Addiktioni, 13/08

Kelly Bailey: Half-Life 2: Episode Two (Original Soundtrack) (2007)

Kelly Bailey: Half-Life 2: Episode Two OSTAlunperin Half-Life 2: Episode Two soundtrack CD oli ainoastaan saatavilla Venäjän markkinoilla ja silloinkin piti tilata Valven tekemän mammuttimainen The Orange Box ennakkoon jotta sai tämän musiikki CD:n omakseen. Joten ymmärrettävistä syistä itse julkaisu on sen verran harvinaislaatuinen tapaus että jos saa edes pienenkin tilaisuuden sen hankkimiseen, siihen tartutaan ilman minkäänlaista nykyisen tilanteen arvioimista vaikka lompakosta joudutaankin pulittamaan aimon summan saadakseen sen kokoelmaansa. Mutta jälkikäteen on yleensä helppo irvistäen hymyillä sillä CD on tosiaankin kaiken sen vaivan arvoinen ja onkin aina miltei vapauttavaa kuulla kun ensimmäiset ilmavasti ja ryhdikkäästi soitetut nuotit iskeytyvät kuulokkeista korviin ja sieltä kimpoillen takaraivon seinämään. Huolimatta nimestä, CD myös sisältää Episode One’n soundtrackin joten 52 minuuttiin mahtuu jälleen paljon ja samalla hyvinkin erilaisia tunteita uudelleen herättäviä vaikutuksia.

Osa Episode One’n cuesta on selkeästi huomattavasti synkemmällä mielentilalla eteneviä kuin mitkään muut tilanteet tässä koko pelisarjassa – jopa turisteja syövä zombiekaupunki Ravenholm vetää lyhyemmän tikun tässä vertailussa kun pyritään mittaamaan kuinka pitkälle tätä jatkuvasti itseään syöttävää klaustrofobisen sekavaa olotilaa pystyy todellisuudessa kasvattamaan. Kiitos Episode One’n pimeyden paksun verhon takana etenevän luonteen takia, musiikissa myös kurkistaa sellainen kiivaan luonteen omaava industrialmainen mutaatio joka ahmien syö kaiken valon ja kolistelee käytävillä vain sen merkiksi että se lähestyy tietäen missä olet. Kirskuvasti esiintuodut kitarat, hakkaavasti taotut perkussiot sekä siihen ynnätyt raskaasti vaeltelevat puhallinsoittimet värittävät tätä omalaatuista tunnelmaa siihen pisteeseen että kuuntelijallakin alkaa olla hieman epämiellyttävästi painostava olo. Mutta siirrytäänpäs täysin toisenlaiseen fiilikseen eli aavasti leviävään tunnelmaan. Soundtrackin ambientmaiset työt todistavat jälleen miten pitkälle ollaan kuljettu kolmen vuoden takaisesta toisesta päänavauksesta – esim. “Infraradiant” suorastaan hehkuu kuumana elektronien irtautumista josta myös tulee helposti mieleen Pan Sonicin massiviinen työ “Säteily” mutta kuitenkin huomattavasti rikkaammin viimeisteltynä ja tietenkin kompaktina neljän ja puolen minuutin versiona. Herra Bailey on myös valjastanut dark ambientin ääreltä paljon referenssipisteita joista ainakin “Shu’ulathoi”, “Decay Mode”, “Dark Interval” ja “Inhuman Frequency” jatkavat soundtrackilla tuota raskasmielisesti rakennetun polun kulkemista.

