More Stories

Miten se sananlasku menikään? Se ei ole tyhmä joka myy, vaan... Noh kummiskin. James Lavelle ainakin näyttää hallitsevan suvereenisti tuon kaupanteon alkeet ja tämän myötä uutta versiota War Stories levystä pukkaa ulos. Tosin vain kahdella eri mantereella. Yksi on jo ennakkotilattu ja nyt jännittää miten yhden kaverin sana pitää tuon toisen levyn suhteen.

Japan and Australia are set to see a new release of War Stories entitled More Stories-Selected UNKLE works. More Stories is scheduled for release in Japan on 16th Jan 08 and 28th Jan 08 in Australia. The tracklisting and album artwork for the Japan release and the Australian release are different so be sure to pre-order your copy from Japan and from Australia.

» UNKLE @ Myspace

If ain’t broken, don’t fix it (pt. 2)

Inhoan tällaisia tilanteita. Tutun rutiinin jälkeen ajaudutaan edestakaiseen vatkaamiseen koska ajurien tekijät ovat onnistuneet mokaamaan jossain asiassa.

Tällä kertaa ATI'n näytönohjaimen ajurit aiheuttivat paskomista. Tosin nyt oma rutiini oli jäänyt aloilleen, sillä en ollut vähään aikaan päivittänyt näytönohjaimen ajureita - itse asiassa välistä oli jäänyt pari versiota ja nyt päätin suoraan siirtyä versionumeroon 8.1 kun siihen mahdollisuus suotiin.

Vanhat pois, uudet sisään ja pari buuttausta siinä välissä. Kaikki näytti sujuvan hyvin kunnes aloin huomaamaan yhden oudon ongelman nettiselailun aikana. Sininen bold väri oli yhtäkkiä punainen. Kaikilla nettisivuilla. Google. Discogs. Ja pari muutakin.

"Eh, mitä vittua", oli siis minun ensimmäinen ajatus. Selailu ATI'n omilla sekä Rage3D'n foorumeilla valaisi tilannetta. Ajurit oli yksinkertaisesti mokattu. Tosin kyseessä oli versionumero 7.12 eli edellinen ajuversio joka oli työnnetty ulos ATI'n tehtaalta. Näyttää siltä että sama bugi on edelleenkin mukana.

Ratkaisukin löytyi tähän ongelmaan.

Display properties > Appearance > Effects > Use the following method... > select Cleartype

Tosin se aiheuttaa sen että koko Windows ympäristö muuttuu kuin siihen olisi lyöty öljytty muovikelmu päälle. Viiden minuutin oudosti hehkuvan ruudun tuijotuksun jälkeen silmien pohjissa alkaa tuntua sellaista ikävänlaista pullistelua että on pakko alkaa heiluttamaan valkoista lippua tappion merkiksi.

Uudet pois, vanhat sisään, buuttaukset ja täysin turha vitutus perjantai-illalle koska tähän osui hukkaamaan tunnin. ATI, seriously, try to fix your shit.

Tarvitsen uuden drinkin...

Addiktioni, 03/08

Kattoo: Megrim (2005) / Hang On To A Dream (2006)

