Kielletty klo 17.00 jälkeen (pe-la)

Näin perjantai päivänä tuli töissä mieleen tämä hahmotelma joka oli nyt ihan pakko toteuttaa. Omistettu tietenkin meidän pokeripiirin vakionaamalle joka liian monen terävän ja jäykän paukun jälkeen yleensä tykkää lähteä painilinjalle.

wrestling forbidden

Addiktioni, 38/2007

CMX: Talvikuningas (2007)

CMX: Talvikuningas

Taivas alkaa punertaa, se tietää mitä odottaa
kun telakointiasemilla hehkuu keulat alusten.
Ne lepäävät kuin haavoittuneet eläimet, niin väsyneet,
niin herää kaupunki saarrettu aamuun päivänsä viimeiseen.

Näillä sanoilla alkaa CMX:n tuorein teos, Talvikuningas. Mutta ennenkuin mennään syvemmälle itse tarinaan, kallistellaanpa tätä itse julkaisua kätösissä ja lähdetään eteenpäin siitä toteamuksestä että tällainen teos on harvinainen tapaus täällä kotosuomessa. Nimittäin tällä hetkellä Talvikuningas on fyysisesti olemassa vain 8000 kappaleen rajoitettuna sekä numeroituna painoksena (numero 6199 ilmoittautuu paikalle) ja yksi isompi kynnys albumin ostamiseen oli järkälemäinen 40 euron hintalappu. Tosin hyvinhän se näyttää myyvän sillä minunlaisella matti myöhäsellä oli tämän viikon maanantaina jopa pieniä vaikeuksia löytää albumista edes yksi kopio Tampereen keskustasta. Julkaisu itsessään herättää onnistuneesti sen kysymyksen että kuinka moni suomalaisista artisteista tai yhtyeistä pystyisi tekemään samaan myymällä painos hetkessä loppuun ja vieläpä tuollaisella överihinnalla. Lukumäärä nolla ja ei hirveän moni orkesteri on meikäläisen lopullinen asteikko kun tarkemmin ajattelee. Toinen seikka mikä tekee tästä harvinaisen tapauksen täällä kylmässä pohjoisessa on se että Talvikuningas on proge soitannasta itseään ilmentävä yhtenäinen teemalevy joka on vieläpä scifiin vahvasti nojaava suomeksi laulettu teos. Näin me päästäänkin salakavalasti yhden askeleen lähemmäksi albumilla vallitsevaan tarinaan jossa keskeisessä osassa on hämärässä ja kaukana tulevaisuudessa maailmoja valloittava Talvikuningas mutta kuinka kaukana nämä tapahtumat todellisuudessa ovat? Merkintöjä löytyy pääasiassa vuodelta 2481 jossa selvästi koettiin viimeiset ja ratkaisevat hetket imperiumin sortumisessa kuin myös pari sataa vuotta aikaisemmin jossa ensimmäiset matkat muihin maailmoihin alkoivat.

Perinteisempi rock-musiikki on joskus vaikeahko niin-ja-näin kynnys itselleni ja minulle varsinkin tämä progressiivinen alamuoto on ollutkin pääasiassa kuolevien dinosauruksien soidin musiikkia eli pahimmillaan liiankin hikistä nitkutusta ja 10 minuuttien ähkymäistä vedättämistä josta ei pahemmin ole saanut juuri minkäänlaista tyydyttynyttä olotilaa. Mutta nyt ehkäpä täytyy viilata tuota miltei järkkymätöntä mielipidettäni sillä Talvikuningas osoittaa selvästi minulle että asiat voi myös toteuttaa niinkin että mielenkiinto pysyy alusta loppuun asti. Talvikuningas ammentaa ja tasapainottelee aineksia monesta eri lähteistä käyden laajan skaalan erilaista soitantaa – hitaista tunnelman luojista liukuen kohti raskaampaan soitantaan (mm. “Punaisen komentajan” tupla-basarit, yayh!) sekä yllättäen tuoden lisää tunnelman kohotusta heidän uran alkuajoista jossa palloiltiin enemmän tuolla HC-mätön parissa – ja näin ollen pitäen erittäin tiiviin mutta kuitenkin paikoitellen monimutkaisesti kehittyvän kokonaisuuden jossa saatetaan myös vaihtaa tahtia tyystin toisenlaiseen kappaleen keskellä. Mutta albumin ehdoton suola on A.W. Yrjänän kirjoittamat lyriikat. Siis yksinkertaisesti sanottuna Talvikuninkaan lyyrinen ansio ja taso on aivan huikea.

