Samat vanhat sota-tarinat…

UNKLE: War Stories

Onhan se jossain määrin hullua ostaa sama levy uudestaan mutta sille ei vaan mahda mitään. Aiemmin kesällä hankittu järkälemäinen Limited Edition suorastaan vaati rinnalleen siron Japanin painoksen jossa on kaksi ylimääräistä kappaletta. Eikä voi yhtään kieltää etteikö obi-stribit ja extra-bookletit tuo mukavaa lisä-arvoa levylle.

Addiktioni, 50/2007 (Pt.2)

Krust: Coded Language (JAP Import) (1999)

Krust: Coded Language (JAP Import)Krustin debyyttialbumi on pieni tärkeä palanen omassa levyhyllyssäni koska se osoitti kahdeksan vuotta sitten miten paljon orgaanisuutta voidaan todellisuudessa importata mukaan ja hyödyntää sitä drum and bassissa tuoden tyystin erilaisen syvään hengenvetoon imaisevan tunnelman. Ja tietenkin siinä samalla tehden muutaman askeleen selkeän pesäeron muihin huipputuottajiin jotka yllättäen eivät lähteneet tuottamaan saman kaltaista materiaalia. Ihan hyvä vaan näin jälkikäteen ajateltuna koska tämä jää yksilöllisena kappaleena genren sisällä. Kaikkihan lähtee siitä miten hyvin perusteet on valettu. Biiteistä lähtien, Krust lähti nauhoittamaan tätä omaa debyyttiään oikean rumpalin avustuksella, näin ollen saaden sellaisen väkevän napakkaan ja ennen kaikkea erittäin tehokkaan oloisesti iskevän perussetin rummuille jota hän pystyi editoimaan hänen studionsa leikepöydällä miten tahtoi ja josta saadaan rakennettua periaatteessa kaikki mitä halutaan ja mihin mielikuvitus kykenee venymään. Toinen elementti mikä tulee albumilla vastaan toisen kerran inhimillisen orgaanisuuden myötä on klassisen soitantaan perustuvat instrumentit eli sello ja viulu. Kun tähän yhtälöön liitetään vielä lisäksi naisvokalisti nimeltään Morgan, näistä saadaan rakennettua albumilla vallitseva melankolian kolme väriä joiden upottavat ja synkillä sävyillä väritetty kangas lähtee elämään. Coded Languagen techstepiin perustuvat teokset ovat paikoitellen riisutun oloisia jossa rummut ovat selkeästi pääosassa ja johon tausta reagoi luupin kaltaisesti vaihtaen puolta vain tarvittaessa, mutta tilanne muuttuu mielenkiintoisemmaksi kun jousisoittimia aletaan yhdistelemään mukaan. Kappaleet kuten albumin aloittavat "High Plains" ja "Re-Arrange" sekä loppuolella kuultava "Soldiers" alkavat saada persoonallista otetta ja sanoisinko jopa vieden julkaisulla vallitsevaa partaterän päällä keikkuvaa tunnelmaa vielä uhkaavaampaan suuntaan. Mutta toisaalta kun eteen laskeutuu pienemmällä biitti per minuuteilla varustettuja trip-hopiin kallellaan olevat tuotokset kuten "Overture" ja "Guilty", albumi saa sen myötä lisää tasapainottavaa jalansijaa jonka johdosta tämä pitkä hengenveto syvenee entisestään ja kylmästi laskelmoiva virtaus kääntyy hetkeksi toisaalle. Coded Language siis ei sovellu bileiden keskipisteeseen vaan tässä on selkeästi lähdetty kasaamaan tiivistä albumi kokonaisuutta jota kuunnellaan rauhallisessa ympäristössä ja mielellään himmeän valon keskellä. Ja sitten on erikseen albumin kiistaton kohokohta joka jättää raapivat kynnenjälkensä drum and bassin historiaan. Puhun tietenkin albumin nimikkokappaleesta jonka myötä sitä ollaan taas sen edessä että miten voisi summata täydellisyyttä? Lähdetään vaikka liikkeelle vierailevasta artistista nimeltään Saul Williams. Mies jonka nimi pyöri viime kuussa monen on-the-edge musiikkia seuraavan ystävien huulilla koska hän teki hyvän ystävänsä Trent Reznorin kanssa ns. Radioheadit ja julkaisi uunituoreen levynsä ilmaiseksi netissä. Mutta tämän teoksen vallitseva vuosi on 1999 ja mies tekee yhä selvää jälkeä vaikka "Coded Language" on saanut kahdeksan ikävuotta taakseensa. Krustin luoma biitti suorastaan asettelee herra Williamsin sellaisen hurmosmaiseen olotilaan jossa hän sylkäisee sen verran vakuuttavan tutkielman jossa syväluodataan ja läpileikataan filosofisesti sekä psykologisesti hip-hopin historiaan ja valoitetaan mitä kaikkea siihen on vaikuttanut sekä miten se on edesauttanut monen muun genren muokkaamiseen. Kuten olen joskus todennut aikaisemmin, lyriikallinen drum and bass ei tule koskaan paranemaan tästä kuuden minuutin vallitsevasta hetkestä.

