Addiktioni, 09/08 – Part 1

Brian Reitzell: 30 Days Of Night (Original Soundtrack) (2007)

Brian Reitzell: 30 Days Of Night OSTItse vihaan talvea ja varsinkin sen tuomaa kylmyyttä ja pimeyttä täällä pohjoisella maapallolla. Mutta jos musiikissa tuodaan esiin tätä pimeyttä ja kylmyyttä minä otan sen aina mielellään vastaan. Ihminen tai noh… ainakin minä tarvitsen joskus synkemmän mielentilan purkaakseen tuntojani tai jonkinsortin pään sisälle kertynyttä aggressiota ja musiikki ehdottomasti auttaa tällaisen tilan saavuttamisessa erinomaisesti. Elokuvat taasen vaativat keskittymistä eikä näin ollen oikein sovi tällaiseen synkkään fiilistelyyn. Tosin katsellessani tätä kyseistä vampyyrileffaa (joka yllätti positiivisesti ja toi jopa uutta henkeä tähän jo miltei loppuunkaluttuun genreeseen), musiikki onnistui jättämään jälkensä allekirjoittaneen psyykkeeseen sen verran vahvan signaalin että tilasin jo heti elokuvan katsomisen jälkeen soundtrackin itselleni. Kun itse soundtrack sitten viimeinkin kolahti postilaatikkooni, jo heti ensikuuntelun jälkeen sain todeta että nyt taas löytyi sopiva levy jonka avulla saan suorastaan syleillä pimeyden kanssa.

Totta puhuakseni, Brian Reitzellin säveltämä score on paljon enemmän kuin pelkkä pimeyden rajoilta ehdotteleva ja kuiskiva mielentila. 30 Days Of Night on paikoitellen oikeasti hyvinkin häiritsevä teos ja varomattomalle kuuntelijalle vähintäänkin dementoivaa tavaraa sisältävä vyyhti joka lähtee purkautumaan monelta eri kantilta – tämä on erityisesti vaaraksi silloin kun levyn äärelle eksyy kello kahden-kolmen aikaan yöllä ja väsynyt mieli on viimeinkin menettämässä otettaan valveen puolella. Se mikä tässä scoressa vetoaa allekirjoittaneeseen on herra Reitzellin jatkuva kokeilunhakuisuus jollaista en olekaan vähään aikaan kokenut itselleni tyystin uppo-oudon tuottajan kohdalla ja varsinkin yhden ainoan julkaisun äärellä. Eittämättä scoren yksi vahvimmista osa-alueista ja mielenkiintoa tiukasti ylläpitävä elementti on siinä miten paljon erilaisia perkussioita ja erikoisempia akustisia soittimia (mm. harvinaisempi waterphone) hän on liittänyt tähän kokonaisuuteen saadakseen luotua tämän syvästi pureutuvan ja miltei harmonisesti humisevan tummanpuhuvan teoksen. Tähän kun vielä liitetään karmaisevan outoja ja teräviä piikkeja omaavia vaikuttimia jolla suorastaan leikataan pehmeää kudosta samalla kun haistellaan jatkuvasti muuttuvia tuulia industrialin ja ambientin sekoituksesta. Välillä saa siis hampaita irvistäen kuunnella kun viiltävät äänet etenevät kaukumaisesti lähemmäksi ja lopulta tunkeutuvat kehoon tehdäkseen enemmän tuhojaan. Tässä vaiheessa pitäisi varmaan jo tajuta ettei tämä siis ole perinteinen elokuvascore joten kaikki puristit voi mennä taas itseensä koska tästä ei tosiaankaan löydy heille mitään olennaista mutta me taas kokeellisen musiikin ystävät löydämme tästä viihdykettä moneksi pitkäksi venyneeksi illan päätteeksi. Tarkoitan siis tuolla perinteisyydellä sitä että jousisoittimia tuodaan esiin hyvinkin säästeliäästi, sanoisin jopa niukasti ja scoren lävitsevirtaava kokonaisuus koostuu pääasiassa uhkaavan ja jopa dark ambientmaisen tunnelman ylläpitämisessä. Toki välillä tuntuu että 30 Days Of Night meinaa lähteä rajulla tavalla jo miltei lapasista kun raskaammin soitettuja sekä selkeämmin isompaa kaliiberia omaavia rock-soittimia, hakkaavista rummuista säriseviin kitaroihin, aletaan tuodaan enemmissä määrin mukaan jolla todellisuudessa halutaan vain herättää kuuntelijan täydellinen huomio. Ja onnistuneesti se herättääkin ja sanoisinko vangitsee ansaitsemansa huomion. Scoren järkkymätön asenne ja pistelevä kylmyys tulee siinä vaiheessa vielä viimeisen kerran raa’alla tavalla vastaan kun elokuvan loppukohtauksessa soiva “Daybreak” jossa ensimmäistä kertaa scoren aikana soi herkemmin tulkittuja, kauniimman puolen melodioita pianon, rummun ja kitaran yhdistelmän myötä mutta se jää liian lyhyeksi hetkeksi kokonaisuudessa että tuntuu kuin scoreen syvästi kiintyneen kuuntelijan rinnasta revittäisiin paljain käsin sydäntä irti kun tämä juuri paljastettu kauneus verhoutuu takaisin piiloonsa.