Antaraksen tunneleista tähtipölyyn Laerteen,
kapinoista Plejadien Orionin kansannousuun,
kvasitaivaan mandaateista hyperavaruuden nieluun,
kaikkialla vieretysten kunnes on kuin yhtä.

Nyt ensimmäisen kerran tuli koettua sellainen asia että meidän rakas suomen kieli tosiaankin taipuu mystisen technobabblen ja scifistisen terminologian sekoitukseen näinkin fantastisesti. Noita yllä olevia sekä monia muitakin albumilla ponnahtavia kohtauksia voi mielin määrin mauskutella suussa ja pompotella kielen päällä vaikka välillä aivot yrittävät saada epätoivoisesti selkoa sen seikkaperäisestä todellisuudesta. Blah, väliäkös tuolla. Pääasia että se kuulostaa mahtipontisen upealta ja tuo universumia lähemmäksi pientä ihmistä. Toinen asia mihin itse kiinnitin huomioni Talvikuninkaan lyriikoissa on myös sen vahva militaristinen läsnäolo jossa käydään läpi tykistön ruokana toimivista rivisotilaista napin painamisesta päättäviin komentajiin joiden loputon taistelu tuo taas julki sen asian että sota on loppupeleissä mielipuolisten epätoivoista hommaa. Samanhenkistä terminologiaa siis viljellään runsaasti tälläkin puolella ja ainakin “Quantan” Warhammer 40k:n kaltainen aloitus tuo herkeämättä hymyn huulilleni jokaisella kuuntelukerralla:

Thanatos-6, soinen maasto,
pudotuslaivue seitsemänviisi ilmoittautuu,
vahvuus kahdeksan, tehtäväparametrit selvät.
Myrsky on nousussa, kolme on kateissa,
moottorit käyvät jo varavirtaa,
rotkoon jätetty haavoittuneet
ja kaarti ei antaudu milloinkaan!

Talvikuningasta joko rakastaa tai vihaa. Joillekin tämä scifistinen hölynpöly maailmankaikkeuden valloittajista kyborgiarmeijoineen saattaa olla liikaa pienelle mielelle mutta itse rakastan tätä täydestä sydämestäni (sekin kertoo jo paljon julkaisun erikoislaatuisesta tapauksesta ja uniikista tunnelmasta että normaalisti en juurikaan kuuntele CMX:ää ja tämä onkin todennäköisesti ensimmäinen ja samalla se ainoa julkaisu jonka ostin heidän tuotannosta). Mut joo… CMX teki siis uhkarohkean valinnan lähtiessään tekemään mammuttimaista ja yhtenäisesti soljuvaa scifi-eeposta. Varsinkin valitsemalla näinkin harvinaisen aiheen johon suurin osa nykyajan muusikoista ei edes kusisi siihen suuntaan sekä varmistamalla etenemistavan johon ei ole tehty oikoreittejä, kuuluisia kulkemista helpottavia matalia aitoja tai edes lähdetty aliarvioimaan kuuntelijaa. He tekivät selkeän pesäeron kaavoihin kangistuneisiin kumppaneihin sekä samalla yhden tämän vuoden kohokohdista kotimaisella levyrintamalla.

Addiktioni, 37/2007 (Pt.3)

Bad Sector: Dolmen Factory (2000)

Bad Sector: Dolmen FactoryBad Sectorin (a.k.a. Massimo Magrini) luoman musiikin suurena ystävänä koin vahvasti kuunnellessani tätä Dolmen Factorya tai itse asiassa ensimmäinen asia miltä ei voi suoranaisesti välttyä on se että hänen muihin ‘aikuisempiin’ ja pidemmälle vietyihin tuotantoihinsa verrattuna tämä albumi on varsin seesteinen ja sanoisinko että on jopa yksinkertainen rakenteeltaan josta löytyy yllättävästi perinteisemmällä kaavalla tuotettuja drones- sekä syntsa-taustoja ja siinä mielessä on samalla helpoiten lähestyttävin ambient teos hänen discografiassa. Syy tälle mieltä askarruttavalle kääntymykselle löytyy onneksi varsin nopeasti julkaisun kansivihkoa selaillessa ja näin ollen voi ymmärtää miksi Dolmen Factoryn sisältö ei vaikuta 10+ julkaisun hankkimisen jälkeen ehkäpä niin haastavalta tuulahdukselta. Dolmen Factory on kirjoitettu vuoden 1994 ja 1996 välisenä aikana eli julkaisun sisältö sijoittuu selkeästi miehen alkupään tuotantoon ja albumin yhtenä pääosana ovatkin enemmissä määrin kaupallisesti saatavat synteettisaattorit joita on kuitenkin tuttuun tyyliin muokattu, pilkottu ja taivuteltu artistin omintakeisiin tarkoituksiin ja hämärien visioiden alaisuuteen. Toki näiden kymmenen kappaleen aikana löytyy myös Bad Sectorin tutunoloisena kumileimaisimena sekä julkaisusta toiseen tavaramerkkinä toimiva erikoiskäytäntö ennenkuulumattomien ideoiden sekä viestintä-, sotilas-, tutkimus- ja/tai whatever-teknologian soveltamista jo muutenkin kokeellisen musiikin rinnalle. Tosin tuota jälkimmäistä tarjoillaan niukasti tällä kertaa ja Dolmen Factory onkin aika selkeästi rakennettu yhden kortin varaan. Lääketieteellisessä diagnoosissa käytetyn echocardiogram machine (suomennos uupuu, pahoittelen) eli mm. sydämen tai sikiön vointia ultraäänellä tutkiskeleva sekä tähyilevä laite on nyt valjastettu tämän julkaisun myötä käyttöönsä ja varsin nopeasti kaiken tuon korvia humisevan ambientin sekä mustan ja valkoisen epämääräisen massan seasta alkaa hahmottamaan kaikki ne epäillyttävät ja vieraalta kuulostavat äänet mitkä osaa liittää tähän juuri kyseiseen laitteeseen. Joko sydämen hidas tykytys tai muuten vaan koneen itsensä luoman pulssien aaltomainen liike joka pyyhkäisee tasaisesti ja näin ollen luo jälleen herkästi tämän sci-fistisen ympäristön tällekin julkaisulle. Vaikka vihjaisinkin tuossa alussa että tämä julkaisu on seesteinen ja ehkäpä hiemankin takapakkiakin ottava kokonaisuus, Massimo Magrini jatkaa kuitenkin edelleenkin käsittämättömällä tahdilla liikkeellä joihin harva pystyy näinä päivinä vastaamaan ja samalla puskien koko ajan tuota näkymätöntä rajaa joka määrittelee musiikin.

Addiktioni, 37/2007 (Pt.2)

Rabbit Junk: Rabbit Junk (Reissue) (2007) / REframe (Reissue) (2007)

Rabbit Junk: REframe (Reissue) (2007)Näyttäisi siltä että kolmen vuoden jälkeen ex-The Shizit yhtyeen huutavan osapuolen eli JP Andersonin soolo-projekti alkaisi tuottamaan jonkinlaista tulosta. Miehellä on rahallisesti tuottava sopimus takataskussaan amerikkalaisen Full Effect Recordsin kanssa ja ensimmäinen asia mitä tästä yhteistyön tuloksesta syntyy se että kyseinen levy-yhtiö on juuri nyt tässä kuussa uudelleenjulkaissut sekä siinä samalla remasteroinut hänen aiemmat itsejulkaistut Rabbit Junk albumit ja herra Andersonin vielä julkaisematon kolmas albumi odottaa vielä tuloaan joka tosin pitäisi ilmestyä tämän vuoden puolella. Täytyy nostaa hattua tälle menestykselle sillä JP Anderson on ollut jo pidemmän aikaa yksi tiiviisti seuraamistani musiikintekijöistä jolle soisi kaiken mahdollisen taloudellisen hyödyn ja julkisuuden. Mut’ siirrytäänpäs näihin juuri uudelleenjulkaistuihin albumeihin. Tuoreempi näistä kahdesta eli alunperin viime vuonna julkaistu REframe on yhä edelleenkin tuhdilla kitarasoundeilla ja räiskyvien tuplabasarien sekä vaihtuvien biittipatteriston avustuksella loistavaa tavaraa ja olen pretty much kaikki sanottavani laukonut tästä albumista eikä minulla ei ole enää juuri mitään lisättävää koska tämä uudelleenmasteroitu versio ei eroa niin radikaalisesti viime vuoden versiosta. Mutta kaksi vuotta aikaseimmin julkaistu ja nyt vihdoinkin arvoisensa kohtelun saanut Rabbit Junkin debyytti on sen sijaan yllätyksiä täynnä. Jo heti albumin käynnistävä “Orange Laces” on adrenaliinia pumppaava kokemus vaikka tämä on kolmen vuoden aikana käynyt playlistillä ties kuinka monta kertaa. JP:n vihainen testamentti teennäisyydelle, pinnallisuudelle ja samojen ajatuksien kanssa massassa vellovia ihmisiä vastaan saa jälleen uutta pontta alleensa, varsinkin kun keuhkojen pohjasta ammennettu “fuck you, i survived” karjaisu iskeytyi ensimmäisen kerran korvista sisään tuoden samalla tutunoloisen amen breakin ja voimakkaasti särisevän kitara riffin perässään. Yhtäkkiä löydän itseni siitä tilanteesta että en osannut edes aavistaa miten paljon voi innostua vanhemmasta, aiemmin puhkikulutetusta julkaisusta – siis herranen aika että tämä selftitled sitten kuulostaa hyvältä! Yksi selkeimmistä kritiikeistäni alkuperäisen albumin suhteen oli että se kuulosti paikoitellen liian tunkkaiselta eli toisin sanoen albumia vaivasi demomainen soundi joka nyt Tom Bakerin suorittaman remasteroinnin myötä on vihdoinkin poissa ja kappaleista alkaa löytymään enemmänkin tuota kuuluisaa lihaa luiden ympäriltä kuin myös värejä, makuja ja kaikkea mahdollista aistien ja orgastisuuden välisestä maastosta. Nyt voi oikein nauttia ja hengittää sisään tuota aistimusta siitä kuinka ärhäkäs tämä kokonaisuus todellisuudessa on. Selftitled ei tietenkään ole yhtä paljon kiillotettu kuin REframe mutta on kuitenkin selkeästi blueprinttinä toimiva miehen omalle agressiiviselle hardclash tyylille joka lataa panoksia 80-luvun new waven, breakbeatin, digital hardcoren, metallin, punkin, hardcoren ja industrialin peruselementeistä. Siinä missä REframe oli enemmän tuonne metalliin päin kallellaan, tämä debyyttijulkaisu ammentaa voimansa suurimmaksi osaksi tuolta raa’an hardcoren ja punkin juureksista joka antaa palaa ilman mitään kummempia estoja samalla kun elektroniset osuudet syntikoilla ja breakbeat/jungle luupeilla antavat viimeisen silauksen. Näin loppuviikosta hartiolle ja pään sisälle kasautunut väsynyt olotila saattaa edesauttaa sitä että tämä julkaisu tuntuu sisuskaluissa – joko nyrkin iskuna palleaan tai potkuna takaraivoon mutta en valita sillä tämä on juuri se sopiva levy jolla saadaan nollattua kaiken paskan pois mielestä kun siihen on tarvetta.

Enköhän minä ole jo kaiken sanottavani sanonut näistä julkaisuista. Puuttuu enää loppukaneetti joka on: JP, i’m still waiting for the remastered version of the Shizit album.

Addiktioni, 37/2007 (Pt.1)

Urchin: Urchin (1999)

Urchin: UrchinKuten Ninja Tunes lanseeraa ehkäpä hivenen ylimielisesti joistakin artisteistaan että kuka tahansa pystyy teknareilla, vanhoilla jazz-levyillä ja uudelleen hashatuilla mutta kuitenkin puhkikuluineilla luupeille tekemään massan pohjalle vajoavaa tusinakamaa mutta todelliset lahjakkuudet nousevat kaiken tuon ylitse. Ehkäpä asia saattaa olla näin kun halutaan täsmentää perimmäistä syytä musiikin kirjoittamiseen eikä pyritä luoda sitä mielikuvaa että kaikki on todellisuudessa varas… hups – tai siis luvatta lainattua. Mutta joskus tuollainen elitistinen ajatusmaailma saattaa tuottaa sen tusinakaman sijaan ympäripyöreätä hevosenlannoitetta josta todellisuudessa kukaan muu ei välitä kuin muutama hassu ihminen siitä pienestä piiristä. Joskus on myös hyväksi ettei yritetä heti ensimmäisena asiana kurkottaa sinne korkeimmalle tasolle eli ei pyritä tekemään maailmaa mullistava ajatus vaan parannetaan jo aiemmin kuultua ja koettua kolmen askeleen harppauksella eteenpäin. Urchinin selftitled on aika selkeästi sellainen julkaisu joka ei yritä vavisuttaa kuuntelijan jalkojen alla olevaa vankkaa betoniperustusta mutta kun katse sopivasti välttää, vaivihkaasti vedetään se mahdollinen matto alta kun siihen tilaisuus saadaan. Urchin itse julkaisuna ei siis yritä haastaa trip-hop genren vakiintunutta vanhan koulukunnan soundia ja näin ollen turntablen välityksellä ohjatun toiminnan kautta hyödynnetään erinomaisesti ja sanoisinko jopa esimerkilliseen tapaan juuri näitä klisemäisiä koukkuja joissa tärkeimpänä on yksinkertaiset, kolkosti kalkahtavat biitit soljuvien bassojen kera kun samalla syötetään rapisevia sämplejä joko jazz-maailmasta tai vanhojen elokuvascoren jousi-instrumentien suorituksia hitaasti hämärtyvään ja alati kasvavan huuruisen tunnelman taustalle. Yksi onnistunein aspekti julkaisulla on se että Urchin ei kuulosta liian ylituotetulta eikä särmiä pois hiotulta kokonaisuudelta vaan se on ennemminkin vaistomaisesti DJ:n kätösissä etenevä ja mutta kuitenkin kokonaisuutena selkeästi aava ja miltei trippimäinen kokemus johon voi joko nojautua pehmeästi samalla kun pää alkaa nyökkäämään onnistuneesti vastaanotetun signaalin merkiksi tai toisena vaihtoehtona uppoutua silmät kiiinni albumin ytimessä vallitsevaan unimaiseen olotilaan. Ehdoton tutustumiskohde 90-luvun trip-hopista pitäville.

The Departed

Pakko avautua kun tästä on kuullut niin paljon hyvää niin monesta eri suunnasta. Siis miltei ällömäisyyksiin menneen hehkutuksen laannuttua, sain viimeinkin nostettua itseäni niskasta ylös ja kävin ostamassa Martin Scorsesen ohjaaman The Departedin DVD-version. Jos leffa on kuulemma noinkin hyvä ja saanut siinä ohella pari oscaria kainaloonsa, pitäähän se jossain vaiheessa katsoa. Mutta mites kävikään kun lähdin tälle matkalle? Alle puolen tunnin sisään minä heräilin sellaiseen deja vu tunteeseen että olen nähnyt tämän leffan entuudestani. Tunnin sisään tämä pienoinen herätys alkoi vaivaamaan niin pahasti että minun piti pysäyttää DVD-soitin hetkeksi, hakea netistä alkuperäisen Hong Kong leffan nimi (joka btw. on nimeltään Mou gaan dou (aka Infernal Affairs)) ja näin ollen saisin varmistuksen siitä että katson tosiaankin uusinta-ohjausta.

Noh mitä jäi käteen päästyäni elokuvan loppuun asti? Alkuperäisessä leffassa oli paljon enemmän ryhdikkyyttä, särmää ja muutenkin käsikirjoituksen ja juonen osalta narut oli yhdistelty paremmin yhteen. The Departed sen sijaan tuntui vetelältä skeidalta joka valui puntista alas. Tyypilliseen tapaan joitakin asioita oli kirjoitettu uudestaan tai kokonaisuudessaan poistettu, kuten esim. miten se myyrä välitti tietonsa esimiehelleen (spoilereita sen kummemmin jakamatta, alkuperäisessä leffassa se oli hoidettu paljon tyylikkäämmin) ja muutenkin kokonaisuus tuntui hengettömältä ja paikoin epäuskottavalta. Ainoat propsit voisi antaa siitä että elokuvan loppukohtaus noudatteli edes jonkin verran alkuperäistä kaavaa eikä näin ollen lähtenyt tekemään liian siirappimaista Hollywood loppua, tosin viimeiseksi jäänyt kohtaus olisi voinut suosiolla laittaa poistettujen kohtauksien listalle.

Loppukaneettina voisi sanoa että pysyn edelleenkin vahvasti takertuneena siinä mielipiteessäni että tästä edes The Departed tunnetaan elokuvana josta Scorsese sai itselleen sääli-oscarin. