuhoaan – kaikki mainitut asiat yhdessä luovat erittäin uskottavan tarinan jossa jälleen kerran motiivina on omien tunteiden peittämän vääryyden tajuaminen ja pyrkimys korjata se.

Täytyy vielä mainita se että minäkin haluan tuollaisen kameran joka kestää ties minkälaista kuritusta ilman vakavempia häiriöitä itse toimintoihin.

Addiktioni 14/08

Clint Mansell feat. Kronos Quartet: Requiem For A Dream (Original Soundtrack) (2000) / Requiem For A Dream (Remixed) (2002)

Clint Mansell feat. Kronos Quartet: Requiem For A Dream OSTDarren Aronofskyn ohjaama Requiem For A Dream on yhä edelleenkin tänä päivänä yksi lohduttomasti esitetyistä tarinoista ihmisen itsensä kehittämästä addiktiosta. Elokuva kertoo hyvinkin suorasukaisesti ja ilman minkäänlaista pääntaputtelua nykypäivän huumeiden todellisista vaaroista ja siitä miten syvälle ihminen pystyy kadottamaan itsensä psyykkeensä luomassa maailmassa yrittäessään etsiä keinoa häivyttää jatkuvasti kasvavaa tuskaansa ja siinä ohella päästä pahimpia painajaisiaan pakoon. Yksi syy miksi elokuva on jokaisella katselukerralla niin jumittavan tehokas on sille tuotettu originaali score. Jälleen kerran kyseeessä on siis sellainen tapaus jossa elokuvalle sävelletty musiikki vahvistaa jo muutenkin tukevia raameja samalla laajentaen elokuvan epätoivoa värittävää tunnelmaa entisestään ja näin ollen lopulta lyö täydellisen pisteen i:n päälle pelottavia piirteitä esiintuovalla työllä. Requiem For A Dream oli siis Pop Will Eat Itself nokkamiehen Clint Mansellin toinen score elokuvarintamalla ja tämä teos toi hänet myös parrasvaloihin elokuvamusiikin saralla. Requiem For A Dream soundtrack on monien tituleerama mestariteos jonka pääteemaa, “Lux Aeterna”, lainaillaan näinäkin päivinä monissa trailereissa ja televisio-ohjelmissa (Lord Of The Rings taitaa olla se kuuluisin käyttötapa uudelleen sävelletyllä “Requiem For The Tower”) tai tehtaillaan aina silloin tällöin uusia versioita tai sämpläillään konemusiikki-maailmassa (tällä hetkellä DJ Orkidea on viimeisin tuottaja joka hyppäsi tähän jälkimmäiseen kelkkaan).

Kuten elokuva, score on myös paloiteltu kolmeen osaan – Summer, Fall ja Winter – alku, keskiosa ja loppu. Scoren alku luo elokuvan kaltaisesti toivoa paremmasta tulevaisuudesta johon nelihenkisen Kronos Quartetin humaanin lämmin ja kauniisti jousisoitinten kautta tulkittu esitystapa tuovat tätä erinomaisesti esiin. Clint Mansell taasen tuo sävellyskynän lisäksi myös omalla panostuksellaan paljon elektronisia piirteitä mukanaan jonka myötä ylitsepursuileva hektisyys ja nykyhetkessä rimpuileva innostuneisuus väreilevät yhdessä vahvasti ilmassa mutta kuitenkin antaen paljon tilaa Kronos Quartetille työskentelylle ja näin ollen päästäen vuorotellen kumpainenkin ääripää esiin. Tämä on se jaottelutapa joka toimii mainiosti ja Requiem For A Dream onkin yksi erinomainen esimerkki siitä miten elektronisuutta voidaan valjastaa tehokkaasti mukaan ja luoda ilmentämään tunnelman luonnetta täysin koneellisella tavalla mutta kuitenkin pysytellen kokoajan taustalla. Kolmeen osaan eroteltu score tekee sellaista akselinsa ympäri pyörivää liikettä jossa aina palataan samojen teemojen äärelle mutta joka kerta kun aloituspiste ohitetaan, vauhti lisääntyy ja hiertävästi puristavien viulusoitinten myötä musiikki suorastaan muuntautuu hiljalleen painajaismaiseksi kujanjuoksuksi. Vaikka keskimäisen osan aikana samat teemat lähtevät uudestaan pyörimään kuin repeatilla oleva nauhuri, kuitenkin Kronos Quartetin luomasta äänimaailmasta alkaa jo heti aistimaan viiltävää ja hieman masentavaakin tunnetta samalla kun elämä liukuu tasaisella tahdilla pois raiteilta – Sara vajoaa oman mielensä painajaisiin jossa conga-rumpuja soitteleva piru lyö vakaasti tahtia tv:n välityksellä; Harry, Tyrone sekä Marion alkavat olla niin syvällä addiktion ja huumausaineiden luomassa oravanpyörässä josta ei edes näy minkäänlaista ulos vievää kylttiä vaan taipumuksen myötä aineita pyritään hankkimaan keinolla millä tahansa. Kun akseli naksahtaa vielä kerran sen merkiksi että ollaan kolmannella ja viimeisellä kierroksella, scoren loppuosassa henkilökohtainen helvetti pääsee lopultakin täysin valloilleen ja sen myötä jouset muuntautuvat sahamaisen teräväksi grindaukseksi ja edestakaiseksi leikkaavaksi liikehdinnäksi jossa intensiivisyyskerroin nousee jyrkästi ylöspäin. Elimistön hermostuneisuus, paranoia, kuoleman pelon vahva olemus ja epätoivo ovat huipussaan ja lopulta ainoa asia mikä pystyy pysäyttämään tämän jatkuvan putoamisen on vastaantuleva betonipohja. Soundtrack ei siis missään nimessä ole helppoa materiaalia omaksua mutta ajan kanssa tämä palkitsee pidemmälle päälle jonka pariin jaksaa palata tietyn väliajoin – kuin narkkari joka palaa vakiolähteensä luo.