Kyllähän tässä jopa pienimuotoisen klassikon aineksia omaava julkaisu näyttäisi muodostuvan. Tämä soundtrack onnistuu samanaikaisesti olemaan selkäydintä järisyttävä kokemus kuin myös hieno osoitus miten tyypilliselle elokuvamusiikille annetaan suuremman luokan täysremontti jossa koko homma vedetään täysin uusiksi heti ensimmäisestä suunnitelmasta lähtien. Innovatiivisuus sekä hyppy tuntemattomaan ovat jälleen sellaiset tekijät joilla uskalletaan muokata tyystin persoonalliseksi kokemukseksi. Tai noh, se on sitten eri asia että kuka uskaltaa lähteä tämän jäänkylmästi tarjotun ajelun kyytiin. Itse ainakin voin suositella tätä julkaisua vähänkin erikoisemmin toteutetun ambient musiikin parissa viihtyville, varsinkin dark ambientin kuuntelijat saattavat löytää tästä mieluisia hetkiä.

Taxi To The Dark Side

Ohjaus: Alex Gibney
IMDB: Taxi To The Dark Side (2007)

Vuonna 2002 taksikuski nimeltään Dilawar sekä hänen kolme matkustajaa pidätettiin Afganistanissa ja USA:n armeija kuljetti hänet Bagramiin sijaitsevaan vankilaan epäiltynä osallisena USA:n tukikohtaan suoritettuun pommitukseen. Viisi vuorokautta myöhemmin hän oli kuollut. Bagramissa häntä oli väkivaltaisesti hakattu, kidutettu ja pidettiin hereillä kaksi-kolme vuorokautta putkeen jotta hänestä saataisiin puristettua tiedot osallisuudestaan rikokseen johon hän oli syytön. Kuolinsyytutkimuksessa todettiin että hänen saamansa vammat kumpaankin jalkaansa vastasi yhtälailla kuin hänen päältään olisi ajeltu raskaalla bussilla ja hänen raajansa olisi pitänyt lopulta amputoida mutta hän ei selviytynyt niin pitkälle. Se mikä tästä tekee vieläkin enemmän makaaberin on se että kuolinsyyraportissa oli ruksattu kohta jossa selkeästi myönnettiin että hänet oli murhattu. Miten tällaiseen tilanteeseen jouduttiin?

Jos Michael Mooren “Fahrenheit 9/11” oli kierrellen ja kaarrellen tuotujen löysiä yhtymäkohtia myöten vasemmalla kädellä hutaistu puolidokumentaarinen kuvaus 9/11 jälkeisestä elämästä Amerikassa jossa koston kierre oli vasta alkutekijöissään, Alex Gibneyn “Taxi To The Dark Side” on kylmää faktaa katsojaan silmien eteen heittävä jatko-osa amerikkalaisten osallisuudesta yhdestä räikeimmistä rikkomuksista ihmiskuntaa vastaan jossa yritetään hyväksikäyttää kaikki mahdolliset porsaanreiät sekä välttää kaikenlaiset lait mukaanlukien Geneven sopimukset jotta USA:n armeija saa jatkaa tiedon keräämistä millä tahansa keinoilla – esim. Kuubassa sijaitsevaan Guantanamo Bayhin perustettiin vankileiri jossa syytetyillä ei ole olemassa minkäänlaisia ihmisoikeuksia ja kaikki tämä vääryys tapahtuu ‘sotaa terroria vastaan’ nimikkeen alaisuudessa.