On sanomattakin selvää että olen vuosi vuodelta kiintynyt enemmän tähän albumiin mutta jotenkin tästä on jäänyt mieleen että tämä on hyvin aliarvostettu julkaisu. Sääli tai paremminkin se on heidän häviönsä jotka eivät tajua Krustin debyyttiä. Coded Language ei pyri olemaan tyypillinen kuvaus genren otannasta ja tästä huokuukin vahva persoonallisuus sekä huikaiseva teknillinen näyttö orgaanisuudeen saralla. Ja nyt siis tuli hankittua Japani painos tästä julkaisusta joka ei tee albumiin muuta eroa kuin poistaa yhden raidan ja lisää kaksi uutta. But you know what? Pohja on kuitenkin sama ja jotenkin tuntuu että albumin perusversio toimii hieman parempana kokonaisuutena.

Krust feat. Saul Williams: Coded Language

Saul Williams omistaa kahdeksan vuoden takaa. Syy tälle videolle seuraa myöhemmin perässä joten katso ja nauti.

Addiktioni, 50/2007

Rom Di Prisco And Jesper Kyd: Unreal Tournament III (Original Soundtrack) (2007)

Rom Di Prisco And Jesper Kyd: Unreal Tournament III OST Käsi ylös ne jotka pitävät ensimmäistä Unreal Tournamentin soundtrackia pelisarjan parhaana? Ihmekös tuo. Itsellenikin se kolahtaa julmetun kovaa yhä näiden vuosien jälkeenkin ja muutama selkeä syy löytyy sille miksi asian laita on näin. Yhtenä tekijänä on demoscenestä ponnahtaneet henkilöt jotka mm. tunnetaan nimeltään Alexander Brandon, Michiel Van Den Bros ja Andrew Sega. Kaksi ensimmäistä nimeä löytyvät myös Deus Ex soundtrackin takaa ja kuten heidän taustansa sekä itse Deus Ex'n suhteen, myös alkuperäisen UT:n musiikki sävellettiin trackereiden avustuksella jonka myötä pelit saivat paikoitellen omaleimaisen soundin ylleensä jota ei pahemmin pysty nykypäivänä replikoimaan modernin studiovehkeiden kanssa kuulostamatta liikaa kiillotetulta. Toinen seikka mikä ajoi minut kohti tätä soundtrackia oli kiistatta yksi tämän genren ykköstuottaja eli Jesper Kyd. Jesper Kydillä pitää muutenkin kiirettä tänä vuonna pelisoundtrack rintamalla. Hitmanin tekijöiden uusin teos - Kane & Lynch, vahvasti hypetetty Assassin's Creed sekä Unreal Tournamentin kolmas (joka todellisuudessa on neljäs) tuleminen. Mutta Jesper Kyd ei ole ainoa artisti joka osallistui tämän soundtrackin säveltämiseen. Minulle jopa tuntematon nimi, Rom Di Prisco on selkeästi näistä kahdesta se henkilö joka osallistui tämän teoksen tekemiseen enemmän ja sinänsä outoa että kyseinen kaveri on jäänyt jonkinlaiseen pimentoon omassa pienessä harrastuksessani. Sen verran mitä lueskelin kaverin kotisivuilta, hän on osallistunut hyvinkin moneen tyyliltään erilaiseen pelin musiikin säveltämiseen - mm. Need For Speed pelisarjaan.