Kattoo: MegrimTäytyy heti alusta lähtien painottaa omaa äänenlaatua siihen malliin ettei jää mitään epäselvyyksiä. Nyt löytyi Hymen levymerkin rikkaasta ja värikkäästä katalogista varsinainen helmi joka kiistatta jättää monet muut kyseiselle levymerkkille levyttäneet tuottajat pahimmillaan täysinäiseen pimentoon. Puhun artistista nimeltään Volker Kahl joka levyttää nimellä Kattoo. Hänet myös tunnetaan edesmenneen ja tänäpäivänä jo miltei legendaarisia piirteitä saavan Beefcaken (johon olen myös hiljattain tutustunut) toisena puoliskona. En puutu tällä kertaa hänen aikaisempaan projektiin vaan yritän näiden kahden juuri hankitun albumin kautta päästä täysinäiseen selvyyteen ja ymmärrykseen miehen soolomateriaalista koska rehellisesti sanottuna näiden albumien sisältämä musiikki ei täysin kuulosta Hymenin omaan kiviseen perustukseen taotun 'technoid & ambient' otannalta. Kattoon luoma soundi liikkuu enemmän tuolla pienen ja isommankin budjetin omaavan elokuvamaisessa kerronnassa sekä raakojen tunteiden tulkinnassa. Varsinkin Megrim albumia kuunnellessa tulee eittämättä sellainen olo jossa kuuntelija istutetaan tiukasti tapahtumien ytimeen jossa seurataan ja koetaan elävästi yhden ihmisen muistoja pitkältä aikaväliltä. Mutta se mikä tästä albumista tekee vieläkin mielenkiintoisemman kokemuksen on se pieni etu jolla Kattoo on kokoajan kolme-neljä askelta edellä ja kun kuuntelija luulee tietävänsä minne päin häntä ollaan työntämässä, Megrim lisää hurmeista vauhdintuntoa entisestään tai vetää tiukan jarrutuksen kautta täyskäännökset vetäytyen tyystin erilaiseen tunnelmointiin. Se miten herra Kahl onnistuu tässä uskomattomassa tempauksessa jo heti ensimmäisten kymmenen minuutin aikana on jo yksinään kokemisen arvoinen hetki. Levyn aloittavan sydämen tykytyksen kautta kaksi ensimmäistä cueta asettelevat kuuntelijan turvallisesti aseteltuun modernin klassisen ja kuoron luomaan symbiomaiseen ympäristöön ja kolmannessa cuessa albumin ensimmäinen elektroninen vaihe eli hennosti etenevä elektro-biitti liittyy näiden klassisten jousisoitinten rintamaan. Kuin salavihkainen esittely siitä mihin levyn tulevat, rikkaammin koostetut yhtälöt tulevat pohjautumaan. Megrimin neljännessä cuessa jatkuvat heti perään elektronisesti tuotetut mutta paremminkin nykypäivää peilaavat sekä enemmän potkivan tunteen omaavat perkussiot jotka nousevat taustasta jyrkästi esiin ja samanaikaisesti lähtevät puskevien torvien, surumielisen pianon sekä vapaasti lepattavien viulusoitinten avustuksella etenemään kirjaimellisesti kohti luotisadetta jossa odottaa toisen maailmansodan elokuvista napattuja tehostesämplejä ja sun muita epätoivoisia kuolonhuutoja taistelukentiltä. Ollaan vasta koettu neljä ensimmäistä cueta ja täytyy myöntää itsekin olin jo miltei tunteellisesti ylikuormituksen partaalla kun kuuntelin tätä teosta ensimmäisen kerran. Herra Kahl osaa vedellä juuri niistä oikeista naruista jonka myötä Megrim saa kokoajan tavaraa ylleensa kuin vuoren rinnettä alas vierivä lumipallo konsanaan. Kuudennessa sekä myöhemmin levyn neljännessätoista osuudessa korvien eteen lykätään ihmisääneen hienoa innovaatioita eli hip-hopista tuttua beatboksausta. Varsinkin tämä myöhäisemmässä vaiheessa koettu neljästoista cue on sellainen tekijä joka erottuu levyltä yhtenä tähtihetkistä. Sotilaallisen kurin alaisuudessa soiva rumputyöskentely sekä siihen majesteettisesti yhtyvät torvet etenevät yhdessä kunnes beatboksaus yllättäen nostaa taas päätänsä ja syöksyy hiljalleen laittomuuksien tiellä breakbeatin ja illbientin kaltaiseksi sekasikiöksi. Kerta kaikkiaan mahtava neljän ja puolen minuutin värähtely kun siihen paneutuu silmät kiinni ja pyrkii tuntemaan ihollaan miten jokaisella biitin iskulla on tarkoituksensa. Tälläiset hetket tekevät tästä levystä enemmän sisäänsä tempaavan ja luo kuuntelijalle pään sisälle synteettisen kuplan josta ei halua poistua.

