Addiktioni, 52/2007

Continuum: Continuum 2 (2007)

Continuum: Continuum 2Taas pääsi käymään näin. Juuri kuin sain väkerrettyä tälle vuodelle parhaimmat levyt listaukset, niin eikös tämä julkaisu vielä ehtinyt kolahtaa postilaatikkoon joka samalla vaatii pääsyä listalle tappelemaan verisesti kärkipaikasta. Mutta ennenkuin syvennytään itse levyn sisältöön, voisin vaikka kertoa että minkä muotoinen projekti tämä Continuum oikein on. Continuum on kahden ambient tuottajan kollaboraatio. Nimet Dirk Serries ja Steven Wilson johdattelevat sellaisiin kunnioitettaviin aliaksiin ambient-rintamalla kuten Vidna Obmana ja Bass Communion. Kuten julkaisun nimestä voi ehkä päätellä, Continuum 2 on heidän toinen virallinen yhteistyö ja myös tämä sisältää kolme pitkää ambient teosta, “Construct IV-VI” joiden keskimääräinen pituus värähtelee siinä 19 minuutin rajoilla. Se pitää vielä mainita että kun avasin tätä pakettia, olin suorastaan haltioissani. Ensinnäkin julkaisu on pakattu tyylikkääseen A5 muotoiseen digipakiin ja pelkästään pääkallomaisista alien ulkomuodoista koostuva kansitaide vihjaa salakavalasti CD:n rujosta ja arpeuttavasta sisällöstä. Suoranainen viimeinen varoitus siitä että tämä ei sovellu ihmisille joilla on heikko pumppu.

Tästä viimeinkin päästään sitten itse julkaisun sisältämään tarjontaan. Jos nyt oikein muistan, herra Serriesin ja Williamsin ensimmäinen kollaboraatio oli näin suorasti sanottuna ehkäpä liiankin perinteisiin elektronisiin työtapoihin orjautuva ja enemmissä määrin dark ambientin mustanpuhuvasta spektristä vaikutteita saava työ joka loppupeleissä ei saanut sellaista toivottua hurmiota taakseensa jolla voitaisiin edes tähyillä sinne suuntaan missä genren mittavimmat julkaisut majailevat. Vasta tämä jatko-osa lupaa sen minkä ensimmäinen yritti lunastaa jo pelkästään nimillään. Kuten pelottavan näköinen artwork vihjailee pelkällä olemuksellaan, onhan tämä Continuum 2 myös tyystin erilainen eliömuoto verrattuna heidän ensimmäiseen työhön ja täsmentäisinkö jopa että on täysin päinvastainen ilmestys. Ensimmäinen raita, “Construct IV” aloittaa varsin perinteisesti pyörittäen hiljalleen yksinkertaista konemaista drone-looppia, yrittäen samalla viestittää kuuntelijalle minne suuntaan tunnelman suhteen ollaan hiljalleen hivuttautumassa ja BAM! Neljän minuutin kohdalla se levyn syvin olemus nousee esiin ja iskeytyy raa’alla tavalla kuuntelijan tärykalvoon kuin nyrkin isku ohimoon sokeasta kulmasta. Hitaasti raastava ja säälimättömästi kaiverteleva sähköinen kitara-drone alkaa lohkota palasia irti varomattoman kuuntelijan otsaluusta vaikka uhri on juuri ja juuri toipunut ns. nurkan takaa tapahtuvasta iskusta. Mahtava aloitus kerta kaikkiaan ja kahdeksantoista raskaasti vellovan minuutin jälkeen voisin jopa sanoa että dark ambient genren kiistattoman kruunun haltijan, Lustmordin oma näkemys tällaisesta musiikista eli alkuvuodesta julkaistu Juggernaut ei tunnu enää missään. “Construct V” taasen pudottaa juuri levyllä koettua mammuttimaiselta tuntuvaa asearsenaalia minimiin ja nyt edetään taas perinteisemmällä tavalla jossa elektronisesti tuotetut, minimaalisesti humisevat dronesit kaikuvat ajasta iäisyyteen. Taustaan myös ujutetaan miehen kuiskiva, omien ajatuksien kanssa pyörivä epäselvä mumina josta tulee herkeämättä sellainen takaraivossa pistelevä olotila kuin vaeltaisi täysin pimeässä ympäristössä pelkäen kokoajan pahinta. Minuutti minuutilta painostava ja maaleja pinnoilta rapisuttava tunnelma alkaa jälleen ottamaan valtaansa tässä klaustrophobisessa äänimaailmassa kunnes taas havahdutaan siihen että kitarat ovat jälleen vahvasti läsnä joiden avulla edetään loppuun asti. Julkaisun viimeistelevä, “Contruct VI” puskee levyllä koettua ja kuultua akustiikkaa vieläkin pidemmälle. Kitara ja basso suorastaan vääntyvät tässä levyn viimeistelevässä teoksessa tiheään pirstalemaiseen, painavaan olomuotoon jossa musiikin luoma miltei näkymätön seinä väreilisi ilmassa ja lähestyisi kuuntelijaa kuin tuhoutumaton voima. Ei todellakaan kannata jäädä paikoilleen ihmettelemään tätä kauneutta ja sen myötä murskautua edestäpäin tulevaan paineeseen.