Kuten tuossa edellisessä raapustuksessa mainitsin, joitakin videopelejä on pakko pelata paremman ymmärryksen takia mutta nettiräiskinnät putoavat onneksi siihen toiseen kategoriaan eli hiirtä ei tarvitse kurittaa adrenaliinitäytteisessä hurmiossa juurikaan jotta tästä musiikistä saisi parempaa selvyyttä. Niin siis mikä juoni? Exactly. Ja kun kyseessä enemmälti puhtaasti koneiden avustuksella hyödynnetty ja elektronisesti tuotettu soundtrack julkaisu, tämä helpottaa hommaa huomattavasti. Tosin alkuperäistä Unreal Tournamentia sekä Quake 3:sta tuli tahkottua vuosia sitten ihan tarpeeksi joten ehkäpä aikoinaan netissä käytetty aika korvaa nykypäivänä sillä että kokemusta ei pahemmin tarvitse päivittää. Mut... Nyt pääasiaan eli soundtrackiin. Ensimmäisenä asiana mitä ei voi olla noteeraamatta kun katselee takakannen biisilistaa ja voi bongata pari vanhaa tuttua - mm. "Skyward Fire", "Foregone Destruction" ja "Mechanism Eight". Kyllä! Kuusi tuttua kappaletta ensimmäiseltä UT:lta ovat saaneet jylhän kasvojen kohotuksen tosin ainoastaan Rom Di Priscon luoman remiksauksen muodossa. Noh, on se sentään parempi kuin ei mitään. Vanhojen lämmittelyt herättävät muistot jälleen vahvoiksi päänsisällä mutta kuunnellessani itse julkaisua ristiin rastiin, nämä kuusi legendaarista teosta muodostuvat jo hivenen rasitteeksi kokonaisuudelle tai paremminkin paljastavat tasan tarkkaan mikä tämän soundtrackin akilleen kantapää on. Tätä soundtrackia varten rinnalle tuotetut originaalit breakbeat rymistelyt (aika pitkälti ensimmäinen CD) eivät pysty vastaamaan mitenkään vanhoille klassikoille ja ne muutenkin sortuvat 2000-luvun alkupään kaupallisten kuvioiden myötä liiankin herkkään menneisyyden toistamiseen eivätkä näin ollen tuo tarpeeksi uutta näkökulmaa jo hieman vanhentuneeseen otantaan. Eli jos on muutama vuosi taaksepäin kuunnellut esim. Hybridia ahkerasti, nämä kaikki samaiset käytetyt ideat ja lukuisien nuppien vääntelyt erilaisissa efekteissä ovat liiankin tuttuja. Noh, se onkin vasta ensimmäinen CD. Kakkoslevy sen sijaan parantaa sijoituksiaan muutaman pykälän. Osasyynä voisi pitää että se on huomattavasti synkemmällä vaihteella etenevä luotijuna jota värittävät mm. nousevan auringon maan futuristisen high-techmäinen tunnelma biiteissä sekä taustoissa ja spektrin toisessa ääripäässä vieritetään ylle korkealentoinen etnisyys jota tuodaan erityisesti lyömäsoittimilla ja muilla itämäisillä virikkeillä hyvin esiin. Vasta tällä toiselle plätyllä Jesper Kyd pääsee ensimmäisen kerran kuuluviin kuudella omalla sekä yhdellä remix-raidallaan ja sen johdosta saa taas todistaa miehen jo miltein taianomaista kykyä yhdistellä kaksi ääripäätä yhteen jossa kuoro ja elektroninen äänimaailma (joka on taivuteltu jossain määrin cinemaattiseen alaisuuteen) sulautuvat yhdeksi jämäkäksi kokonaisuudeksi (erityisesti "Necris Attacks" ja "Outpost" nousevat soundtrackin parhaimmistoon). Mutta ei tämäkään ole täydellinen. Ikävä kyllä, minun täytyy myös todeta se itselleni että osa Jesper Kydin teoksista kadottavat hänen tunnistettavan persoonallisen kädenjäljen jonnekin kylmän koneellisen vaiheilun taakse. Siis don't get me wrong... Tämä on kuunneltava ja sangen viihdyttävä, elektroniseen tuotantoon perustuva soundtrack mutta henk.kohtaiseisesti odotin paljon enemmän tältä teokselta - onhan jo pelisoundtrackin ykkösnimi saatu mukaan jonka myötä tuota rimaa hivutetaan hyvinkin korkealle (ehkäpä liiankin?). Ja muutenkin tästä soundtrackista jäi sellainen vire päälle että alkuperäiset teokset (vaikkakin ovat saaneet pelkän remiksauksen muodossa uutta ryhdikästä ilmettä) häikäisevät edelleenkin ja näin ollen syövät sountrackilta sitä tärkeää olemusta ja saa mielen kaipaamaan vanhoja parempia aikoja. Yhtenä esimerkkinä menneisyyksien kaipuusta on se että kaiken tuon remiksauksien keskeltä tajusin myös että tänne olisi voinut lisätä monia muitakin vanhoja klassikoita mutta selkeästi yksi alkuperäisen UT:n tähtihetkistä, Peter Hajban säveltämä "Razorback" jonka vakaa särökitara ja tylysti pomppiva industrial yhdistelmä on jo yksinään sellainen kova rystysen isku takaraivoon joka olisi kuulunut tänne ja antanut ylimääräisen 'don't fuck with me' asenteen.