Dokumentti on harvinaisen hyvin koostettu – se pyrkii kertomaan kolmen eri vankilan ja miten näiden muurien sisällä tapahtuvat vääryydet heijastuvat jatkuvasti toisiinsa. Asioita puretaan jokaiselta kantilta – miten ja kuinka pahasti USA:n hallitus, armeijan johtoportaat sekä vain käskyjä noudattavat sotilaat ovat lianneet kätensä tässä jupakassa. Tämä dokumentti on myös niitä harvoja kokemuksia jossa sisällön rankka luonne aiheuttaa vatsankäänteitä ja itselläni oli pariin otteeseen jopa pieniä vaikeuksia kuunnella miten näihin rikoksiin osallistuneet tavalliset kansalaiset kertoivat avoimesti mitä he joutuivat tekemään univormun alaisuudessa ihmisille jotta isommat natsat omaavat henkilöt saisivat raportoitua ylempään johtoportaaseen “edistymisestä” tiedon keräämisestä. Ja miten tätä saatua informaatiota käytetään Valkoisen talon lähipiirissä ja valoitetaan erinomaisesti esim. miksi Colin Powell väitti YK:n huippukokouksessa niin kivenkovaan että Saddam Husseinilla oli yhteyksia Al-Qaidaan – tämäkin tieto saatiin kiduttamalla ihmistä joka loppupeleissä vain sanoo mitä hänen kiduttajansa haluavat kuulla. Jopa suosittu televisiosarja “24” ja Jack Bauer pistetään tapetille dokumentin aikana ja kerrotaan miten tätä kidutusta sovelletaan viihdemaailmassa jonka myötä kansalaiset ovat enemmän myönteisiä koko ajatukselle jos se kuulemma auttaa ehkäisemään mahdollisia hyökkäyksiä. Kuten dokumentti kertoo selväkielisesti, todellinen elämä ei ole televisiosarjaa. Kaiken huippu tässä järjettömyydessä oli uutisklippi jossa USA:n presidentti George Bush pakenee vastuutaan ja järjesti itselleen sellaisen lain ettei häntä pysty viemään syytetynpenkille mahdollisista sotarikoksista. Tällä hetkellä ainoastaan tekojaansa katuvat sotilaat jotka vain noudattivat käskyjä joutuvat vastaamaan teostaan.

Totta puhuen, tämä dokumentti veti minut sanattomaksi. En löydä oikeita sanoja jolla saisin purettua päänsisäistä pettymyksen ja kauhun tunneryöppyä, joten on ehkäpä parempi että levitän vain sanaa. Katso, kauhistu ja todista itse miten julma ihminen pystyy olemaan toiselle ihmisille keinoja kaihtelematta. Koston kierre on loputon.

Addiktioni, 08/08

Fluke: Progressive History XXX (2002)

Fluke: Progressive History XXXYksi yhdeksän yhdeksän seitsemän. Jotenkin omassa tajunnassa myllertää sellainen väkevä muisto että vuoden 1997 kesä oli minulle yksi hienoimmista asioista mitä koin musiikillisesti. The Prodigy julkaisi elektronisesti punkahtavan teoksensa The Fat Of The Land, kesän kynnyksellä tuli The Chemical Brothersin toinen albumi Dig Your Own Hole ja kovan hypetyksen videopelimaailmasta myötä uutta potkua uraansa saanut Fluke julkaisi Risotto albuminsa. Nämä kolme teosta jotenkin summasivat yhteistuumin sellaisen toteamuksen että ‘big beat is here to bring some fucking noise’. Nyt hieman yli kymmenen vuotta myöhemmin voidaan todeta että koko genre on täysin letkuissa kiinni sekä liitettynä elämää ylläpitävässä koneessa ja tuota happea tuottavaa konetta pyörittää ainoastaan usko genren paluusta isommille areenoille. Totta puhuen, on aika epätodennäköistä että se tekisi paluun 90-luvun lopun kulta-aikoihin ja käsikin on jo siirtynyt ottamaan kiinni töpselistä. The Prodigyn ja The Chemical Brothersin urat nousivat huippuunsa noiden mainittujen albumien myötä ja kun esim. katsoo minkälaisessa paskassa herrat Simons ja Rowlands tällä hetkellä kahlaavat uusimmalla tuotoksellaan, aikuinen mies meinaa purskahtaa itkuun kun sitä alkaa vertaamaan heidän kahteen mestariteokseen. Fluke sen sijaan julkaisi vuonna 2003 pitkän odotuksen jälkeen näyttävän paluu-albumin, Puppy, ihan kuin vain läpsäyttääkseen kaikkia epäilijöitä ja kertoakseen suureen ääneen että ‘we still got it what it takes to be in this game’.