Huh, minkälainen kokemus kerta kaikkiaan! Continuum 2 on eittämättä yksi mielenkiintoisimmista ambient-levyistä pitkään aikaan ja se perimmäinen syy löytyy siitä että sähkökitara hallitsee tätä julkaisua suvereenisti edestä ja takaa. Näin ollen tässä ei sorruta siihen perusvirheeseen että yritetään fifty-fifty tyyliin naittaa nämä kaksi osa-aluetta samalle viivalle jonka jälkeen kumpikin osapuoli kärsii pahimmassa tapauksessa toisten heikoista lenkeistä. Continuum 2 on yksi tämän vuoden ehdottomasti kohokohdista ja jotta ei jäisi enää minkäänlaisia epäselvyyksiä, nostetaan vielä kaksi peukkua pystyyn. Minä olen myyty mies ja vuosi on hyvä lopettaa tähän julkaisuun.

Ouch, 1-0

(Kuuntelen tilitystä miehistä ja erityisesti siitä miten miehet hoitavat hommat tai paremminkin eivät osaa hoitaa hommaansa oikein)

– …miesten logiikka. Se ei voisi olla yhtään vaikeampaa.
– Mitä? Miesten logiikkahan on selkeää. Se on suora ja eteenpäin kulkeva linja. Ei mitään turhia mutkia.
– Niin ja ensimmäiset ongelmat tulevat siinä vaiheessa vastaan kun teidän suoran linjan yhteydessä käytetään samanlaisia silmälappuja kuin hevosilla eli te ette näe ollenkaan sivuille.

Vuoden 2007 parhaimmisto

The Angelic Process: Weighing Souls With SandVoisin todeta että kulunut vuosi oli jälleen erinomainen julkaistun musiikin saralla. Jos nyt oikein muistan, viime vuonna taisi olla kolme iDM-levyä jotka dominoivat omaa kuuntelukokemusta pitkän aikaa ja nyt vuonna 2007 koko genre loistaa poissaolollaan omalta listaltani. Edellisenä vuonna en myöskään hirveän paljon kuunnellut ja ostanut sähköisen kitaran kautta iskeytyvää revitystä ja nyt tänä vuonna sitä kuilua ollaan kiritty takaisin enemmän kuin tarpeeksi. Mutta tästä vuodesta jäi ennenkaikkea se mieleen että minulle jäi neljä tyystin erilaista levyä käteen joita voin kutsua vuoden albumeiksi ilman minkäänlaista jälkikäteen käytyä uudelleenharkintaa.