Mutta vasta Episode Two’n myötä Kelly Bailey vie koko HL2:n soundtrack konseptin täysin uudelle tasolle jossa luonnollisuutta tuodaan astettain kasvavalla tavalla esiin ja sen myötä luo vahvemman tunnesiden pelaajan ja pelikokemuksen välille. Musiikki on siis alkuperäiseen emopeliin verrattuna edelleenkin paikoitellen adrenaalitäytteistä runttausta jonka myötä on kuitenkin pyritty selkeästi siirtymään enemmälti pois elektronisesta tuotannosta tuonne oikeilla instrumenteilla toteutettuun rockmaiseen työstötapaan. Kyllähän tällä soundtrackilla edelleenkin roikkuu liukkaasti vaihtuva biittipatteristo joka muistuttaa siitä että masiivisesti nivusiin potkivalla perkussioilla on yhä arvokasta käyttöä tämän päivän tarinankerronnassa – “Last Legs”, “Self Destruction” sekä “Sector Sweep” tuovat sen erinomaisesti kuuluviin mutta täysvaltainen rockteos “Vortal Combat” on yksinään soundtrackin avaavana cuena yksi hienoimmista aloituksista julkaisujen historiassa ja samalla kertoen ettei elektronisuutta välttämättä kaivata kaikissa tilanteissa. “Hunting Party” on toinen selkeä kohokohta soundtrackilla jossa tanakasti käyntiin lähtevä särisevä shoegaze äänivalli joka lähtee kitarasta, hurisee ja pörisee aaltomaisesti sen merkiksi että viimeinen käyttöpäivä on vasta vuosien päässä ja samalla viestittää kuuntelijalle: “it’s time to kick some major ass”. Kai minä tällä taas epämääräisellä jorinallani yritän kertoa että loppupeleissa Episode One ja Two edustavat onnistuneesti musiikillisesti muutoksen tuulia ja koska kitaroita on adaptoitu vieläkin enemmän mukaan, se tuo selkeää lisäpontta myös siihen miten tarinaa tuodaan esiin visuaalisesti. Yksinkertaisuudessa yritän siis sanoa että kyllä – Half-Life 2: Episode Two soundtrack on ehdottomasti herra Baileyn parasta antia ja kun muistissa on edelleenkin alkuperäisen Half-Life 2:n musiikit joka vuoristoratamaisella liikehdinnällään loi yhden värikkäimmistä tapauksista elektronisesti luodun pelimusiikin saralla – se on jo paljon sanottu tästä tuoreemmasta julkaisusta.

Odottamaton käänne

On kieltämättä hieman wtf fiilinki päällä, varsinkin näin työpäivän jälkeen. Meinaan siis että tämä yhtäkkinen trafiikki on jatkunut pitkin päivää eikä loppua näy. Ei siinä mitään, se on edelleenkin erinomainen leffa jota suosittelen lämpimästi.

I have a dream

Tänään viimeinkin kauan ajatuksissa liikkunut kokeiluluontoinen asia sai täydellisen ajankohdan. Työvuorolistaani katsoessani, näin että kahden viikon kuluttua työpäiväni alkavat kello kuudelta aamulla koko viikon aikana, mikä tarkoittaa tietenkin sitä että yöunet jäävät aika pitkälti kuuden tunnin mittaisiksi ja psyykkeeni joutuu taas väsymyksen myötä rasitukselle viikon aikana. Tätä väylää minä hainkin itselleni pitkään. Olen siis miettinyt yhden levyn suhteen että laittaisin itseni sen verran likoon ja yrittäisin hieman erilaisella tavalla kokea musiikin vaikutukset. Päässä pyörinyt ajatus on siis yksinkertaisuudessa se että pistän tietyn levyn soimaan juuri ennenkuin menen maate ja se soi taustalla kun nukun. Jos kaikki sujuu odotusten mukaiseksi, väsymykseni auttaa tässä sen verran että uneni muuttuvat vieläkin eläväisemmäksi ja koen musiikin vaikutukset helpommin mutta millaiseksi tämä kokemus todellisuudessa muokkautuu kun tämä tietty levy lähtee pyörimään? Se jää nähtäväksi.

Kun selitin tämän konseptin eräälle työkaverille, hän innostui tästä ja halusi tietenkin kuulla ensimmäisenä kokemukseni sekä mahdolliset tulokset jotta hänkin voisi kokeilla sitä itse. Toinen työkaveri herätti heti sen ajatuksen että mitä jos tämä epäonnistuu täysin. Se on kieltämättä riski, mutta pakko tätä on kokeilla. Niin ja mikä levy on kyseessä? Se pysyy tällä kertaa vielä pimennossa…

Addiktioni, 12/08

Beefcake: Coincidentia Oppositorum (2000)

