Addiktioni, 41/2007

Murcof: Martes / Utopía (Ltd.Ed.) (2005)

Murcof: Martes / Utopía (Ltd.Ed.)Murcof (a.k.a. Fernando Corona) on meksikolainen tuottaja jonka omana spesiaaliteettina on yhdistellä nykypäivän minimalistisia elektronisia piirteitä ja eri vivahteisia alamuotoja klassisen soitannan moniulotteisiin sävyihin. Itse olen jo pidemmän aikaa eli lyhyestä ensikohtaamisesta asti pallotellut ja pyöritellyt päätöstä hänen ensimmäisen albumin ostamisen suhteen mutta kuten monen muunkin aikaisemman kokemuksen mukaan, aina on tullut jonkinlainen este suunnitelmilleni. Kun pari viikkoa sitten sattumalta näin että eräs kanadalainen levykauppa myi tätä vain Meksikossa saatavilla olevaa erikoispainosta hänen debyytistä, minä en yksinkertaisesti voinut enää kieltäytyä. Liian houkutteleva tarjous oli siis kyseessä. Eli… Tämä kyseinen painos sitoo kaksi Murcofin julkaisua yhteen ja samaan pakettiin joista ensimmäisenä kiekkona on tietenkin hänen debyyttinsä Martes (tosin sillä pienellä erotuksella että tässä on hieman uudelleen mukautettu raitajärjestys ja mukaan on myös ynnätty pari bonus biisiä) sekä toisena kiekkona on jonkin sortin hybridmäisenä remix-albumina ja neljän originaalin yhtenäisen tuotoksen yhteistyönä toimiva Utopía. Murcofin luoma kaava Martesilla alkaa hahmottumaan jo heti ensiminuuteilta – hidas liikehdintä käynnistyy yksinkertaisesta mikro-naksahduksesta tai solua näykkivästä pulssista kohoten vähäeleisyyden aallonharjalla tasaisempiin mittakaavoihin johon joko pianon herkkä vireys yhtyy ja/tai jousien tunnelmainen lainehtiminen lipuvat pimeydessä sykkivien kipinöiden seuraan. Homma hoituu myös nurinpäin käännettynä tässä herkästi toisiinsa takertuneessa symbioosissa ja välillä jopa ihmisyydestä ilmoittava hento vokaali saattaa tehdä tuttavuutta. Martes on siis selkeä kokonaisuus hämärtyvinä haaveina sekä heräilevinä aistimuksina tumman puhuvissa mielen kolkissa ja tuo näin ollen erittäin rauhallisen, pisaroina tihkuvan vastapainon tässä jopa paikoitellen hyperaktiivisesti ylireagoidusti tuotetussa elektronisen ja orgaanisuuden yhdistelmässä jota olen saanut todistaa (born under a bad star, anyone?). Martes on kaunis, mysteerimäisesti kääritty samettimainen paketti joka on samanaikaisesti vanhanaikainen sekä katseensa tulevaan tähyilevän moderni kokonaisuus yhdistäessään kaksi ääripäätä täysin uudella tavalla. Vaikka albumi nojautuu kahden jalan tukevalla askeleella siihen että se on selkeästi sample-pohjaisesti koostettu työ jossa vahvasti koneellisesti manipuloitu ympäristö tuo oman viileästi säväyttävän tunteen pintaan, ei voi kieltää etteikö tämä oli samalla teknillisesti upea taidonnäyte jossa liikutaan ambientin, glitchin ja minimalistisen technon välimaastoissa ilman minkäänlaista kompastelevaa kynnystä eri genrien välillä. Erinomainen päänavaus tältä mieheltä ettenkö sanoisi.