Ensimmäisenä listalla ja näkyvimmissä roolissa on doom metal/ambient-orkesteri The Angelic Process johon tutustuin tasan tarkkaan vuosi sitten. Puoli vuotta myöhemmin bändi julkaisi odotetusti heidän parhaimmansa teoksensa Weighing Souls With Sand joka sisälsi erittäin surullisen ja syvästi viiltävän tarinan naisesta joka oman henkilökohtaisen surunsa myötä päätyy riistämään oman henkensa. Ei siis mitenkään kevyttä radiosoitto tavaraa, musiikillisesta tai taustatarinan kannalta. Pari kuukautta sitten kitaristille tapahtuneen ikävän onnettomuuden myötä näyttää toistaiseksi siltä että tämä albumi jäisi heidän viimeiseksi teokseksi. Noh, lohdutuksena voin todeta että huipulla on aina hyvä lopettaa ennenkuin se pahin itseääntoistava kierre alkavat näkymään ja kuulumaan seuraavilla julkaisuilla, tosin orkesteri pääsi pitkän kivisen kuljetun tien jälkeen juuri siihen pisteeseen että heiltä olisi voinut tulla monta muutakin genren mestariteosta vuosien varrella. Arkinen elämä on joskus liian julma musiikkia intohimoisesti tekevälle ihmiselle. Tämä orkesteri on minulle edelleenkin siitä jännä juttu että genren muut huippunimet eivät saa juurikaan minkäänlaista positiivista reaktioita allekirjoittaneelta. Sunn o))) on lähinnä vakaata staattista huttua jossa vatkataan samanlaista tilaa kahdenkymmenen minuutin ajan, Jesu lähenee jollakin käänteisen perverssion kautta jo miltei popin suuntaan minun korvissani ja Nadja sentään pyrkii jotenkin sinne toivomaani suuntaan mutta heiltä puuttuu jokin soundin viimeistelevä asia tuosta kokonaisuudesta joka saisi minutkin kiinnostumaan enemmän. Blah, kuka edes tarvitsee korvikkeita?

Vuosi 2007 tunnetaan myös siitä että UNKLE teki odotetusti neljän vuoden jälkeen paluun uudella albumillaan War Stories. Ja minkälainen paluu se loppupeleissä olikaan. Kun itse kuuntelin levyä ensimmäisen kerran, minun piti vielä varmistaa kaikista levyn kansivihoista yms. että olin tosiaan saanut UNKLEn uuden albumin. James Lavelle ja Richard File yhdessä tuottajan Chris Gossin kanssa olivat siis pistäneet elektronisen soundin sen verran sivuun että nyt UNKLE kuulosti ensimäisen kerran orgaaniselta ja nyt asian nimi oli aika pitkälti rrrock risaisilla farkuilla varustettuna. Se mikä tästä jäi parhaiten mieleen oli se kun kuuntelin tätä levyä tuoreltaan monet aamut ennen kello kuutta bussissa. Kesäaurinko, aurinkolasit ja se utuinen fiilis päänsisällä yhdistettynä siihen kun esim. “Keys To The Kingdom” tai “Price You Pay” lähti mp3-soittimesta soimaan. Hieno levy jota ei voi kehua tarpeeksi.

CMX teki tänä vuonna sellaisen tempauksen Talvikuningas albumillaan johon monella muulla kotimaisella orkesterilla ei olisi edes varaa uhkapelata eli julkaista albumista ensiksi vain 8000 kappaleen rajoitettu erikoispainos jota koristi tyly 40 euron hintalappu. Tosin olihan itse albumikin sen verran poikkeava progeteos täällä kotosuomessa jota ennenkaikkea värittivät sotainen sci-fi juoni lukemattomien tähtien takana kaukana tulevaisuudessa. En edelleenkään ole CMX:n kovin fani mutta jokin tuossa albumissa vaan vetosi syvästi minuun että minun oli pakko saada fyysinen kopio koristamaan levyhyllyä. Eikä kaduta yhtään, on tämä sen verran kovaa tavaraa komposiittinyrkkeineen ja tappajasatelliitteineen.

Toisena kotimaisena julkaisuna on Pimentolan Misantropolis joka suoranaisesti käveli puun takaa päin. Kun hankin tämän albumin, itselläni oli juuri silloin pahimmillaan jonkin sortin ruokamyrkytys päällänsä ja ehkäpä sen takia sain sellaisen hämärän alitajunnasta virikkeitä saaneen yhteyden albumin äänimaailmaan. Eli siis ehkäpä omien salaisten mieltymysten ja hämärien pelkotilojen myötä sain albumille sellaisen ymmärrettävän olomuodon jonka kanssa osaan olla täysin sinut. En edes yritää edes ymmärtää tätä herkästi rikkoontuvaa yhteyttä mutta sen osaan sanoa että Misantropolis on sellainen kokeellinen teos johon koneellisen industrialin ystävät kannattaa ehdottomasti tutustua.

