Addiktioni, 42/2007

Venetian Snares: My Downfall (Original Soundtrack) (2007)

Venetian Snares: My Downfall (Original Soundtrack)Tämähän on varsinainen kotiinpaluu itselleni. Rossz Csillag Alatt Született (tai siis “Born under a bad star” näin helpommin lausuttuna) oli itselleni SE julkaisu joka sai minusta ensimmäisen kerran tautisen tehokkaan otteen kanadalaisen Venetian Snaresin (a.k.a. Aaron Funkin) musiikkiin ja sillä tiellä ollaan edelleenkin. Jopa kannen fonttia myöten ollaan siis tultu takaisin hänen eniten kehua ja suosiota saaneen albuminsa äänimaailmaan jossa majesteettisesti kumpuava moderni klassinen sekä amen breakista muodostunut parivaljakko tekee jälleen taivaallisen kaunista ja jopa paikoitellen rujon viiltelevää jälkeä chopatuilla sekä pitkälle tuotetulla biittipatteristolla. Monet pitävät Rossz Csillag Alatt Született albumia hänen aikuisimpana teoksena – yhdyn mielipiteeseen siitä että se oli erinomainen julkaisu ja yksi hänen tähtihetkistä moniuloitteisessa discografiassaan mutta itse vedän rajani siihen että se oli erittäin hyvin onnistunut laboratoriomainen koe ja yksi julkaisun sisältämästä tärkeästä aspektista oli selkeää vihjailua hänen potenttiaalisista kyvyistään. Nyt My Downfall (Original Soundtrack) albumin myötä hän on selvästi edennyt kohti aikuisempia askelia koska tämä yrittää myös tietoisesti loitonneta pois enemmän tuosta breakcore maailmasta joka ponnisti hänet supertähteyteen elektronisessa musiikissa ja näin ollen luottaen enemmän jousisoitannan kautta värähtelevään tunnelmaan – tosin sitä breakcore johdannaisuutta löytyy edelleenkin mutta vain neljän kappaleen verran eli se ei ole niin paljon pääosassa kuin hänen edellisellä julkaisulla.

Löytyykö näistä kahdesta julkaisuista enemmänkin noita yhtäläisyyksia tai paremminkin eroavaisuuksia? Mistä aloitetaan? Vaikka siitä että nyt My Downfallin myötä on vielä enemmän vaikeuksia kohdistaa jousisoitinten laajoista osasista ne palaset mitkä hän on soittanut itse ja mitä on hän sämplännyt. Onko hän siis soittanut kaikki osuudet itse? Paha sanoa juuta taikka jaata mutta jos hän tosiaan on suoriutunut tästä urakasta yksin, täytyy nostaa hattua sillä My Downfall on jo heti ensimmäisesti nuotista lähtien selkeämpi ja yhtenäisempi kokonaisuus jossa pelkästään tämän hänen näkemyksensä seuraaminen on avartava kokemus. Tähän kun yhdistetään kristallin kirkkaat vokaaliosuudet, osa kappaleista saavat suorastaan säihkyvät valonsäteet ylleensä ja voi vain kuvitella mielessään kuinka koko huone alkaa täyttymään tanssivista valon lähteistä. Toinen Rossz Csillag Alatt Születettin eturintamassa pälyilevä elementti oli tietenkin tähän päivään mennessä jo miltei puhkikulutettu amen break jota kuitenkin saatiin vielä neljänkymmenen minuutin ajan innovatiivisesti eri tavoilla hyödynnettyä ja tämänkin myötä My Downfall tekee jälleen pientä pesäeroa emojulkaisuun – vaikka amen break on edelleenkin mukana, nyt sen sijaan keskitytään enemmälti full-on-head-collision tyylisellä tykityksellä jossa kerätään vielä viimeisetkin äärimmilleen paloitellut rippeet amen breakista mukaan. “Integraation” kappaleen julma morfaus Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms henkisestä älykkäästä rumpu-ohjelminnista jo miltei tasaisesti jyskyttävän paukkeeseen joka repii kaiken irti mitä ei ole naulattu kiinni ja siitä kun vielä onnistutaan siirtymään karhean betoniseinän kaltaiseen hankaukseen, tämä seitsemän minuuttia yksinään on selkäydintä täräyttävä kokemus joka jättää varmasti myös jonkinlaisia kudosvaurioita mieleen syvyyksiin. Huh sentään kun tässä täristen haen oikeita sanoja. Yksi ehdoton tähtihetkistä tällä julkaisulla joka iskeytyy tajuntaan kuin raskas leka ja tämän rankasti koetun voiman myötä löydän taas itseni siinä pisteestä jonka tähden olen jo pitkään vannonut herran Funkin pyhään nimeen. Tälläkin hetkellä tuntuu että vain hän osaa tehdä tämän mieltä pommittavan asian oikealla tavalla. Onhan tässä elektronisesti työstetyssä osuudessa myös pieniä, sanoisinko jopa hämmentäviä kauneusvirheitä jotka erottuvat selkeimmin “My Half” ja “My Crutch” biisien aikana. Elementtejä kuten sormenpäissä nopeasti liukuvia syntikoita sekä nopeaan tahtiin värähtelevän basson joka on kuin suoraan riistetty Tom Jenkinsonin lahjakkaista käsistä ja sen myötä erityisesti “My Crutch” alkaa jo kuulostamaan vähän liikaakin Squarepusherin tyyliseltä irroittelulta. Mutta mutta… Onko My Downfall (Original Soundtrack) sitten parempi kuin ensimmäinen julkaisu? Asiaa on vähän kuin vertaisi tytärtä ja äitiä. Jotkut pitävät ensimmäisesta vaihtoehdosta ja… noh, you’ll get the point. Ja kun kyseessä selkeä jatko-osa, se ei enää saa sellaista toivottua ultimate orgasmic whauh-ilmiötä aikaiseksi mutta tässä on kuitenkin aistittavissa enemmän kunniahimoisempaa otetta joka tuo omanlaisensa tyydytyksensä. Sen johdosta My Downfall tuntuukin enemmän harkitummalta kokonaisuudelta ja aikaisempien ideoiden viemistä seuraavalla tasolle. Se mikä tässä kuuntelun aikana jää vielä askarruttamaan on että keneltä hän pyytelee anteeksiantoa? Naiselta? Aika kliseinen ja sanoisinko jopa epätoivoinen veto jos asian laita on näin. Vai olisiko tässä jopa piiloviestintää miehen laajemmalle tähyilevää musiikaallista osaamista jonka seurauksena oltaisiin tekemässä jopa radikaalisempaa irtiottoa tietystä musiikintyylistä eli ollaan harkitsemassa breakcoren jättämistä kokonaan. Tuskinpa noin kylmää pyyhkeen iskua kasvoille tapahtuu mutta jätetään se mahdollinen ovi raolleen. Näin ollen herra Funk, pieni pyyntö yhdeltä sinun levyjäsi ostavalta tukijaltasi: tekisitkö seuraavalla kerralla täysin klassiseen soitantaan perustuvan albumin ja näyttäisit kaikille mihin sinä todellisuudessa pystyisit.

Leave a Comment