Nousujohteisen alun jälkeen Megrim menettää ikävä kyllä puolessa välissä osan otteensa kuuntelijastaan. En tiedä yritetäänkö tässä kuvastaa jonkin sortin painajaismaista unitilaa tai hallusinaatiomaisesti koettua hereillä oloa mutta itselleni tämä puolenvälin osuus tuo ikävänlaisen hidastuksen levyn upeasti aaltoilevassa tunnelmassa. Syykin löytyy sille nopeasti. GTA2:n videopelistä tutut Tsunami FM radiolähetykset yms. mainokset rullaavat yhtäkkiä kaiken keskelle ja tuon viiden minuutin paikallaan olon aikana sitä tosiaan alkaa pohtimaan, ehkäpä hieman vastentahtoisesti että minne tässä nyt ollaan oikein on menossa? Toisin sanoen nämä sämplätyt osuudet ovat liiankin tuttuja itselleni ja sen johdosta näen alkuperäisen teoksen selvästi edessäni josta ne on suoraan siirretty tälle levylle miltei sellaisenaan. Pientä vaivannäköä erinäisten filttereiden kanssa tai radikaalisempi 'slice, dice 'n cut' olisi tehnyt edes jonkinlaista parannusta tähän lievästi töksähtelevään osuuteen. Mutta tämä tosiaankin on matkanteko josta löytyy ylä- sekä alamäkiä. Nyt edessä on jälleen kiihtyvä kohoaminen kohti huippua ja kun luulee ettei tämä teos pysty enää kehittymään yhtään pidemmälle, niin eikös Megrim kaiva jostain vielä yhden ylöspäin naksahtavan vaihteen piilostaan esiin ja levyn loppupuolella mukaan yhtyvät erinäiset itämaiset vaikuttimet mukaan. Etnisesti soljuvat vokaalit, edesmenneen Muslimgauzen tapaan työstetyt väkevästi kaikuvat rummut ja kovaksikeitetty asenne kuljettavat kuuntelijan ympäristöön jossa kuumasti paistava aurinko ja polttava hiekka jättävät hiertävän jälkensä. Tämän myötä näyttäisi siltä että herra Kahl vetäytyisi juuri esitellyn tunnelman myötä kohti punaisesti hehkuvaa ja laskeutuvaa aurinkoa kun hän yllättäen tempaisee kuuntelijan vielä yhteen unohtumattomaan hurmiotäytteiseen hetkeen. Viimeinen cue on järkälemäisesti asetellun mahtipontisuudellaan tuhtia tavaraa ja suoranaisesti viimeisiä energian rippeitä soittimista sekä kuorosta repivällä tyylillään antaa eläytyvän viimeistelyn Megrimille jonka myötä ollaan enemmän kuin tyytyväisiä lopputulokseen ja kun levy automaattisesti pyörähtää soimaan alusta, toinen kierros on enemmän kuin tervetullut.

Kun ensimäisen kerran kuulin tämän albumin, tajuntani oli taas onnistuttu lyömään maan kiertoradalle sen verran kovaa että kului hetki ennenkuin sain edes sanottua yhtä yksinkertaista toteamusta kuin "whauh!". Megrim kuulostaa parhaimmillaan kunnianhimoisesti työstetyltä soundtrackilta joka leijuu ja vaihtaa tunnelmaa kuin kameleontti konsanaan ja sen myötä herää eloon useasti uusin tuulahduksin eikä jää sellaiseen ikävään tilaan pyörimään jossa aina välillä toistetaan tiettyä teemaa. Moni varmaan toteaisi intoa puhkuen että antakaa Volker Kahlille elokuva johon hän voisi työstää musiikit. Minä sen sijaan heitän sellaisen toteamuksen ilmaan että miksi vaivautua? Hänen lahjakkuuteensa saattaisi mennä ison budjetin tusinapaskassa hukkaan, joten on parempi että hän pysyttelisi siinä missä hän osaa parhaiten: tehdä soundtrackeja mielen pienille elokuville.