Beefcake: Coincidentia OppositorumKun puhutaan uuden musiikin löytämisestä tässä sisäänpäin hengitetyssä aistien viidakossa ja oman epätoivoisesti jatkuvan addiktion tyydyttämisessä, Volker Kahlin musiikki on itselläni ollut yksi selkeimmistä kohokohdista viime aikoina. Elokuvamainen kerronnallisuus yhdistettynä erilaisiin elektronisiin työstötapoihin on suorastaan avannut silmäni sille mihin tätä kahden lajityylin sekoitusta voi parhaimmillaan kuljettaa yhden miehen henkisillä voimilla – varsinkin kun kaveri ei ole tehnyt yhtään cinemaattista kokemusta varten vasten tehtyä scorea vaan hänen levynsä ovat enemmän olleet mielikuvituksen pienille elokuville suunnattuja teoksia. Ennen Kattoo pseydonyymin alaisuudessa tehtyä soolotuotantoa, hänellä oli eräs toinenkin projekti joka tunnettiin nimellä Beefcake. Beefcake on tällä hetkellä menneen talven lumia ja aika pitkälti viiden jalan syvyyteen raahattu painolasti mutta Gabor Schablitzkin kanssa perustettu kollaasi edelleenkin keräilee vuosi toisensa jälkeen enemmän ja enemmän arvostusta elektronisen musiikin piireissä ja tärkeintä on se että heidän julkaisemansa musiikki elävät yhä monien vanhojen sekä uusien fanien muistissa. Tämän johdosta osa julkaisuista saa kitkerän veren maun suussa vauhdittamana etsiskellä jotta sen saa kokoelmaansa ja yksi näistä vaikeamman luokan tapauksista on vuonna 2000 Hymen-levymerkillä julkaistu Coincidentia Oppositorum.

Coincidentia Oppositorum alkaa pelottavasti italialaisella 30-luvun musiikilla joka kuitenkin varsin nopeasti häivähtyy scoremaiseen otantaan jossa toistetaan sanaa ‘relax’ – kuin valmistaen kuuntelijan tulevaan rupeamaan jossa kuiskien annetaan vain yksi pieni mutta tärkeä neuvo jonka avulla tästä julkaisusta pääsee lävitse vahingoittumatta. Lihaksia ei tosiaankaan kannata jännittää tämän kuuntelun aikana sillä albumi aiheuttaa kramppeja vaihtaessaan jatkuvasti tulo- ja menosuuntaa. Oleta saavasi mitä tahansa, mutta todellisuudessa varaudu odottamattomaan täysivaltaiseen hyökkäykseen jossa käytetään myös luovaasti keittiön allasta. Coincidentia Oppositorum on, sanoisinko jopa hivenen Parkinsonin taudin kaltaisesti oirehtiva matka elektronisen musiikin eri tyyleihin, vaihtuviin sävyihin ja voimakkaisiin rytmisiin tulkintoihin mutta saavuttaen täydellisesti sen pisteen että albumi on jatkuvasti kuuntelijaa haastava sekä ympäriinsä poukkoileva tunnelma pysyy tiivisti yhtenäisenä. Annan yhden esimerkin. Coincidentia Oppositorumin cuet kuusi ja seitsemän – synteettisesti rätisevä ja systemaattisesti kilisevä drill ‘n bass tuntuisi vievän albumia jälleen sellaiseen epätaisesti painottelevaan mielen syvyyksiin jossa on selkeästi salaa otettu oppitunteja Richard D. Jamesilta kunnes yhtäkkiä vedetään liinat kiinni ja upeasti soljuva downtempomainen linjaus paljastuu koko kauneudessaan johon yhdistellään erilaisia instrumentteja viulusta huiluun ja jopa harppuun. Ja kas, heti perään iskostuva yhdeksäs cue muuntautuu taas vauhdittamaan kuuntelijan suoraan kohti teknologisesti väritettyä palettia jossa selkeästi kuuluu 90-luvun puolivälin iDM-tunnelma. Coincidentia Oppositorum on siis laajan kirjon omaava ja jatkuvasti sisältöään uudelleen rakentava kokonaisuus jossa hetkittäin saa tuntea erilaisia vaikutteita, Richard D. Jamesista aloittaen, mutta vaistomaisesti vieden kuuntelijan kaksikon itsensä kehittämään ja erinomaisesti luotuun, alati aineksia keräävälle kasvualustalle. Kun mainitsin että tällä albumilla pitää varautua kaikenlaiseen, julkaisun viimeistelevä cue osoittaa Beefcakelta myös loistavasti mietittyä pop-mentalitettia kun pääasiassa piano ja naisen vokaali kuljettaa Coincidentia Oppositorumin rauhallisesti lopulliseen päämääräänsä.