Clint Mansell feat. Kronos Quartet: Requiem For A Dream (Remixed)Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin yllättäen remix-albumi tästä soundtrackista jossa kaikki kynnelle kykenevät hip-tuottajat sekä vähemmän tunnetut lahjakkuudet pääsivät näyttämään osaamistaan. Tosin tämä ei ole täysiverinen remix-julkaisu sillä miltei puolet kappaleista on ennenjulkaisemattomia palasia elokuvan ääniraidalta. Julkaisu siis etenee heittäen remiksin tai kaksi ja näiden perään asetellaan liitoksena toimiva alkuperäisen soundtrackin cue. Tämä läpikäyvä miksaustyyli toimii erinomaisesti pysytellen koko ajan liikkeessä eikä jää sellaista ns. tyhjää ilmaa roikkumaan kuplan muodossa. Mutta se todellinen kysymys johon perätään tiukasti vastausta on tietenkin että taipuuko Requiem For A Dream myös remiksauksen jalossa taidossa? Osaavissa käsissä kyllä. Kronos Quartetin luoma orgaaninen soundimaailma tarjoaa tietenkin runsaasti pelonsekaista tunnetta ja eri skaalan soittotyylejä jolla saadaan liuta erilaisia raakamateriaaleja vierailevien tuottajien käyttöön. Paul Oakenfold, mies joka tuntuu olevan eri studioiden puhelimen pikanäppäimessä kun halutaan että soundtrackille tehdään erikoinen uudelleenmiksaus pääteemasta julkaisun biisilistan perään jotta saadaan näyttävä cool-merkintä yhtiön imagoon ja näytetään muille että ollaanpas sitä taas niin muotitietoisia nykypäivän menosta kaupallisella konemusiikin puolella, on myös täällä ja tuottaa aika pitkälti Oakenfoldin näköisen remiksin “Lux Aeternasta”. Siis klubijunttaus klubbaajille joka istuu kuin naula päässä. En valita tällä kertaa, sillä mies osaa hommansa parhaimpina päivinä ja tälle julkaisulle tuotettu remix on yksi todiste siitä. Tasaisella techno-biitillä varustettuja tuotantoja riittää tällä albumilla ehkäpä liiaksikin asti mutta Plant’n näkemys on kuitenkin sellainen esimerkkitapaus jossa perus 4/4 polkee tiukasti tahtia ja sekaan vielä heitetään puheenpätkiä elokuvasta sekä jouset ylläpitävät alkuperäisen hengen mukaan kesän lämmintä tunnelmaa. Loppupuolella soiva Jagz Koonerin toinen tälle julkaisulle valmistettu työ eli tässä tapauksessa savuiseen trip-hopin alaisuuteen muokattu remix on yksi julkaisun selkeimmiten erottuvista hetkistä sillä siinä on hyvin pitkälti samankaltaisesti tuskaa hikoilevaa tunnelmaa kuin itse elokuvassa mutta huomattavasti hitaammin tulkittuna. Frontline Assembly kaksikon – Bill Leebin ja Rhys Fulberin pyörittämän sivuprojektin eli tässä tapauksessa Deleriumin näkemys taasen putoaa tuohon välimaastoon ettei oikein tiedä miten päin tätä pitäisi pidellä käsissä. Nimittäin kaverusten tämänkertainen remiksaustyyli kuulostaa omissa korvissani jo liiankin paljon Hybrid kloonilta joka ainakin itselleni aiheuttaa sen että plagiointi syytökset lähtevät herkästi ilmaan. Ehkäpä kuitenkin sen pahimman mokan tekee säveltäjä itse. Kun “Ghosts” cueen tuodaan mukaan vokaalit, se kuulostaa liian paljon palikkatestilta jossa neliomäistä palikkaa työnnetään pyöreään koloon. Homma ei yksinkertaisesti vaan toimi. Mitäköhän herra Mansellin päässä on oikein liikkunut kun hän on alkoi työstämään tätä versiota? Anyway… Vaikkakin remix-albumit ovat yleensä sellaisia tapauksia ettei kaikkia yksinkertaisesti voi miellyttää sisällön suhteen, tämä julkaisu on kuitenkin loppupeleissä suositeltava tutustumiskohde jos alkuperäinen soundtrack löytyy hyllystä. Itse ainakin löysin omat suosikkini nopeasti ja kyllähän tämä jollain tapaa pidentää alkuperäisen teoksen luomaa äänimaailmaa.