Inspiraatiota Star Trekin tyyliin

star trek

Ja 43 muuta posteria löytyy täältä.

Addiktioni, 49/2007

Kevin Riepl: Gears Of War (Original Soundtrack) (2007)

Kevin Riepl: Gears Of War OSTGears Of War peilaa erinomaisesti nykypäivän räiskintäpelejä - häikäisevä graafinen taso, sota kaukaisella planeetalla ja vieläpä tuntematonta rotua vastaan jota käsikirjoitus maalailee elokuvamaisen tiiviisti mutta kuitenkin onnistuen tempaisemaan armotta mukaansa, jopa hahmojen keskinäinen naljailu ja toiminta on mielenkiintoista seurata ja kuunnella koska joissakin tapauksissa nämä neljä päähahmoa alkavat jo kuulostamaan kahdelta vanhalta riitelevältä pariskunnalta. Koska pelaaja heitetään suoraan keskelle 14 vuotta kestäneen sodan runtelemalle planeetalle ilman syvempiä juonikuviota, jää taustatarina kokonaisuudessaan hieman hämäräksi. Näin oli myös asian laita kun tutustuin tähän julkaisuun tietämättä pelistä edes juurikaan mitään. Kuunneltuani tätä scorea kylmiltään ennen varsinaista pelaamista, siitä ei jäänyt juurikaan mitään positiivista mieleen eli toivomani huomionhaku katosi jonnekin scoren kuuntelun aikana ja muutenkin koko soundtrack kuulosti liiankin luotaantyöntävän vieraalta korvissani, mutta kun pelasin myöhemmin PC-version tästä pelistä läpi (kahdesti, on se niin mainio), itse musiikki sai sen myötä viimeinkin täysin viralliset referenssipisteet joiden avulla on selkeämpi hahmottaa kokonaistilanne. Kuten useimmiten elokuva-scoren kanssa, tämä jälleen muistutti itselleni sitä pientä faktaa että joitakin pelejä on myös pakko pelata jotta itse soundtrack aukeaisi toivotulla tavalla.