Ensimmäinen vaihe

Läppäri (Acer TravelMate 7520G) on siis saapunut tänään. Nyt ollaan askel lähempänä Operaatio Blackoutin suorittamisessa. Onpahan taas savottaa pariksi päiväksi kun pitää heivata esim. Vista helvettiin tuosta koneesta, muokata se täysin omaan tarpeeseen ja varmistaa ettei faija saa sitä mitenkään sekaisin kun hän käyttää sitä.

Tästä se lähtee.

Vielä kerran…

Hienoa. Nyt meni sitten viimeinenkin luottamus Soneran asiakastukeen. Tietenkin internet-yhteyteni alkoi taas pätkimään ja sen johdosta piti lähteä aamulla linjoille taas roikkumaan jotta saisi edes jonkinlaista viestiä eteenpäin siitä että liittymä ei toimi toivotun mukaisesti. Tällä kertaa ei tarvinnut jonotella hirveän kauan (15 minuuttia taitaa olla oma ennätys) kun pääsin selittämään vikatilannettani. Netti pätkii, tätä epävakaata liittymää on testattu kahdella modeemilla, eri kaapaleilla jne. – sama saatanan mantra kuten edellisellä kerroilla. Kun olin sanonut tarvittavani, sain kuulla että alueellani eräs toinenkin oli ilmoittanut samanlaisesta viasta. No shit? Kiitos kun jaoit tämän tiedon. En ole siis yksin tämän ongelman kanssa.

Sitten alkoi tulla sellaiseen sävyyn puhetta että aluksi minulla oli jopa vaikeuksia uskoa mitä sieltä luurin toiselta puolelta suolletaan. Kun modeemieni merkit oli otettu ylös, alettiin ehdottelemaan jospa minulle annettaisiin kiinteä IP jonka laittaisin verkkokortilleni. Hyvä ehdotus mutta kun minun modeemeissani on NAT eli verkkokortilleni on ihan turha alkaa laittaa mitään ylimääräistä. Ei siinä mitään. Virheitä sattuu, se kuuluu ihmisen luonteeseen. Seuraavana kyseltiin että onko minulla virusturvaa ja Windows XP käyttöjärjestelmänä. Tottahan toki. Sitten vihjaistiin että vika saattaisi olla Windows XP:ssä – DHCP, DNS ja pari muutakin kirjainyhdistelmää cachen lisäksi liitettiin listan perään. Kun kuuntelin tätä itseään jalkaan ampuvaa puheensorinaa, katselin sivusilmälläni modeemin vilkkuvaa DSL-valoa joka ilmoitti sen merkiksi että se yrittää edelleenkin epätoivoisesti saada yhteyttä. Kun yritin selittää että purkkini perimmäistä toimintaperiaatetta sekä siitä miten asiakastuen ehdottama korjaus ei kävisi mitenkään ja miten absurdiselta ajatukselta se kuulostaa että vika “saattaisi” olla minun tietokoneeni verkkokortissa ja käyttöjärjestelmässä eikä esim. modeemissa tai itse liittymässä.

Tässä vaiheessa minun niskaani yritettiin vierittää syyllisyyttä siitä että jos vika todellisuudessa olisi koneeni verkkokortissa, minun pitäisi maksaa tietty summa korjaajan turhan käynnin johdosta. Mitä helvettiä? Lähdin siis ilmoittamaan vikailmoitusta jolle olin selkeästi luonut hyvät perustelut ja kiitokseksi saan vihjailut siitä etten hallitse oman koneeni ylläpitoa millään tasolla ja sen päälle vieläpä uhkaillaan maksuilla. Sonera, kiitti hei vitusti. Nämä kuluvat vuodet ovat osoittaneet että kun asiat toimivat, silloin ei tarvitse hätäillä. Heti kun tulee vikaa, pitää varautua pahimpaa sillä koskaan ei tiedä minkälaisten ongelmian kanssa täytyy painia. Tällä kertaa en osannut odottaa että itse asiakastuki panisi vastaan. Good job, indeed.

Volker Kahl avoimena tulevaisuudestaan

Two and half with Volker Kahl (a.k.a. Kattoo).