Hang On To A DreamSe miten vuotta myöhemmin julkaistu Hang On To A Dream eronee Megrimistä on sen huomattavasti suorempi näkemys aiemmin koetusta aaltomaisesti etenevästä liikehdinnästä ja joita varsinkin rytmivoittoisammat perkussio-osuudet tuovat esiin. Musiikki pyrkii edelleenkin jollakin tasolla olemaan tunteisiinvetoavaa perinteisemmän orkesterityöskentelyn kautta ja kokonaisuutena se edelleenkin kuulostaa kuin se olisi luotu vielä kirjoittamatonta elokuvaa varten mutta suurin eroavaisuus on siinä miten tätä luotua tunnelmaa esitellään kuuntelijalle. Hang On To A Dream on myös huomattavasti synkempi teos kuin Megrim - tässä on selkeästi pyritty luomaan ja liikkumaan enemmän trillerien jännittävyyden ylläpitämiseen perustuvissa taktiikoissa ja iso osa synkkyyden varjoista lankeaa iDM:n alaisuudessa liikkuvan biittipatteriston kautta. Erityisesti se tapa miten Volker Kahl muokkaa ja muuttaa jatkuvaa elektronista virtausta tässä scoremaisessa kokonaisuudessa on jo miltei hypermodernismiin päin kallellaan seilaileva tulkinta nykypäivän elokuvamusiikista ja sen johdosta tässä eittämättä välittyy sellainen "(pick suitable name), eat your fucking heart out" tyylinen nokan kopautus. Onko se sitten vain minun päänsisäistä tulkintaa mutta Hang On To A Dream selkeästi osoittaa selväkielisesti sen miten esim. herra Gregson-Williamsilla ei yksinkertaisesti ole munaa puskea omaa elektronista työstötapaa huomattavasti pidemmälle. Mutta mutta... kaksi tunnelmaltaan hyvinkin erilaista albumia artistilta jolla on selvästi lahjoja liikkua kahden tyystin erilaisen genren välillä ilman minkäänlaista takertelua. Megrim on erittäin suositeltava tutustumiskohde sellaisille jotka viihtyvät elokuvamusiikin parissa ja ne jotka haluavat muutakin kuin täysin elektronisesta näkökulmasta välittyvää iDM pohjaista musiikkia, Hang On To A Dream on oiva valinta.

It’s a one man show now…

After 10 years as musical collabarators in UNKLE, James Lavelle and Richard File are going their separate ways-a decision that is mutal and amicable. Rich will be concentrating on his new band "We Fell To Earth," who are currently in the studio working on their debut album.

» UNKLE @ Myspace

Addiktioni, 02/08 – Part 2

Kelly Bailey: The Orange Box (Original Soundtrack) (2007)