Eli siis TOP4 on seuraavanlainen:

The Angelic Process: Weighing Souls With Sand
UNKLE: War Stories
CMX: Talvikuningas
Pimentola: Misantropolis

Nämä muut eivät ihan yllä tuohon vuoden albumi nimikkeen tasolle mutta ovat kuitenkin itsessään erinomaisia teoksia joita on myös tullut luukutettua enemmän kuin tarpeeksi omassa soittimessani.

Venetian Snares: My Downfall (Original Soundtrack)
Nine Inch Nails: Year Zero
Velcra: Hadal
Charlie Clouser: Saw III OST
Bad Sector: Harrow (Reissue)
Kevin Riepl: Gears Of War OST
5F-X: The Xenomorphians – Your Friendly Invasion
Photek: Form & Function Vol 2

I Am Legend

Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Mark Protosevich, Akiva Goldsman, Richard Matheson (novelli)
IMDB: I Am Legend (2007)

Elokuva käynnistyy TV-lähetyksellä vuodelta 2009 jossa kerrotaan mullistavasta edistyksestä lääketieteen saralla ja sehän on juuri se monen aloittelevan tutkijan haave, nimittäin syövän parantaminen. Tohtori Krippen kertoo tässä lyhyessä haastattelussa kuinka n. 10 000 ihmistä osallistuivat tähän kokeelliseen tutkimukseen jossa syöpä muunnetaan soluja hallitsemattomasti jakaantuvasta häiriöstä viruksen kaltaiseksi mutaatioksi jonka myötä keho korjaa itse itsensä. Ja haastattelun mukaan kaikki kokeeseen osallistuneet olivat parantuneet täysin. Skipataan kolme vuotta eteenpäin ja edessä näkyy autio New York. Jotain on selvästi mennyt pieleen.

Will Smithin näyttelemä armeijan virustutkija Robert Neville on ainoa eloonjäänyt ihminen kaupungissa. Tosin tämä on hieman harhaanjohtava kuvaus. Hän ei ole yksin kaupungissa. Syöpälääkkeenä käytetty virus muuntautui kosketuksen kautta ja ilmassa leviäväksi helvetiksi joka muutti uhrinsa UV-valoherkiksi pedoiksi, monstereiksi jotka aktivoituvat pimeän tullessa metsästämään ruokaa. Syy miksi Neville on selviytynyt kolme vuotta kaupungissa on siinä että hän on näistä harvoista ihmisistä jotka ovat immuuneja tälle virukselle ja hän yrittää epätoivoisesti löytää oman verensä kautta ratkaisun tähän ihmisen itsensä synnyttymään epidemiaan. Tarinaa syvennettään Nevillen kokemien flashbackien kautta jossa valoitetaan kuinka ground zerona toimiva New York yritettiin eristää muusta maailmasta ja miten lopulta tähän helvetilliseen tilanteeseen päädyttiin.

Tässä elokuvassa on kaksi osa-aluetta jotka tekivät tästä tiiviisti seurattavan kokemuksen. Ensimmäisenä on Will Smithin roolisuoritus jota pitää kehua vähintään erinomaiseksi. Yksi kohtaus jäi erityisesti mieleen jossa katsojalle esiteltiin ensimmäisen kerran nämä jäänteet ihmisyydestä. Kun hänen sidekickinä toimiva koiransa seurasi peuraa pimeän rakennuksen uumeniin, Neville ei halunnut jättää hänen yhtä ja ainoaa toveriaansa sinne. Hän seurasi perässä vaikka tiesi että siellä saattaisi olla näitä vaarallisia petoja. Itselläkin pulssi kohosi pelkästään kuunnellessaani Will Smithin roolisuoritusta jossa hän hengitti tiheään ja oli selvästi hermostunut kun hän eteni syvemmälle pimeän rakennuksen uumeeniin kiväärinsä ja siihen asennetun pienen taskulamppunsa kanssa. Ja kun hän sitten kohtasi nämä oliot, tuli herkeämättä mieleen lapsuusajan kokemukset kauhuleffojen kanssa jossa melkein aina onnistui huutamaan täyttä päätä kohti ruutua tyyliin: “run motherfucker, now!”.