What can we expect in the future from Volker?

That I can’t say. I’ve been thinking about this for a while, but so far to no avail. Investing time and money into music production feels like a kamikaze enterprise these days. Maybe I’ll produce another Kattoo album and publish it exclusively over my site on a donation-basis, like the others, to see if this really works. It’s possible that I may abandon my music career altogether, and put my creativity into other, more gainful things.

Sonera kyykyttää

Voi Sonera, minkä menit tekemään. Vanhassa mallissa te kyykytätte asiakkaitanne asiakaspalvelussa jossa pitää jonottaa tunnin että saa nauhan sijasta ihmisen ja sitten muutatte tämän fantastisen palvelun maksulliseksi. Sen päälle vielä lupaatte että neljän minuutin jonottamisen jälkeen te soitatte takaisin. Taidanpa tähyillä vihreämpään laaksoon ja jos te vielä kerran soitatte kysyäksenne mielipidettäni teidän palvelusta ja haluanko nostaa liittymäni nopeuksia, tässä on ensimakua: Fuck you.

Addiktioni, 11/08

Autechre: Quaristice (Ltd.Ed.) (2008)

Autechre: Quaristice (Ltd.Ed.)Rob Brownin ja Sean Boothin luotsaama Autechre on synonyymi iDM-musiikille. He kehittivät ja muokkasivat tätä elektronista musiikintyyliä niin pitkälle että nykypäivänä iso osa muiden artistien tuottamista teoksista tässä genressä ovat haalistuneita hiilipaperikopioita Autechren originaaleista ideoista. Näin ollen 90-luvulla tehty vakuuttava pohjatyö varmistaa sen että mitä tahansa Autechre julkaiseekin näinä päivinä, se myy. Yksi todiste tästä on tämä heidän yhdeksäs albumi Quaristice ja siitä julkaistu limited edition painos. Huolimatta kylkeen lykätystä suolaisesta hinnasta, 12 tuntia ilmoittamisen jälkeen tämä 1000 kappaleen erikoispainos oli loppuunmyyty Warp Recordsin nettimyymälästä. Totta puhuen, vaikka Autechre on yksi kolmesta suuresta nimestä iDM:n saralla, heidän vuoden 2000 jälkeiset työt ovat olleet itselleni vaikea pala nieltäväksi. Jopa niinkin paljon Autechre oli muuttunut eräänlaiseksi instituutioita rikkovaksi yhtälöksi – kiekkoihin suljettu musiikki kuulosti omissa korvissani sellaiselta mistä ei saanut enää minkäänlaista otetta ja kokonaisuudet kasvoivat (tai kuten viime levyn myötä supistuivat) vain signaalia toisen perään puskevaksi jyräksi ilman selkeää, loogista päämäärää. Myönnän jo heti että Autechren edellinen työ, Untilted, oli ensimmäisestä kuuntelusta lähtien vaikea haaste minulle mutta onneksi tein sen palveluksen itselleni että pakkosyötin itseäni tuolla levyllä aina tietyn välein kunnes pääsin siihen pisteeseen että se lopulta edes aukeni jonkin verran. Se ei ollut paljon mutta riittävästi minulle. Tämän johdosta minulle ei ollut minkäänlaisia odotuksia Quaristicen suhteen ja tilasinkin tämän limited edition painoksen ensisijaisesti vain ja ainoastaan levyhyllyä koristamaan. Albumin musiikillinen puoli seurasi vasta jälkijunassa jos sellaista oli edes olemassa. Tosin nyt kun olen istunut alas ja kuunnellut tätä heidän uusinta tuotosta läpi monituista kertoja, minun on pakko alkaa kyseenalaistamaan itseäni ja mietinkin että olenko suorastaan herännyt hikeä pintaan lykkäävästä pahasta unesta. Oliko nämä viimeiset seitsemän-kahdeksan vuotta silkkaa vannoutuneen fanin tönimistä kohti hämärää nurkkaa? Kaksikon päämotiivi oli eräänlainen sisäinen ja kieroutunut vitsi jossa kuuuntelijaa kohdellaan puhtaasti veitsen alle joutuneena labrarottana jolle testataan eri äärilaidoilta tuotettua kuuntelematonta teollisesti muokattua nuottia ja saivat siitä vieläpä huikeat kehumiset mediassa. En ymmärrä. Haluanko edes…? Sikiöasentoon vetäytyminen ei ollut tällä kertaa tarpeen, sillä se pahimman luokan kokeilemisen hakuisuus on siis poissa tällä albumilla ja sen myötä Autechre ottaakin pari askelta taaksepäin kuin muutaman tuonne vasempaankin suuntaan antaen taas kuuntelijalle tilaa hengittää.