Kun ensimmäinen teos on noinkin erinomaisesti koostettu ja henkeäsalpaavan upea, juuri kuultu taso on tietenkin miltei automaattisesti aseteltu hyvinkin korkealle mutta onneksi Utopían originaalit teokset eivät onneksi jää kauaksi tuosta mitatusta määrityksestä. Utopía on tietenkin Martes albumille jonkinlainen pidennys ja parhaimmillaan saakin todistaa kymmenen minuutiksi kohoavilla vedoksilla joissa syvästi kaikuavat sellot ja yhä pidemmälle kurkottava sähköinen äänimaailmaa tuovat jonkin verran tuoreempaa pontta tähän juuri paljastettuun näkemykseen. Mutta mites on näiden remiksien laita? Osaavan tuottajan käsissä hyvin tehty remix laajenee uudella tavalla täysin erilaiseen horisonttiin ja tätä tosiaankin toivoin näiden uudelleenmiksausten suhteen mutta sen sijaan sainkin huomata että osa remikseista eivät tosin juurikaan eroa Murcofin omasta soundista – onko se sitten hyvä vai huono asia, rehellisesti sanottuna itse ainakin odotin jotain radikaalisemmalta kuulostavaa repäisyä. Jalostamalla samanlaista ideaa ilman minkäänlaista uutta näkemystä tuo ainakin heti mieleen että vieraileva tuottaja ei ole jaksanut panostaa omaan työhönsä. Onneksi levyltä löytyy myös näitä onnistumisia. Ainakin täysin ambientin alaisuuteen muunnetut näkemykset ovat askel oikeaan suuntaan – oli kyseessä sitten Deathprodin synkän puhuva ja jo miltei dark ambientia lähestyvä muunnos, Colleenin herkemmin asetellun ja selvästi feminiivisen lähestymistavan ylleensä saanut tai Faxin jalat maasta irroittava unimainen matka kohti tuntematonta päämäärää, kaikki kolme näyttävät omalla sarallaan että mihin tätä voi parhaimmillaan työstää. Mutta varsinaisesti jo sellainen hulluuden ja luovuuden häilyvällä rajalla pyörivän näkemyksen tuo esiin Kit Claytonin hyppivä glitch-hop hajoitus joka tuo herkästi mieleen Rubber Johnnyn vajaa-älyisen ääntelyn (Chris Cunninghamin ohjaama video, googleta ja pelkää pahinta) ja näin ollen on jo sellainen osoitus miten hyvin tämä musiikki taipuu mielipuolisen kätösissä.

  • Canopus, 2600 kilotonnin ydinpommi ranskalaisten testattavana vuonna 1968. Kaunis snapshot mutta samalla selkäpiitä karmiva muistutus siitä että monella maalla on tuollainen massatuhoase hallussaan. (13/10/07 - 0  # )

All Is Full Of Love

Mites se näin on päässyt tapahtumaan? Edellinen viikonloppu oli kaikinpuolin erittäin rentouttava, kiitos mm. Jóhann Jóhannssonin julkaisulle ja sille että sain kämpän viikonlopuksi itselleni. Eilinenkin päivä oli viihdepuolelta yllättäen erinomaista luokkaa ja kun sain rykäistyä tuosta WWE’n PPV’stä pitkästä aikaa tekstin aikaiseksi, voisi sanoa että olin enemmän kuin tyytyväinen. Eikä siinä vielä kaikki. Jo kahden päivän ajan niskaan on sadellut runsaasti kehuja siitä että kuinka hyvin olen hoitanut hommani töissä ja miten nopeasti olen oppinut kaikki tarvittavat asiat (erikoistilanteita lukuunottamatta mutta ne onkin täysin omanlaisensa kiemuransa). Fucking weird. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun olen samaan aikaan hieman hämmentynyt saamastamani huomiosta mutta kuitenkin olen hehkunut sisäisesti tyytyväisyyttä. Omien hommieni lisäksi tänään tultiin jopa olalle koputtelemaan että etkös sinä ole se tietokone-expertti. Tai kuten yksi työntekijöistä huomautti, nörtti – tosin kuulemma ihan vaan positiivisena ilmauksena. Vaikka tietokonepuolen hommia en ole tehnyt nyt vähään aikaan (en ole edes puuttunut kavereiden tietokone ongelmiin), eihän siinä voinut muuta tehdä kuin myöntää ja perhana, taas löysin itseni hetken aikaan myös vanhan ammatin syövereistä. Tekniset tuet, opastukset, mitä kannattaa välttää… pakko se on myöntää. Se oli kuin pyörällä ajelu. Kaikki tieto on tuolla syvällä selkäytimessä vaikka näitä asioita ei ole tarvinnut ajatella vähään aikaan.