Kaikki kolme tässä heilahtelevassa nimi-ja-sormenosoitus leikissä mainittua orkesteria ovat julkaisseet jossakin vaiheessa kokoelma-levyn heidän hitti-singleistään, mutta Fluke vei tämänkin konseptin paljon pidemmälle. Vuonna 2001 he julkaisivat singleistään koostuvan best-of kokoelman nimeltään Progressive History X, mutta vuotta myöhemmin ilmestynyt sekä kaksi X-kirjainta peräänsä saanut kokoelma on Fluken ystäville vieläkin mielenkiintoisempi. Siinä missä heidän perus best-of kokoelma keskittyi vain ja ainoastaan singleihin, tämä kolmen CD:n boksiin kääritty Progressive History XXX pureutuu vieläkin syvemmälle Fluken tuotantoon paljastaen miten paljon enemmän yhtye on kuin pelkät hitti-singlet kertovat satunnaiselle kuuntelijalle. Sekin oli myös, sanoisinko jopa loistava veto että tältä julkaisulta uupuvat tyystin ensimmäisen kokoelman kappaleet (ainoastaan kummankin julkaisun aloitusbiisi on sama) ja näin ollen kuten jo vihjaisin, Progressive History XXX toimii helposti omaksuttavana laajennuksena edelliselle kokoelmalla kertoen toisesta ääripäästä että mistä Flukesta on kyse. Boksin ensimmäinen CD keskittyy heidän alkutuotantoon vuoteen 1991 saakka ja totta puhuen, tämä alkuvaihe Fluken discografiassa ei ole missään vaiheessa kiinnostanut itseäni. Ja nyt kun tätä housen ja nytkyttelevän syntikkapohjaisen tuotannon välimaastossa kierrätettyä materiaalia kuuntelee vuonna 2008 pakon sanettelemana, se kuulostaa vieläkin karmeammalta. Kauan sitten viimeisen käyttöpäivänsä nähneet loopit, padien iskut yms. tuntuvat niin luotaantyöntävältä yhdistelmältä että on jopa pieniä vaikeuksia pitää CD playlistilla loppuun asti. Tosin loppuvaiheessa kappaleissa tulee paikoitellen mieleen Apollo 440:n ensimmäinen albumi Millennium Fever, mutta tällä kertaa koneiden kanssa istutetut oikeat soittimet eivät saa samanlaista symbioosia aikaiseksi kuin maanmiestensä pidemmälle viedyssä työssään. Toinen CD on julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin ja osoittaa edelleenkin miten paljon Fluken soundi on kehittynyt vuosien varrella lisäten hiljalleen uusia ominaisuuksia ja siirtyen toisiin genreisiin. Vaikka tämä sisältää musiikkia kolmelta hyvinkin erilaiselta albumilta, Six Wheels On My Wagon (1993) – Oto (1995) – Risotto (1997), kappaleiden valinnan ansiosta sekä niiden muodostoma yhtenäinen virtaus on onnistuttu rakentamaan miltei täydellisyyttä hipoen. Six Wheelsin ja Oton materiaalin toimiessa sellaisen enemmän vauhdinhurmoisen kurvikkaan ambient dubin ja hämärästi hidastuvan downtempon rajoilla, Risotton kappaleet ottavat isompaa irtiottoa kohti breakbeattia ja hiuksen hienosti hipoen drum and bassin tyyliseen lähestymistapaan. Kun vielä ajattelee että yhtäkään näistä kappaleista ei ole julkaistu singlenä, se on jo sinänsä vankka osoitus kavereiden motivaatioista tehdä eheitä albumikokonaisuuksia jotka luovat heijastuspisteitä heidän seuraaviin töihin. Kolmas eli täysinäinen remix CD tässä boksissa kerää mm. neljä harvinaisempaa ja aikoinaan vain vinyylinä julkaistua remiksiä saman katon alle joten tämä boksi alkaa saada vankempia perusteita pakkohankinnalle. Tosin kuunnellessani näitä vierailevien artistien uudelleenmuokkauksia, sitä alkaa muistamaan että paremmin toteutettuja ja vieläpä Fluken itsensä tekemiä remiksejä löytyy kätkettynä jo julkaistuilta singleiltä. Jäljelle jäävä kysymys lienee että onko tämä julkaisu sitten kaiken vaivan arvoinen? Keräilijän näkökulmasta ehdottomasti. Pelkkä musta pahvinen boksi huokuu sellaista ymmärrystä sekä ylimääräistä panostusta bändin historian esittelemiselle ja vaikka osa biisivalinnoista eivät täysin kolahtaneet itselleni, pelkästään toinen CD osoittaa erinomaisesti miten pelkästään albumiraidoista koostuva kokoelma tekee jopa paremman homman kuin monien artistien single-kokoelmat.

Ei myöskään näin

Perkele, näin suorasti sanottuna. Ei se ole helppoa ostaa levyjä netistäkään. Tai siis, pitää nuuhkia ja tutkia siihen malliin että löytää sen sopivan kanavan ostaakseen tietyn julkaisun ja mutta joskus kaiken vaivan jälkeen saa silti vaan kourallisen paskaa. Kuten tällä kertaa. Se että myyjä vakuuttaa tuotteen olevan sitä ja tätä ja mitä sitten saakaan kun avaa paketin? Halvatun promo-version. Thanks a lot asshole.

Vaikka olenkin kuunnellut kyseistä saamaani levyä maanantaista lähtien aika intensiivisesti ja siinä samalla kirjoittanut jotain tekstin pätkää jonka voisi vaikka heti julkaista blogissa, päätin että mielipiteeni pysyy tällä kertaa vielä tuolla draft-osastossa kunnes saan viimeinkin retail-version kätösiin. Parempi näin.

Niin ja mikä levy on kyseessä, sekin jää nyt mainitsematta. En viitsi hehkuttaa sitä näin etukäteen.

  • Tässä on yksi syy minkä takia en ole äänestänyt missään vaaleissa. Kun on kyse nykypäivän tekniikasta ja mediasta jota käytetään päivittäin erinäisissä asioissa, kuten internet tässä tapauksessa, suurin osa kansanedustajista ovat täysin pihalla. On edes pelottavaa ajatella että tämä maa näiden henkilöiden käsissä jotka ajavat ja pyörittävät kansan asioita ilman täysinäistä ymmärrystä kokonaisuudesta. Olisikin asia näin mustavalkoista kuten Lindén selvästi tietämättömyydellään väittää mutta todellisuudessa maailma ei pyöri tuolla tavalla. (21/02/08 - 0  # )

DJs and their living rooms

Villalobosin olohuone

On näköjään pääasiassa kahden tyyppisiä DJ’tä – valkoiset seinät omassa kämpässä, vinyylit jossain määrin järjestyksessä ja Macci nurkassa odottamassa tai totaalinen kaaos johtohelvetteineen ja levyt siellä sun täällä katoamassa melkein unohduksiin. Ah, DJ’t on myös ihmisiä. (Part 1 + Part 2, huom. saksaksi).

Digital – the new way of life

Jos tulevaisuuden minä olisi tehnyt visiitin pari päivää sitten ja sanonut että ostaisin lähipäivinä julkaisun joka on jakelussa vain digitaalisessa muodossa, olisin vähintäänkin ollut skeptinen koska minulla on ollut helvetinmoinen kynnys lähteä ostamaan jonkun artistin mp3-julkaisua. Onhan se kieltämättä nykypäivänä vaivaton tapa hankkia musiikkia verkon kautta ja vieläpä näillä nopeuksilla mitä ISP:t tarjoavat. Kai se minun kohdallani on suurimmaksi osaksi ollut napitusta siitä ettei siinä ole mitään kivaa kun saa vain audiotiedostoja. Missä on kansitaide ja booklet? “Old schoolia”, tulisi vain vastauksena takaisin kun verkkoyhteisöjen on-the-edge lataajat laukoisivat mielipiteitään tästä asiasta.