En siis uskonut näkeväni tällaista päivää, en ainakaan vähään aikaan. Autechre tekee siis paluun jokseenkin kuuntelijaystävällisempään suuntaan mutta kuitenkin tarpeen vaatiessaan ohjaten Quaristicen vieraasti kaikuvaa äänimaailmaa kohti kivikkoista ja sirpaleiksi vääristynyttä signaalia joka muistuttaa siitä että albumin äärelle hakeutuva ei kuitenkaan päästetä täysin helpolla. Perusversio Quaristicesta eli tässä tapauksessa ensimmäinen CD sisältää kaksikymmentä kappaletta jotka ovat hyvin pitkälti lyhyitä kahden-neljän minuutin purkauksia vaihdellen tunnelmaa kuin pyörivän kuution kääntöpuoli ja muuntautuakseen eri muotoihin yksinkertainen sormien napsautusten myötä. Huulipyöreänä kyselinkin itseltäni ensimmäisten kuuntelujen jälkeen että tässäkö se sitten oli. Vaikka aistinkin Autechren tarjoilevan tällä kertaa laajan tarjonnan erilaisia ilmentymistapoja tästä miesten itsensä luomasta historiasta, silti Quaristice tuntuikin aluksi liian irralliselta kokonaisuudelta. Ehkäpä se johtui siitä että kappaleiden lyhyet pituudet tuntuivat vain vahvistavan tätä kuvitelmaa jossa tarjoillaan keskeneräiseksi jäänyttä luonnosta Autechren perimmäisestä tarkoituksesta. Löytyy kaavamaisesti luotua mutta kuitenkin rauhallisesti soljuvaa perus-ambientia jota ei ole vähään aikaan kuultu Autechren omissa töissään, mekaanisesti tiheään paukuttelevaa etenemistä kaaokseen joka itseasiassa jossain määrin muistuttaa heidän edellisen levyn tuotoksia mutta paljon syvemmällä kurkottavalla tunnelmallaan ja Quaristice hakeutuu jopa ensimmäisten töiden pariin yksinkertaisten elektro-biittien avustuksella mutta kuitenkin kuulostaen muutamaa numeroa ylospäin päivitetyltä versiolta. Tai kuten Autechren perusluonteeseen kuuluu, kaikki vanhat ideat heitetään ikkunasta kun kaksikko alkaa purkamaan ennenkuulumattomia tapoja työstää tulevaisuuden bittivirtaa jota yritetään tulkita ja koodata nykypäivän vehkeillä. Irralllisuus on vain kuuntelijan itseänsä luomaa silmänlumetta, sillä Quaristicen rikkaasti punottu ja jatkuvasti morfautuva taustamaisema on loppupeleissä kuitenkin se tahmea liitos joka monen kuuntelun jälkeen alkaa nivoitumaan saumattomaksi kokonaisuudeksi. Varsinkin tämä limited editionin toinen CD joka tarjoilee kahdenkymmenen sijaan vain yksitoista kappaletta, tosin pidempinä versiona, on suorastaan hypnoottisesti lamauttavaa kuunneltavaa. Mikään muu ei kuulosta Quaristicelta mutta sille kuitenkin ammennetaan 17 vuoden aikana syntyneita aihiota. Kyllä, Autechre osoittaa vuonna 2008 että he osaavat edelleenkin pelata tätä peliä täydellisesti. He eivät pussaa eikä kumarra, vaan tuottavat parhaimpina päivinä edelleenkin kohti seuraavaa tasoa puskevaa musiikkia.