Heti ensimmäinen cue joka käyttää pelin nimeä kertoo selkeästi mihin suuntaan lähdetään pyörittämään sodan raskaita rattaita. Intensiivisesti repivä string-patteristo, vahva militaristinen läsnäolo perkussioissa, muutenkin sormenpäitä hipova kurkotus kohti Hollywoodin kukkoloita ja unohtamatta tietenkään sekaan häivytettyjä mutta kuitenkin sopivasti siroteltujen kolkkojen elektronisten pulputtavien virtojen vaikutusta kokonaisuuteen jotka yhdessä vasaroivat rosoisen tehokkaasti jättäen selvät jäljet pelin synkkään ja vaaralliseen tunnelmaan. Scoren edetessä, ei voi myöskään olla noteeraamatta sitä että Kevin Riepl on lähtenyt hyödyntämään osaamistaan kahdella eri rintamalla. Siinä missä action-painotteiset kohtaukset hoidetaan täsmällisesti pommittavalla ja ehkäpä paikoitellen hieman laiskanoloisella temmolla jota erityisesti isolla volyymilla paukuttavat puhallinsoittimet edesauttavat mutta sotahan on mentaalisesta hitaasti rappeuttava tila joten tämä sopii erityisen hyvin pelin yleistunnelmaan. Toisessa ääripäässä on taasen tunnelmallisia ambient tekstuureja joiden tarkoitus on vain ylläpitää vahvasti psykoottinen ja vainoharhainen lataus päällä kaupunkisodan tiimellyksessä ja siinä samalla pitäen pelaaja varpailla sekä liipaisinsormi valmiina seuraavaan taisteluun. Sitä pidän myös positiivisena että scoresta puuttuu selkeät yksilölliset teemat pelin päähahmoille ja muutenkin sellainen liiankin tyypillinen sankarillinen hurmio loistaa poissaolollaan joka on minusta hyvä veto. Kun kerran pelaaja vedetään suoraan sodan tiimellykseen, hahmojen erilliset teemat olisivat haitanneet koska pelaajalle ei ole annettu juuri minkäänlaista mahdollisuutta saada täysin suoraa yhteyttä pelihahmoonsa. Ja sitä paitsi, tässähän on muutenkin selkeästi neljän ihmisen toimivasta ryhmästä kyse, egot voi jättää muualle. War is an ugly game, eikä se tarvitse mitään panssarin kiillottamista. Erityisesti yksi aspekti mikä tässä scoressa löi selkeästi läpi jonka takia itse tykästyin tästä heti peliä pelatessa - musiikki tosiaankin on pelissä vahvasti läsnä. Tunnelma oli sen myötä koko ajan tapissa ja kaikkia tapahtumia vauhdittivat jokaiselle kohtaukselle tehty cue joka toi sen oman extra panostuksensa suoritukseen. Sitten päästäänkin jollakin tavalla negatiiviseen puoleen tässä. Tämä soundtrack on selkeästi pelin ystäville suunnattu tai ainakin toimii huomattavasti paremmin sellaisille henkilöille jotka ovat pelanneet kyseistä peliä. Kuten totesin tuossa alussa, jos lähdet tätä scorea kylmiltään kuuntelemaan, varaudu siihen se ei välttämättä tuo sitä toivottua lopputulosta. Tässä on liian paljon sellaisia asioita joita ei tule ymmärtämään ilman koettua läpipeluuta jonka tähden tämä score saattaa kadota helposti esim. isojen budjettien omaavien Hollywood tuotantojen taakse jos tätä yrittää haalia kokoelmaansa vain pelkän muovisen CD:n takia. Se mikä itselläni tässä soundtrackissa jäi poissaolollaan hieman harmittamaan oli pelin end crediteissä soiva nyky-MTV-räpin loppuunkaluttu ilmentyvä jonka tosin pelasti täysin yhden pelihahmon, Cole Trainin, suoraan pelistä napatut puheet joka loi välittömästi sellaisen oudon virnistyksen huulille jokaisella läpipeluu kerralla. Vaikka kyseinen teos ei olisi istunut täysin julkaisun muuhun materiaaliin, se olisi kuitenkin ollut mukava bonus.