Mutta tänään siis tapahtui tämäkin minulle historiallinen päivä. Hieman odotettua pidemmäksi venyneen työpäivän jälkeen lueskelin siis sähköpostia ja väsyneiden silmien eteen sattui eräs mailinglist jossa mainittiin juuri julkaistu Enduserin EP joka sisältää neljä eksklusiivista versiota ja remiksiä tulevalta levyltä. Esikuuntelun jälkeen kieltämättä syyhysi käsiä siihen malliin että oli jo hivenen pakko lähteä tällä tuiki oudolle ostolinjalle ja kun hintalapussa roikkuu vain 5 dollarin hinta, se oli sitten menoa jota ei voi perua.

Tosin täytyy myöntää että minä rakastan suunnattomasti tuota heikkoa ja heittopussina toimivaa dollaria. En minä muuten varmaan olisi lähtenyt ostamaan tuota julkaisua.

Word from the underground

Edgey valaisee miten marginaalimusiikin kanssa pelataan ja miten raakaa peliä se todellisuudessa on nykypäivänä.

The majority of labels and artists I work with are into this for the love of the music, not profit; that said, recouping costs is still an important factor to continue to release quality material. Generally speaking, I make no money from these releases, and usually I’m ‘paid’ in CD’s. As happy as I am that it’s become popular enough for the russian MP3 crews to distribute my music to a wider audience, it would be nicer to be able to turn over a little money with my material to upgrade my studio. I don’t do this for the money, but I was able to turn out much more music when I could work on music more consistently, instead I have to work a full time job to support my music. (Ever wonder why I don’t play out often… it’s because I have a job, and I can’t get the time off to travel for shows). If my music supported me financially (and this goes for just about every underground artist I know), there’d be much more quality music out there, both in terms of releases and live shows.

Support your scene, support your artists, support your labels; or watch them all disappear.

I’m sure Dave would probably be none-too-happy about it, as the money for all the Hive releases comes from his pocket, breaking even is usually the goal… but to actually surpass that, puts that much more money into the label for future releases.

I used to get mad at this sort of thing, mostly because it’s a hot-topic with most of my friends “in the scene”. Til I realized people just don’t understand the financial factor in it all. Just imagine how many CD’s are downloaded on a regular basis that if those downloads were CD sales, you might actually have a label provide tour support, so you could see these people live – and they’d be able to eat while on the road, maintain a “home” to go back to after a tour, and a studio to keep writing more music that you love.

Instead, you get artist after artist (and I won’t mention any names), with one foot out the door basically saying “fuck these people”.

Good musicians, who try to further their craft, rely on CD and merchandise sales to grow. Bad musicians give it away for free. Pop stars succumb to the masses and the bottom line (sales profit > sales loss and production loss). Pretty soon, you’ll be left with bad musicians and pop. Enjoy.

Come on, come on…

Ei helvetti. Pakko se on vaan toistaa ihan vaan itsenikin takia. “Rescue Me” on yksi parhaimmista TV-sarjoista ikinä. Siis missä muussa televisio-sarjassa yhdistellään saumattomasti synkkää huumoria (myös vähemmän synkkää), kovaa mutta katsojalle puhuttelevaa draamaa joka kuitenkin jossain vaiheeessa onnistutaan kääntämään täydellisesti päälaelleen jonka jälkeen käsikirjoitus on jo valmis tarjoilemaan toisenlaisen elämää järkyttävän tilanteen. Siihen päälle kun vielä hienovaraisesti puristetaan kevennystä mm. alapäävitsien kautta sekä miesten arkipäiväistä filosofiaa erinäisten dilemmojen kanssa eli mistä saada esim. tuheroa tai kuka panee ketä ja avot, katsoja on taas kuin ällikällä lyöty jokaisen episodin jälkeen. Miten ihmeessä tämä kaikki pysyy näinkin hyvin kasassa?

Ja mitä tekee nelonen? Lykkää tämän nerokkaasti rakennetun sarjan yömyöhään. Jälleen sellainen selkeä tapaus jossa kanava ei tiedä mitä heillä on käsissään koska kaikkea paskaa jaksetaan puskea kello yhdeksän jälkeen.

Niin ja sarjan tunnarikin sopii kuin nyrkki silmään. Eihän tätä sarjaa voi kuin kehua loputtomiin asti…

  • Uuno Turhapuro sai siis viimeinkin appiukon rahat. (09/02/08 - 0  # )

Veljekset on saatettu yhteen

UNKLE: More Stories

Vasemmalla Japani painos ja oikealle Australian.