Valmistautuminen henkisesti

Taas päässä pyörii liian paljon asioita jotka pitäisi hoitaa kuukaudessa siihen mallille että katkonaisuuksia ei tulisi ollenkaan ja kaikki etenisi liukuen päämäärästä toiseen. Läppäri, tiedostojen synkronoiminen, tavaroiden kasaaminen ja siirtely, tietyt päivät vapaaksi töistä, remontti jonka myötä ollaan evakossa ties kuinka kauan joka myös tuo samalla sen dilemman että miten ihmeessä minä saan vuosia pyörineet projektit jatkettua ilman nettiyhteyttä. Fuckin’ hell, näin suorasti sanottuna. Onneksi sentään Wrestlemania ei vaarannu tämän takia.

Addiktioni, 10/08 – Part 2

Xela: Tangled Wool (2004)

Xela: Tangled WoolXelan (a.k.a. John Twells) toinen täyspitkä ja City Centre Offices levymerkin kautta julkaistu Tangled Wool on kohti kuuntelijaan sisimpään kurkottava unohtumaton ensirakkaus. Albumin simppeli mutta erittäin kiehtovasti rakennettu ympäri pyöreä kokonaisuus varmistaa että sen sisältämän musiikin äärelle palaa jokaisella kerralla ihan vain vaaliakseen tätä syvällistä tunnetta. Niin siis kuinka kiehtova? Itselläni ainakin tulee herkeämättä hymy kasvoille kun kuuntelen tätä julkaisua. Albumilta löytyy tyynenrauhallisia kerroksia ambientista pehmeästi teksturoituun pianoon ja siihen kun ynnätään minimalistiseen lo-fi electroon käännytettyjä perkussioita kuin myös kipinöiviä, vilkkuvia ja päällisinpuolin rapeita pienimuotoisia glitch-elementtejä johon on selvästi nähty vaivannäköä saadakseen kokonaisuuteen lisättyä vieläkin aistillisesti herkempää tunnelmointia. Mutta se mikä tätä albumia dominoi on lämminhenkinen ja kiireettömään hengenvetoon tuotettuja akustisen kitaran soitantaa ja sille erilaisia muunneltuja käyttötapoja – yksinkertaisista loopeista päällekkäisesti kasattuihin yhtenäisyyksiin, rankemmalla otteella vääntyneisiin ja uudelleen editoituihin palasiin jotka avaavat uusia mahdollisuuksia kuuntelijalleen. Tangled Woolin orgaanisesta äänimaisemasta tulee eittämättä mieleen kesällä runsaasti elämää kuhiseva fiilis. Itselläni tämän albumin kuuntelun aikana muistin syövereistä heräilee parikin sellaista epämääräistä ajankohtaa jossa railakkaan juhlinnan jälkeen itse tuijotin kesäaurinkoa aamuyöstä ruohikolla istuen – kuin viimeinen roikkuva oljenkorsi, väsynyt mieli oli tarttunut tähän rauhalliseen, hiljaiseen ja valaisevaan hetkeen jonka keskellä koin olevani onnekas. Mutta tämä virtaviivaisesti etenevä levy saa myös vahvan yhteyden lapsuusajan muistoihin sekä aikoihin jolloin kaikki oli vieläkin yksinkertaisempaa. Leikkisyys on siis yksi albumia kannattava teema johon voi samaistua sekä oman lapsuuden kautta ja myös aikuisiän tuomien haasteiden kautta. “Drawing Pictures Of Girls’n” hennosti toistava ‘I see her…’ ja hunajaisesti soljuva melodia muistuttaa lyhyen elämän hyvistä puolista ja muutenkin albumille luotua tarinaa voi tulkita kappaleiden nimistä haluamallaan tavallaan – oli se sitten kyse menetetystä mahdollisuudesta tai yksi unohtumaton kokemus jota vaalii elämänsä loppuun asti, nämä kahdeksan hohtoista kappaletta varmistavat sen että neljänkymmeneen minuuttiin kääritty Tangled Wool on täydellinen ja tunteisiin vetoava. Vastaanota kutsu, kuuntele ja rakastu.

Tänään töissä…

Kaksi tuntematonta muijaa juttelee.

(x) Ostit sitten Kinder-munan.
(y) Joo, ajattelin laittaa sen tyynyn alle.
(x) Miksi?
(y) Jotta sängyssä olisi edes jonkinlainen muna.
(x) Aha. Siis tyynyn alle.
(y) Joo ja jos yöllä tekee mieli, niin sen voisi pistää myös suuhun.

Tässä vaiheessa minulta katosi täysin pokka ja piti yskähdellen peitellä naurua.