Eilen oli muutenkin loistava päivä kun postilaatikkooni oli kolahtanut yksi odottamani paketti joka itseasiassa sisälsi aika ristiriitaisen julkaisun verrattuna omaan kuuntelutottumukseeni ja nyt tosiaankin alan taas pikkuhiljaa pelkäämään itseäni. All Is Full Of Love on tietenkin Björkin vuonna 1999 julkaisema single ja se mikä tästä tekee pelottavan on se että Björk artistina ei ole koskaan saanut minulta minkäänlaista vastakaikua. Hänen, sanoisinko jopa, liiankin originaalinen vokaalityöskentely herättää enemmissä määrin silmien muljautuksia mutta tämä single on jopa minun mittapuullani mitattuna kaunis. Ensimmäisen kerran tutustuin tähän kyseiseen kappaleeseen Plaidin omalla remix kokoelmalla ja tuossa pari viikkoa sitten ihan vaan vahingossa luettuani eBayssa yhden henkilön kuvausta näistä kaikista singlen versioista, tein jopa niinkin harvinaisen teon että tilasin tämän julkaisun heti miten sen kummemmin järkeilemättä. Jos muut remixit eivät kolahtaisi, ainakin käteen jäisi Plaidin ja Fungstorungin miksaukset mutta onneksi voin todeta että singlen melkein kaikki versiot toimivat omalla sarallaan loistavasti. Ja kun musiikkiin yhdistetään legendaarisen Chris Cunninghamin video-ohjaus, damn… Mihin minä olen taas mennyt työntämään korvani?

The Sun’s Gone Dim And The Sky’s Turned Black

Kas vain. Videoitakin löytyy IBM 1401, A User’s Manualin tiimoilta. The Sun’s Gone Dim… on saanut ylleensä hämmentävän ja sanoisinko jopa häiritsevänoloisen videon mutta kuitenkin yksinäisyys yhtenä videon teemana on selkeästi se osa-alue joka heijastuu kyseisestä teoksesta onnistuneesti. Eikä IBM 1401 Processing Unit ole siitä parhaimmasta päästä. Vähän liiankin syvälle maalaileva kuvaus joka lopulta kaatuu ohjaajaan omaan artistiseen nokkeluuteen. Noh, musiikki on edelleenkin loistavaa.

Addiktioni, 40/2007

Jóhann Jóhannsson: IBM 1401, A User’s Manual (2006)

Jóhann Jóhannsson: IBM 1401, A User's ManualNyt on taas saavutettu yksi pieni mutta tärkeä välietappi henk.kohtaisessa kuuntelutottumuksen jatkuvassa muokkaamisessa ja sanoisinko myös musiikin ostamisessa. Itselleni nykypäivän moderni klassinen itse musiikkina on aina ollut sidottuna joko tiukasti ja runsaasti elektronisesti manipuloituun ympäristöön tai liikkuvan kuvan kautta tapahtuvaan tunnelmointiin. Tämän julkaisun myötä ensimmäisen kerran kumpikaan edellinen mainittu osatekijä ei ole valtaamassa ns. arvokasta pinta-alaa tai määräämässä tahtia. Vaikkakin IBM 1401, A User’s Manual on 60 hengen orkesterin kanssa työstetty orgaaninen kokonaisuus ja näyttö ihmisten kätösistä lähtevänä teoksena, tässä tosin on se pieni kurkottava oljenkorsi joka tekee tästä hyvinkin uniikin julkaisun johon ei yksinkertaisesti voinut olla tarttumatta kiinni kun siihen mahdollisuuden sai. Teemoja tai ideoita jonka ympärille albumi on rakennettu löytyy musiikin historiasta lukemattomia erilaisia tapauksia ja yleensä näissä teema-levyissä on lähdetty mielikuvituksen kautta etenemään päämääräänsä. Persoonallinen taustatarina on myös tämänkin julkaisun takana ja tämän julkaisun myötä voin ainakin todeta että IBM 1401, A User’s Manual on Jóhann Jóhannssonille eittämättä tärkeä ja erittäin henkilökohtainen projekti. Alkuperäinen tositarina lähtee liikkeelle noin neljäkymmentä vuotta sitten Islannista jolloin herra Jóhannssonin isä työskenteli firmassa jossa käytettiin kyseistä IBM:n järjestelmää. Kuten poikansa nykypäivänä, myös isä oli sielultaan muusikko ja vieläpä hieman erikoisemmalla tavalla työskentelevä artisti joka haki epätavallisia menetelmiä luodakseen musiikkia. Yksi näistä “laatikon ulkopuolella” syntyvästä ajattelutavasta oli tämä massiivinen tietokone jota ei tosiaankaan ollut alunperin suunniteltu musiikin tuottamiseen mutta Jóhann Gunnarsson onnistui kuitenkin tässä miltei mahdottoman kuuloisessa tehtävässä. Siirtämällä laitteen muistissa synnyttämiä elektromagneettisia aaltoja ja samalla ohjelmoimalla muistia totutusta tavasta hieman eri tavalla sekä lopuksi liittämällä radiovastaanottimen tähän kokonaisuuteen ja vóila, lopputuloksena oli aistittavissa sekä kuultavissa selkeää ja melankolista siniaaltoa. Vuonna 1971 kun kyseinen laite sai monen vuoden käytön jälkeen ns. arvokkaat hautajaiset kyseisessä firmassa, Jóhannin isä soitti seremoniamaisesti vielä viimeisen kerran musiikkia tämän laitteen kautta työntekijöille. Tämä kaikki nauhoitettiin ja jäi sen jälkeen kymmeniksi vuodeksi unholaan. Kunnes vuonna 2001 herra Jóhannsson löysi nämä vanhat nauhat ja sai kuulla isältään tästä erikoisesta tapauksesta. Saatuaan vahvan inspiraation koneen ja ihmisen luomasta vuorovaikutuksesta, Jóhann Jóhannsson halusi jatkaa tai paremminkin viimeistellä isänsä aloittaman työ ja lopputuloksen kuulemme tällä albumilla.