Kelly Bailey: The Orange Box OSTValve tuottaa kiistatta erinomaisia videopelejä jossa tunnelma parhaimmillaan välittyy kuvaruuden kautta selkäpiitä tärisyttävä tavalla ja on paksu erilaisine kerroksineen tarinankerronnassa. Yksi näistä kerroksista ja varsinaisesti yhtenä vankkana liitoksena toimii pelille luotu soundtrack. Valven peleissä musiikeista vastaa herra nimeltään Kelly Bailey joka näin rehellisesti sanottuna tuntuu aina vaan paranevan jokaisen ulos lykätyn pelin myötä. Half-Life 2:n soundtrackia pidän jo legendaarisena vuoristorata-ajeluna josta löytyy paljon erilaisia elektronisia tapoja värittää juonta ja upottaa pelaaja suorastaan veitsellä leikattavaan tunnelmaa. Tämä hiljattain julkaistu The Orange Box jatkaa Valven pelien audiopuolen mainostamista joka kerää yhdelle CD:lle Episode One & Two'n, Team Fortress 2'n sekä Portal-pelissä käytettyä musiikkia. Team Fortress 2 on mukana kolmella raidalla ja ensimäisenä asiana mitä ei voi huomata että musiikki pyrkii olemaan 60-luvun tyylistä hilpeänoloista agentti-irroittelua josta ikävä kyllä väkinäisesti tulee mieleen toisen erinomaisen pelisarjan eli No One Lives Foreverin musiikki. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten sanotaan. Niin originaalilta työltä tämä kuulostaa. Mutta ei hätää, kulman takaa jo odotteleekin Valven lippulaivan eli alkuperäisen Half-Lifen 2:n perään iskostuvien Episode One & Two'n cuet jotka luovat selkeämmän jatkumon jo aiemmin koetulle soundtrack kokemukselle. Tosin eroavaisuuksiakin löytyy kiitettävä määrä. Musiikki on edelleenkin paikoitellen adrenaalipitoista runttausta jonka myötä on siirrytty enemmälti pois elektronisesta tuotannosta tuonne oikeilla instrumenteilla toteutettuun rockmaiseen työstötapaan. Erittäin luova ja piristävästi toimiva ratkaisu ettenkö sanoisi ja tämän johdosta musiikki itsessään on saanut yllättävää lisäpontta ja valjastanut itse pelaajalle lisää hengitystilaa. Itselläni ainakin oli muutamaan otteeseen peliä pelatessa sellainen korkealle virittynyt olotila että pelkän musiikin luoman hypetyksen myötä tuntui pystyvänsä taistelemaan kaikilta suunnilta vastaan tulevia otuksia ja ainoastaan käyttämällä pumppuhaulikkoa joka toimii parhaiten lyhyeltä etäisyydeltä. Come and taste some... Erityisesti mieleenpainuvin cue on kolme minuuttinen "Vortal Combat" joka lähtee soimaan kun yritetään Vortigauntien kanssa puolustaa tukikohtaa jatkuvalta ant-lion tulvalta ja herättää vielä jälkikäteenkin onnistuneesti nämä uinuvat, vaistomaiset fiilikset pelkästään kuuntelemalla tätä kyseistä biisiä. Mutta fun ain't over yet in this ride. Käyttäen pientä sanaleikkiä eli niin sanotusti valheellisen kakun päällimmäisenä kuorrutuksena toimii Portal joka on lyhyessä ajassa noussut monien pelaajien suosikiksi koko The Orange Box kokoelmassa. Ei voi kieltää etteikö innovaatiivisella suunnittelulla, omaperäisella juonella ja vähintäänkin yllätyksiä täynnä olevalla loppukohtauksella ollut siihen asiaan jotain vaikuttamista. Kelly Bailey jatkaa tälläkin puolella haasteenomaisesti rajojensa puskemista ja nyt Portalin puolella antaudutaan täysin teknologian alaisuuteen jossa cuet liikuskelevat ja vääristyvät täysin futuristisen technon, jo miltei Autechremaisen absurdisen iDM'n sekä konemaisen aavemaisesti hehkuvan ambientin alaisuudessa yhdeksi voimakkaaksi kokonaisuudeksi. Jälleen pitää kehua säveltäjää vähintäänkin rohkeasta valinnasta. Itseasiassa tämän ränsistyneen tutkimuslaitoksen ja sen ylläpitämän hulluksi menneen tietokoneen välittämään tunnelmaan ei juuri minkäänlainen muu musiikki sovi yhtään. Tosin Portalin hieman vinksahtaneesti tarjoiltu huumori laukesi viimeistään loppukohtauksessa jossa samanaikaisesti lähti soimaan Jonathan Coultonin säveltämä semi-akustinen "Still Alive" joka on yksinään sellainen tapaus joka ei vähään aikaan unohdu pelirintamalla ja onhan tuota selviytymisestä kertovaa kappaletta myös ehditty tituleeraamaan mm. parhaimmaksi biisiksi pelihistoriassa. En tiedä tuon väitteen paikkaansa pitävyydestä mutta paikkansa tällä soundtrackilla se on kiistatta ansainnut. Loppukaneettina voisin sanoa sen että tietenkin tällainen "best-of" kokoelma neljän eri pelin soundtrackista tarkoittaa automaattisesti sitä että kaikki peleissä soinut musiikki ei ole mahtunut mukaan. Onhan tämä sentään parempi kuin ei mitään.

Edit 02/03/08: En enää yhtään ihmettele miksei Team Fortress 2'n raidat eivät oikein toiminut itselläni. Syy on siinä että Kelly Bailey ei osallistunut noiden kolmen raidan kirjoittamiseen mitenkään vaan Valven uusi audiopuolen säätäjä nimeltään Mike Morasky hoiti hommat. Tämän takia olisi hyvä että bookletissa aina näkyisi selkeästi sävellystyöhön osallistuneiden henkilöiden nimet eikä aina tarvitsisi lähteä oletuksesta liikkeelle.

  • Niin… Näyttää edelleenkään siltä ettei kannata siirtyä HD-formaattiin vaikka voittajan nimeä on huudeltu viime aikoina medioissa. Nyt kuluttaja saa varoa miten paljon häntä kusetetaan laite-puolella. (12/01/08 - 0  # )

SAW IV

Ohjaus: Darren Lynn Bousman
Käsikirjoitus: Patrick Melton, Marcus Dunstan
IMDB: SAW IV (2007)

Vuodesta 2004 lähtien on aika pitkälti varmaa että kauhutrilleri SAW on saanut tasaisen väliajoin uuden jatko-osan mutta miten tähän neljänteen osaan saadaan luotua uutta ryhdikästä ilmettä varsinkin kun itse mastermind näiden tappavien pelien takaa eli poliisien kiihkeästi jahtaama massamurhaaja Jigsaw ns. lähti edellisessä osassa autuaammille maille. Yksi tapa on jatkamalla siitä mihin kolmannen osan ripustukset jäivät. Vaikka Jigsaw makaa kylmänä ja alasti ruumishuoneen pöydälle, pelit joiden panoksena ovat pelaajien oma elämä jatkuvat edelleenkin taustalla ja ruumiita kasautuvat tasaisessa tahdissa lisää. Viimeisin uhriksi joutunut on SWAT tiimin komentaja Riggs joka on joutunut katselemaan liian kauan sivusta kun hänen kolleegansa kuolevat väkivaltaisesti. Tällä kertaa Jigsawin viimeisin mekaaninen taideteos alkaa varsinaisella yllätyksellä - nimittäin tyystin kadonnut ja jo miltei kuolleksi julistettu poliisietsivä Eric Matthews on yhä elossa ja Riggsin tehtävänä on pelastaa hänet ja eräs toinen poliisietsivä varmalta kuolemalta. Aikaa on vaivaiset 90 minuuttia jonka aikana hänen täytyy seurata Jigsawin jokaista vihjettä sekä kuunnella Jigsawin veret seinille heittävää opetusta siitä ettei hän ihmisenä voi pelastaa kaikkia.

Ykkönenhän on selkeästi paras tässä sarjassa koska se ns. avasi pään Jigsawin synkkään ja sairaaseen maailmaan. Siinä on myös samanlainen ilmiö kuin Matrix-elokuvassa aikanaan - se toimii yksinään aivan erinomaisesti. Ensimmäinen jatko-osa syvensi Jigsawin hahmoa ja varsinaisesti käynnisti pidemmän juonen kehityksen tähän elokuva-sarjaan jonka vaikutukset aaltoilevat vielä tässä neljännessä osassa. SAW III sen sijaan tuntui aikoinaan liian irralliselta sarjan muihin osiin verrattuna, mutta nähtyäni tämän neljännen instanssin ymmärsin heti että se oli selkeästi vain pieni palanen tässä Jigsaw'n isommassa suunnitelmassa jonka jälkiseuraamukset tullaan vielä näkemään tulevissa osissa. Toisin sanoen SAW IV vaatii että aikaisemmat elokuvat ovat tuttuja koska ilman aiempien elokuvien tietämystä tämä neljännes osa saattaa tuntua vain liian masokistiselta ja pelkästään hurmiotäytteiseltä verilöylyltä ilman sen kummempia motivaatioita. SAW-sarja on myös siinä mielessä erikoinen tapaus itselleni että sitä on tullut seurattua tarkkaan pelkän musiikin takia. Charlie Clouserin aikaisemmat scoret ovat rankasti taotun rujolla tavalla yksi kauneimmista luomuksista mitä tällä rintamalla on tullut vastaan mutta jotenkin tästä neljännestä teoksesta tuli aistittua ettei hän ole saanut juurikaan tuoreita ideoita tähän uusimpaan tuotokseen jonka myötä se kuulosti hieman littanalta aikaisempiin osiin verrattuna. Tai en tiedä. Toivottavasti score julkaistaan jossain vaiheessa CD-muodossa niin pääsisin tekemään tarkemman analyysin.

SAW IV:n tiiviisti rakennettu käsikirjoitus pitää siitä huolen että katsojaa pyöritellään ylösalaisin ja sen myötä pidetään hieman ymmällään esim. sen suhteen että mihin aikaväliin tämä neljännes osa ja sen tapahtumat todellisuudessa iskostuvat, mutta onneksi lopussa kaikki selkenee täydellisesti muiden mullistavien juonenkäännösten myötä. Tämä neljäs osa pitäisi kaiken järjen mukaan miellyttää SAW-faneja, onhan tässä sarjan kaikki tavaramerkit jälleen mukana luomassa sen verran vauhdikkaan kyydin jonka aikana ei tarvitse vaivata oman otsalohkon käyttämistä. Tosin itse onnistuin jo elokuvan alkupuolella arvaamaan yhden tärkeimmistä juonenkäännöksista. En nyt sanoisi että tämä elokuva olisi liian paljon ennalta-arvattava mutta jos aikaisempien elokuvien myötä ymmärtää Jigsawin logiikan ja kuuntelee tarkkaan hänen käyttämänsä sananpainotukset, pelit on jo suoritettu katsojan näkökulmasta.

U-u-u-utah saints!

Utah Saints will mark their return to the British music scene this year with a new single, remix album and new studio album.

[...]

The campaign will be led by the re-release of Something Good, which will be physically released on Data on March 10. The song, which samples Kate Bush's Cloudbusting, was first released in 1992 and reached number four on the British charts.

» Musicweek.com

Niin legendaarista kamaa että oksat pois. 16 vuotta takana ja vasta kolmas studioalbumi tulossa. Aika vaan rientää jälleen kerran ja perhana, pitää muistaa jossain välissä hankkia se britti-painos heidän debyytistä.

Addiktioni, 02/08

Blamstrain: Disfold (2006)

Blamstrain: DisfoldRaitiovaunu pysähtyy asemalle. Ovet avautuvat, matkustajia jää pois ja siinä samalla uusia kasvoja tulee sisään. Kuuntelija on yksi näistä joka astuu tämän urbaanin ja tiheän tulevaisuuden kaupungin sydämessä sijaitsevaan kulkupeliin. Ovien sulkeutuessa, ei voi muuta kuin todeta että tästä se todellinen matka alkaa ja sen nimi on Disfold. Itse olen pariin otteeseen törmännyt tähän suomalaiseen artistiin ja ainoa todellinen muistikuva on ollut että edesmenneelle Merck levymerkille julkaistu CD-debyytti ei hirveästi eronnut samaiselle labelille julkaistulle materiaalille joten se tyypilliseen tapaan katosi muiden samankaltaisten tuottajien taustalle. Vuoden 2006:n Sending Orbsin kautta julkaistun followup albumin myötä voidaankin sopivasti pyyhkiä pöytä tyystin tyhjäksi sillä tämä on se tapa jolla pyritään erottumaan massasta. Mutta eipäs mennä asioiden edelle vaan takaisin siihen lähtevään ajeluun josta ei kannata jäädä missään nimessä pois...