Addiktioni, 48/2007

The Future Sound Of London: Lifeforms EP (1994)

The Future Sound Of London: Lifeforms EPBrian Dougansin ja Garry Cobainin muodostama The Future Sound Of London on siinä mielessä hieno ja rajoja puskeva kahden ihmisen luoma konemusiikkia tuottava orkesteri koska osa heidän single julkaisuista yrittävät jossain määrin poiketa liiankin tutunomaisesta kaavasta eivätkä näin ollen perustu siihen tavanomaiseen kaupalliseen formaattiin eli yksi biisi albumilta radiosoittoon ja muuhun tylsään promoamiseen sekä kolmesta viiteen ulkopuolista remiksaajaa tekevät oman näkemyksensä kyseisestä palasesta klubeihin yms. Nämä erikoisemmat ja kuuntelijaa rohkaisevalla tavalla johdattelevat teokset ovat jossain määrin enemmänkin jatkoa itse albumille mutta kuitenkin levittäytyen uusille, tuntemattomille urille täysin yhden kappaleen näkökulmasta. Yksi oma suosikeistani yhtyeen discografiassa ja vieläpä heidän parhaimpansa työnsä ääreltä, Dead Cities albumilta julkaistiin aikoinaan "My Kingdom" joka on yhä tänäkin päivänä psykoottisesti luotaava ja miltei neuroottisia piirteitä saava eeppisesti etenevä 30 minuutin matka kohti fyysisyyden ja henkisyyden rajaa. Accelerator, heidän debyyttijulkaisusta seuraava eli FSOL:n kahden CD:n mammuttimaiselta Lifeforms albumilta näitä harvinaisia pidennyksiä julkaistiin peräti kaksi kappaletta. Ensimmäisenä oli "Cascade" joka loppupeleissä ei ehkäpä ihan tuonut sitä toivomaa avartavaa reaktioita allekirjoittaneelle mutta myöhemmin sen seuraksi ilmestyi myös itse nimikkokappale joka tuli nyt viimeinkin hankittua täydentämään FSOL-kokoelmaani. Yhä tänäkin päivänä, Lifeforms albumi on minulle sen verran vaikea tapaus heidän discografiassa että se ei ole vieläkään täysin auennut minulle. Olen yrittänyt aina silloin tällöin päästä lähemmäksi ymmärrystä mutta jokin tuossa kokonaisuudessa pistää yhä tehokkaasti ns. kapulaa rattaisiin estäen kulkemisen toivottuun määränpäähän. En tiedä johtuuko se pääasiassa futuristisen utopian oloisesta elävästä ympäristöstä johon ihminen ei ole enää astunut moneen sataan vuoteen ja paikoitellen tiheän painostavasta musiikillisesta tilasta, tosin täytyy myöntää olihan ISDN myös samanlainen vaikeasti hallittava kokonaisuus pitkänkin aikaa itselleni mutta ajan kanssa sain sen murrettua viimeinkin. Mut kuitenkin... Kuten "My Kingdomin" kanssa, tässä mini-albumissa on toinen erinomainen esimerkki siitä miten FSOL osaa pysyä jatkuvasti liikkeessä - kuin saisi todistaa ties kuinka monetta kertaa sitä että itse ambient genrenä saisi uuden selkärangan jonka kautta The Future Sound Of London rakentavat tyystin oman tiiviin sekä värikkään palettinsa lisäten aineksia dubista, trip-hopista, jopa alkeita iDM:stä ja pitemmällä juoksulla fuck-who-knows-what tarjontaa jonka äänimaailmaan lisätään tasaisella tahdilla mm. intialaisia soittimia jotka tuovat omat syvät psykedeeliset vaikuttimensa jo muutenkin intensiivisesti ja rikkaasti tarjoiltuun etenemiseen. Jälleen kerran tästä muodostuu sen verran aisteja kallelleen kääntävä teos ja maatessaani sängyn pohjalla tuijottaen tyhjää kohtaa katonrajassa, sitä voi vaan yhtyä siihen toteamukseen että he perhana tekivät tai paremminkin onnistuivat tässä vaikeassa pelityypissä taas. Näin ollen tämä neljänkymmenen minuutin alaisuuteen venytetty kokonaisuus alkaa jo miltei hahmottumaan tiivistelmänä itse albumista jonka myötä tämä juuri luotu yhteys muodostuu tärkeäksi ja puuttuvaksi linkiksi jolla toivottavasti saan viimeisetkin lukot avattua. Täytyy taas jossain vaiheessa ottaa itse emoteos jälleen tarkempaan analyysiin jos siitä saisi näiden juuri saatujen tärkeiden vihjeiden avulla viimeinkin paremman käsityksen.

Virtalähteen metsästys

Niinpä niin. Vodka pullon ääressä tuli eilen illalla vietettyä aikaa ja kun kolmeen-neljään viikkoon ei ole vetänyt kunnolla nupin turvoksiin, nyt ei voi kuin todeta että tekipäs se hyvää. Vaikka aamupäivänä olo oli taas alkukantainen, suussa maistu siltä kuin joku olisi käynyt yön aikana paskantamassa kurkkuun mutta aivot todellakin kaipasivat kunnon resetointia ja sitähän ne saivat. Kun olin valmistautunut että tämä lauantai menisi mm. "Addiktioni" päivittämiseen ja muihin rauhallisiin ajantappo-toimintoihin, niin guess what? Not gonna fucking happen. Kun krapulasta oli juuri ja juuri toivuttu kello kahteen mennessä, ensimmäisenä asiana sai todeta että tietokoneessa on jotain hämminkiä. Nimittäin se kaatuili pahemmin kuin mummot talvipakkasessa. "Just fucking great", sain taas todeta itselleni kun aloin metsästämään vikaa. Onneksi ongelmakohtaa ei tarvinnut kauan hakea kun sain todeta että virtalähde on helvetin kuuma eikä sen tuuletin pyöri ollenkaan.

Kohti Verkkokauppaa hakemaan uutta tilalle ja takaisin (tuli btw. hankittua Nexus NX-8060 600W 80 PLUS tilalle joten tehojen puolesta pitäisi olla ihan riittävä). 'Kyrpä ottassa' meininki alkoi tulla siinä vaiheessa vastaan kun ostamani virtalähde ei toiminutkaan odotetun mukaisesti. Eikun takaisin liikkeeseen ja vaihto toimivaan kappaleeseen ja nyt viimeinkin kaikki taas pelittää. Vanhan virtalähteen (Chieftecin 400W) ruumiinavaus osoitti että sisälle oli kertynyt ehkä liikaakin pölyä ja tuulettimen laakerit olivat kuivuneet täysin jonka myötä se oli jäykkä tekele joka hädin tuskin liikkui. Tästähän saattaisi jälleen tulla toimiva peli jos löytäisi jostain rasvaa.

Kane & Lynch

Kane & Lynch. Vaikka itse peli menee räiskintänä liiankin överiksi, juoni on toistaiseksi ollut mielenkiintoinen ja hahmot ovat hyvin kirjoitettu. Pointti tälle minun jorinalle on se että Tokiossa sijaitsevaan klubiin liittyvä pätkä oli suorastaan runomaisesti rakennettu. Se miten Jesper Kydin luoma musiikki pauhaa klubilla ja sadat ihmiset tanssivat pimeyden ja valonsäteiden seassa. Kaksi kylmäveristä murhamiestä kävelevät rauhallisesti sisään ja ennenkuin huomaatkaan, shit starts to fly ja musiikin avustuksella tunnelmaa muuttuu vieläkin tiivimmäksi. Hieno scene. Tahtoo soundtrackin heti.

Fuck me. Kännissä ei pitäisi postata mitään.