30 Days Of Night

Ohjaus: David Slade
Käsikirjoitus: Steve Niles, Stuart Beattie, Brian Nelson
IMDB: 30 Days Of Night (2007)

Alaskassa sijaitseva Barrow on vähintäänkin mielenkiintoinen paikka. Ei suinkaan pelkän kylmyyden takia joka sinänsä vaatii jonkinlaista järkkymätöntä asennetta tai muuten vaan erakkomaista luonnetta jotta siellä haluaisi viettää elämänsä vaan kylmimmän talven keskelle osuu sellainen kuukauden jopa parinkin jakso jolloin aurinko ei paista ollenkaan. I’m not bullshitting here. Tarkistin tämän faktan pitävyyden ennenkuin raapustin sen tähän. Maapallolla on tosiaankin tällainen pahimmin laatuinen paikka jossa mielenterveys voi kadottaa helposti ollessaan täysin luonnon armoilla ja vieläpä pimeydessä joka ei vedä vertoja. “30 Days Of Night” siis tarttuu tähän ympäristöön vieläkin jykevämällä otteella ja mitä tapahtuukaan kun vampyyrit eksyvät tällaiseen paikkaan joka on suorastaan paratiisimainen paikka heille. No sehän tietenkin tarkoittaa automaattisesti sitä että ihminen on vajonnut ruokaketjussa yhden pykälän alemmaksi. Ja kun kaikki kaupungin ulospääsyt on katkaistu, tämä 500 asukkaan kaupunki (johon jää ainoastaan 152 ihmistä tämän pimeyden ajaksi asumaan) muuttuu puhtaaksi temmellyskenttäksi vampyyreille. Kun aurinko ei tosiaankaan paista kolmeenkymmeneen päivään, se myös karsii optioita miten tuollaista hyökkäystä vastaan pystyy puolustautumaan.

Niin. Lähdinpä taas tällaiseen kahden tunnin ajantappo reissuun jossa odotukset illan tai sanoisinko alkavan yön leffatarjontaan eivät olleet juuri minkäänlaisia. Siis oikeasti? Vampyyrileffa jossain Alaskan perämetsässä? My thoughts exactly mutta nyt täytyy tosiaankin myöntää että “30 Days Of Night” oli viihdyttävä leffa. Siinä vältettiin käyttämästä pahimpia kliseitä mitä tämän tyylisissä leffoissa yleensä viljellään ahkerasti ja vampyyreistäkin onnistuttiin tekemään enemmänkin sellaisia unohdettuja petoja joita ihmismieli on joskus aikoinaan pusertanut ulos. Kaupungin asukkaat olivat kokoajan epätoivoisessa tilanteessa eli täysin alakynnessä ja kaikki sankaruuteen pyrkivät yritykset johtivat lopulta aina varmaan kuolemaan. Olihan tässä monia muitakin asioita jotka vaikuttivat elokuvaan katsomisen aikana myönteisesti. Efektit oli erinomaisesti toteutettu – kaupungissa vähän väliä riehuva lumimyräkkä oli taas sellaista luokkaa että sitä tosiaankin kiittää ettei Suomessa ole vastaavanalaisia ja en edes muista milloin viimeksi leffassa joltain sivuhahmolta oli katkaistu pää yhtä groteskin näköisesti kättä pidemmän eli tässä tapauksessa kirveen kanssa. Taitaa mennä kasarileffan puolelle jos oikein pitää pinnistää muistin syövereistä. Kameratyöskentelyyn oli myös panostettu riittävästi ja sekaan oli myös luotu, sanoisinko jopa hivenen nokkelia vetoja joista erityisesti yksi näyttävimmistä kohtauksista on taivaalta alaspäin kohdistettu kamera joka kuvasi laajalta alueelta sitä miten nämä vampyyrit teurastavat kaupungin ihmisiä kuin karjaa. Viimeisenä ns. kermat kakun päälle vetäisi Brian Reitzellin säveltämä score jonka pääasiallisesti kylmä elektroninen ambient virtaus elokuvan ytimessä teki onnistuneesti hommansa. Jopa niinkin hyvin että soundtrack on jo tilauksessa.

Mut joo… jos haluat vanhan koulukunnan tavoin toteutettua goreilua, ronskisti veren vuodatusta ja muutenkin hieman erilaisen asenteen omaavan vampyyrileffan, tässä on sellainen “hömppä” leffa jonka parissa ei hirveästi tarvitse vaivata aivoja. Nauttii vaan etenemisestä ja siitä mitä kuvaruudulle heitetään.