Rautiovaunun lähtiessään etenemään raidetta pitkin seuraavaan päämääräänsä, myös Disfold alkaa heräämään henkiin kun aletaan tarkemmin seuraamaan ympärillä liikkuvaa elämää samalla kuunnellen taustalla olevaa jatkuvaa hälinää joka huokuu valveilla olevasta city-elämästä. Kadulla kävelevien ihmisten keskeltä voi mm. bongata pienen pilkahduksen kulman takana soittavasta persoonallisen näköisestä katusoittajasta, pääntä kääntämällä pystyy kuuntelemaan pari penkkiriviä taaksepäin käytävää keskustelua tai yksinkertaisesti katsella ikkunasta hiljakseen pimenevän syysillan ja kaupungin katulamppujen sekä mainosvalojen vastareaktioita. Taustalle vaimennetun minimaalisen technon ja huurteisen kostean ambientin välimaastossa seilaileva Disfold ja siihen ynnätty vilkas ympäristö on eittämättä varsin elävä. Musiikki reagoi ensiminuuteilta lähtien pulssimaisesti - kuin oltaisiin astuttu tapahtumien keskelle ja Disfoldin kautta koettu matkailu on saisi vähintäänkin avartavia näkemyksiä vaikka muille kaupungissa liikkuville kyseessä olisikin varsin arkinen kokemus. Kulkupelejä vaihdetaan maan päällä kulkevista ajoneuvoista maanalaisiin metroihin ja musiikki reagoi siirtymällä tiheämpään sykkeeseen joka näin ollen pyrkii viestittämään kuuntelijalle sähköisesti toimivan mekaanisen kulkupelin äänekkäästä tunnelmasta, sen nopeudesta ja miten vaivatonta matkanteko todellisuudesssa on täällä kaupungin hermokeskuksen alapuolella. Jossakin vaiheessa on pakko siirtyä kulkupeleistä poispäin koska haluttuun päämäärään ei välttämättä pääse toivomalla tavalla. Kuhiseva city-elämä saa taas uutta energiaa kun noustaan rappusia ylöspäin takaisin maan pinnalle tihkuvan sateen keskelle ja etenevien askelten myötä näkee kaupungin taas hitusen lähempää. Klubeja, kauppoja, toimistoja, lisää ihmisiä - kaikki koetut hetket heittävät vaistomaisesti sen kysymyksen ilmaan että miten ihmeessä me mahdutaan täällä elämään? Matkan edetessä vielä viimeisiin hetkiin sitä samanaikaisesti pyrkii kiertämään kaupungin syrjäiset ja hiljaiset kadut vain saadaakseen edes hetken omaa rauhaa. Kaupungin itsensä luoman hiljaisuuden varjoissa, albumi suorastaan huipentuu "A Song For Jonas" kappaleen myötä jonka staattisesti värisevästä äänestä koostuva seinämä, kuin TV:n riipivä lumisade konsanaan, valtaa hiljakseen alaa ja muodostaen symbolimaisen liikehdinnän siitä miten tämä betoniviidakko on nielaissut kuuntelijan täysin sisäänsä. Pelottavaa edes ajatella itsensä hukkaamista kaupungin keskellä, tosin miksi minä edes haluaisin poistua täältä?

Joskus ideat on hyvä pitää yksinkertaisina. Disfold ei sisällä mitään muuta kuin levyn lävitse kulkevan punaisen langan kaupunkimatkailusta sekä siihen ympätyn instrumentaalia nykypäivän modernia ambient konemusiikkia eikä tämä varmaan pyri olemaan juuri mitenkään kantaaottava nyky-yhteiskunnasta mutta silti tämä Blamstrainin toinen teos onnistuu sisällyttämään sisäänsä kerta kaikkiaan hienon kokonaisuuden ja luoden samalla myös ajatuksia herättävän albumin. Harvat tuottajat onnistuvat näiden kahden asian esiin tuomisessa näin hyvin ja sen myötä Disfold on erittäin tervetullut teos muiden mielikuvitusta stimuloivien albumien rinnalle.

CMASA by Bad Sector

Bad Sector: CMASA
In spring 2005 I was invited by Luca Serasini (multimedia artist from Pisa) to record some ambient tracks for an art exhibition in Pisa. Usually I am a bit skeptical about "arty" things but, after I saw the interesting concept of the exhibition I decided to accept. In the seaside village near the town, on the Arno river's end, there is an old factory, now abandoned, which in the past was very important for the town: it was the factory of the Dornier Wal flying boat, a revolutionary civil aircraft of the year 20s. This airplane was an amazing piece of technology for that times, and it was used in several transatlantic flights for its comfortable robustness. The main concept of the exhibitions was revealing and celebrating the story of this plane and its factory. The marvelous seaside scenery mixed with vintage industrial locations, together a bit of nostalgia, created an unexpected but amazing result. I was asked to use acoustic and natural sounds too, so I used treated piano and acoustic guitar sounds (quite strange flavors for me), together with water and metallic samples. In 2007 I remastered these fragments assembling them in two unusual Bad Sector tracks.

You can freely download these tracks for your personal use.

Teos itsessään ei ole ihan sitä tyypillistä Bad Sectorin ambient otantaa, tosin löytyy tästä hetkittäin se raaka hiomaton kulma josta paljastuu se herra Magrinin epätavallinen kokeilunhakuisuus.