Toinen toimiva osa-alue on ympäristö. Tyhjä, post-apokalyptinen New York City oli upeata seurattavaa. Tuhannet autot teillä ja tiensivussa kertoivat omaa pientä tarinaa ja se miten luonto on kolmen vuoden aikana alkanut ottamaan takaisin sen minkä ihminen raivasi itselleen. CGI tehosteet olivat puskettu juuri niihin oikeisiin paikkoihiin jotta New Yorkin kaltainen iso kaupunki saataisiin näyttämään hylätyltä, ränsistyneeltä kummituskaupungilta. Mutta CGI-osasto saa ruusujen lisäksi myös risuja ja ne tulevat juuri noiden olioiden animoinnista. Esim. miten 28 Days/Weeks Later ja Dawn Of The Deadin uudelleenohjaus käyttivät oikeita ihmisiä viruksien kantajana näkyi heti ensimmäisenä siinä että ne vaikuttavat jo pitkän matkan päästä todella vaarallisilta joita pitää juosta pakoon minkä vaan jaloistaan pääsee. Tämä elokuvassa tarjoiltu CGI-moska pahimmillaan tekivät näistä oliosta surkuhupaisia ja vähän liiankin paljon videopeleistä irrotetuilta tusinakamalta.

I Am Legend ei ole täydellinen mutta kuitenkin katsottava viihdepläjäys jossa onnistutaan niputtamaan toimintaa, kauhua, selviytymistä post-apokalyptisessa ympäristössä ja oman mielenterveyden kanssa sekä dramaattisuus yhteen siistiin pakettiin.

Addiktioni, 51/2007

fuck this shitPeruttu tältä viikolta. Hankkimani CD ei toiminut odotetun mukaisesti. Hieman kyrpii kun kyseinen julkaisu on muutenkin kiven takana ja sitten kun sen vihdoin saa kätösiinsä, kas vain, yksi vitun naarmu pilaa kuuntelunautinnon täysin.

Selän takana

Jokaisessa työpaikassa on aina ihmisiä joiden kanssa tulee joko liian herkästi sanaharkkaa, persoonat eivät yksinkertaisesti sovi yhteen tai muuten vaan naamaa alkaa tympimään pidemmän ajan jälkeen. Myös meidän talossa vaikka olenkin edelleen sitä mieltä että nykyinen työpaikkani on työilmapiiriltään paras missä olen ikinä ollut. Tosin tällaista päivää en olisi uskonut näkeväni.

Tänään töihin oli muodostunut suoranainen twilight zone. Saavuin työpaikalle puolta tuntia ennenkuin vuoroni alkoi joten päätin mennä taukohuoneeseen ja lukea päivän lööpit rauhassa. Kun saavuin yläkerran kahvihuoneeseen, huomasin että pyöreän pöydän ympärille oli kokoontunut neljä talon sisällä pidempään ollutta työntekijää ja selvästi heillä oli samanaikaisesti hauskaa mutta kuitenkin he purkivat tuntojaan jo miltei keuhkoontuneena jostakin tai paremminkin tietystä henkilöstä. Kuuntelin pari minuuttia heidän juttuja kunnes tajusin kenestä he puhuivat. Heidän käyttämä vähemmän mairitteleva lempinimi (joka talon lempinimien keksijä on selvästi antanut kyseiselle ja kyllä, minä myös olen saanut jonkinlaisen lisänimen jolle osaan nauraa koska se kuvastaa tällä hetkellä omaa työtäni erittäin hyvin) ja se miten paljon he puhuivat paskaa kyseisen henkilön selän takana suorastaan avasivat minun silmäni. Ei sen johdosta että nämä neljä henkilöä olisivat yhtäkkiä kylmiä paskiaisia koska he suorastaan haukkuivat kyseisen henkilön maanrakoon vaan että minä en tosiaankaan ollut ainoa henkilö tässä talossa jonka mielestä tänään selkeästi vihansa päällensä saanut henkilö olisi vähintäänkin ärsyttävä. Kuppi siis ylittyi viimeinkin muidenkin osalta.

Viimeisen kuukauden aikana minä olen pyrkinyt pitämään kontaktini kyseiseen henkilöön minimissä ja olen aina vedonnut kiireellisyyteen koska hänen juttuja ei yksinkertaisesti jaksa kuunnella. Oli kyse esim. musiikista ja elokuvista, kaikki ovat vähintäänkin “ihania”. Tällaiset ihmiset joilla ei ole juuri minkäänlaista kritiikkiä istutettuna omaan persoonaan, alkavat hyvinkin nopeasti käymään vanhaksi koska sitä tietää jo valmiiksi mikä heidän reaktionsa on jos heiltä erehtyy kysymään jostain asiasta mielipidettä. Jutut on juttuja, niitä ei ole pakko kuunnella. Toinen seikka mikä minua ja selvästi myös muitakin eniten ärsyttää on se miten meidän selvästi rakas ja samanaikaisesti haukuttu henkilö on hoitanut hommansa viimeisen kuukauden aikana. Aina löytyy jotain ihme selityksia jostain asiasta vaikka pitäisi hoitaa hommansa puhtain paperein. Ever heard multitasking? Siis kävelemisestä ja purukumin syömisestä yhtäaikaa? Se ei ole vaikeaa ja monet muutkin hallitsevat sen erinomaisesti.

Mutta takaisin poydän keskusteluun. Olin siis pikkuisen äimän käkenä muidenkin reaktiosta mutta se osoittaa hekin ovat huomanneet samat viat. Kun viimeinkin itsekin avasin sanaisen arkkuni tämän asian johdosta, heti perään tuli kommentti: “…anna tulla vaan kaikki ulos, pura paineesi sillä meillä on nyt terapiasessio käynnissä.” Kun viidentoista minuutin räiskyvän naurun, selkäänpuukotuksen ja selkeän yhteisymmärryksen jälkeen kaikki olivat päässeet sanomaan tarvittavansa, luulin että tuntojenpurkaus oli siltä päivältä ohi. Luulin väärin. Vaikutti ihan siltä kuin talon sisällä monet muutkin eivät enää pitäneet todellisia tuntoja sisällään ja tekivät omia kommentteja juuri äskettäin purkautuneesta tilanteesta. Tässä olenkin jo pitkin päivää seuraillut tätä outoa tilannetta ja pohtinut samalla että tämä tuskin jää tähän. Joudunko minä jossain vaiheessa sanomaan kyseiselle henkilölle että ottaisi se puuvarren pois sieltä perseestä ja kasvattaisi edes kaksi nikamaa ihka oikeata selkärankaa. Jotenkin on sellainen fiilis että se pallo onnistuu jossakin vaiheessa vyörymään minun nurkkaani. Minähän en tunnetusti loputtomaan asti pysty pitämään turpaani kiinni.

Fuck this shit. Ei ole minun ongelmani ainakaan kahteen seuraavaan päivään. Minä pyrin nauttimaan vapaapäivistäni ja juuri saapuneesta Blade Runner boksista.

Poliittinen korrektius

Joskus tämä alkaa suorastaan vituttamaan. Siis tarkoitan tätä tapaa jolla vesitetään kaikki jotta kenellekään ei tule paha mieli. Se syy miksi tartun tähän aiheeseen nyt tällä kertaa oli se että valmistuin tässä tänään katseleen pari leffaa ihan vaan rentoutumisen merkeissä. The Ultimate Bourne Collection oli homman nimi tänään ja piti katsoa toi ensimmäinen leffa koska sehän on selkeästi se paras tässä trilogiassa. Kun huomasin että tässä on myös jonkinlainen pidennetty versio, taisin suurin piirtein ajatella että “hei katos vaan, jospa tämä vielä paranesi entisestään”.

Ja paskat. Ensimmäisenä asiana mikä tulee pöntöstä ulos on tuottajat ja käsikirjoittajat jotka itkevät kun paha mörkö tuli ja aiheutti 9/11 ja sen johdosta tähän pitää lisätä “poliittista korrektiutta” koska leffa ei saa enää olla pelkästään viihdyttävä vaan siinä pitää olla myös “tärkeää” sanomaa tässä post-9/11 maailmassa. Väkinäistä ei-hauskaa pelleilyä. Vaihtoehtoinen alku ja loppu on yhtä turhaa täytettä koska se sotkeutuu siihen tylsään kliseiseen tarinankerrontaan eli takautumaan ja muutenkin saa näyttämään koko leffan huonossa valossa. Onneksi alkuperäinen versio on myös DVD:llä sillä eihän tällaista paskaa voi katsoa ilman että vatsalaukun sisältö alkaisi valumaan ylöspäin kohti suuta. Tulis jo Rambo 4 ja näyttäisi mihin reikään tuollaiset poliittiset korrektiut voi työntää.

Valokuva

Fuck me. Jotenkin aika vaan pysähtyi ympäriltäni kun sain viimeinkin erään vanhan valokuvan haltuuni. Tai niitä on siis kaksi kappaletta. Kädetkin tärisivät kun vaihdoin kuvasta toiseen ja tarkkailin menneisyyden itseäni. Muutenkin tuli sellainen tyhjä fiilis jota en pysty selittämään. Vuosien varrella aivot ovat hämärtäneet tuota kahdenkymmenen vuoden takaista leikkausta siihen pisteeseen että siitä on jo jäänyt miltei romantisoitunut ajatus.

Nyt muistan kun makasin lääketokkurassa ja väsyneenä sairaalan sängyssä. Huolestuneet vanhempani tulivat moikkaamaan tosin sitä en muista mitä he sanoivat minulle. Kasvoista kuitenkin näki helpottuneet ilmeet ja näin jälkikäteen se on helppo yhdistää siihen leikkaus oli onnistunut. Itse olin niin nuori etten oikein ymmärtänyt silloisen asian vakavuutta. Kuinka voisinkaan? Olin alle kouluikäinen ja silloinen ajatusmaailma pyöri täysin lapsena olemisena, leluihin ja leikkimiseen.

Kaksi viikkoa sairaalassa alkavat palautumaan mieleen, leikkausta edeltävät visiitit erilaisille spesialisteille ja alan lääkäreille, kuntoutukset ja kaikki turhuudet mitä jouduin käymään läpi vaikka selkeästi minä olin liian rikkinäinen leikkauksenkin jälkeen eikä 80-luvun villi-länsi lääketiedessä osannut auttaa tässä asiassa koska tietoa ei ollut tarpeeksi.

Ajattelin jossakin vaiheessa skannata tämän valokuvan ja… noh, tulin nyt ainakin toisiin ajatuksiin tai ennemminkin lykkään sitä parempaan ajankohtaan. Jotenkin asia on nyt liian henkilökohtainen eikä ajankohtakaan ole paras mahdollinen. Pakko lähteä pitkään suihkuun. Krapulakin pitäisi poistaa jollakin tavalla.

Saatan olla…

…humalassa tähän aikaan illasta, mutta olen rakastunut. En ihan sillä tavalla kuitenkaan. Viime torstaina pikaisesti koemaisteltu ja nyt uudelleen testeihin kutsuttu Schweppesin Caribez (Greippi-Guava) toimii vodkan kanssa erinomaisesta (ehkäpä liiankin). Ja UNKLE:n “War Stories” potkii edelleenkin vuoden levynä. Elämä on sitten ihanaa paukun kautta kurkistettuna. Känninen alter-ego kuittaa.

Aukko ajantajunnassa

Hmmm… taisin olla viime keskiviikkona enemmän kuin poissaolevan tuntuinen, kiitos nakuttavan päänsäryn joka jatkui melkein koko hereillä olon ajan. Edelleenkin hieman ihmettelen miten sain väkerrettyä tuon jutun Krustista ja vieläpä sille tasolle että vielä jälkikäteenkin olen tyytyväinen raapustukseeni.

Pointti tällä jonnekin mielen syövereihin kadonneella vuorokaudella on tämä: vasta äsken muistin että kävin jonkinlaisen keskustelun aamuyöstä ennenkuin lähdin töihin. Kaveri oli käynyt Kanadassa katsomassa Rabbit Junkin keikan ja keikan jälkeen hän oli jutellut JP:n kanssa ja aihe tietenkin oli liittynyt Rabbit Junk tulevaan levyyn.

(c) so what’s your email
(c) got something to show you
(h) —
(h) picture of you giving hj to jp? :P
(c) lol
(c) i spoke to JP and Coleman though
(c) and they said that their new album is 3 albums in one
(c) one of the songs they said is “swedish black metal combined with gangsta rap”
(h) that doesn’t sound too drastic change, his second album had very much influenced with swedish metal
(h) ie. listen february war and feel the in flames guitar riff
(c) ya the guitar live was very black metalish
(c) like constant wanking