Näin ollaan taas tämän samaisen kysymyksen äärelle että onko koneilla sielua? Jos ei ole, niin voiko sille rakentaa sellaisen? Tähän kysymykseen monet yrittävät yhä tänä päivänä etsiä vastausta mutta IBM 1401, A User’s Manual ei onneksi puutu tuohon aiheeseen juuri mitenkään vaan heittää mielummin ilmaan sellaisen mietinnän että osaavatko koneet laulaa? Vastausta haetaan viiden eri osasen aikana – “IBM 1401 Processing Unit”, “IBM 1403 Printer”, “IBM 1402 Card Read-Punch”, “IBM 729 II Magnetic Tape Unit” jotka edustavat samalla myös tärkeää perusrooliaan kuten tietokone oli näin alunperin suunniteltu sekä unohtamatta tietenkään viimeistelevää osaa, “The Sun’s Gone Dim And The Sky’s Turned Black”. Heti ensimmäisestä palasesta lähtien taustalta alkaa hahmottamaan ja nousemaan arvokkaasti esiin 40 vuotta vanhaa humisevaa tekniikkaa – kuin unohdettu kaukumainen jäänne menneisyyden verhoista konsanaan – samalla kun jousisoittimet alkavat kohoamaan rinnalle samassa tahdissa ja näin luoden miltei sormia koskettavan sillan ihmisyyden ja koneen välille. Toisessa osassa heti ensimmäisestä kellon lyömästä lähtien alkaa pyörimään jonkin sortin alkuperäinen nauhoitus printterin oikeanlaisesta huoltamisesta mikä edelleenkin varmistaa sitä että ihminen on tärkeä osa koneiden hallinnassa. Kortinlukijalle sekä magneettinauhalle omistetun teoksien aikana koetaan miltei dramaattisimmat vaihtelut jotka suorastaan imaisevat omaan syvään hetkeensä ja sieltä palataan takaisin siihen alussa askarruttaneeseen tärkeään kysymykseen että osaako se tietokone todella laulaa. IBM 1401, A User’s Manual huipentuukin täydellisesti viimeinen kappaleeseen, “The Sun’s Gone Dim And The Sky’s Turned Black” jossa suorastaan sisuskaluja värisyttävän kauniilla tavalla Jóhann Jóhannsson itse laulaa vocoderin välityksellä ja tämän myötä viimeinkin vastaus haettuun kysymykseen alkaa kallistumaan hitaasti tuonne positiivisesti nyökkäävälle puolelle kun IBM 1401 alkaa värähtelemään ja lähettämään kuuntelijan toivomaa vastakaikua.

  • Albumi on kuollut formaatti? Totta, ilmassa on pientä muutoksen hajua voimakkaammin esillä kun viimeisempänä isommista nimistä kaupallisessa nykymusiikissa eli Radiohead ilmoitti tällä viikolla hieman erilaisemmasta taktiikasta jakaa uutta levyään. Seurataan mieleenkiinnolla sivusta jos tästä tosiaankin tulee trendikäs ilmiö. (05/10/07 - 0  # )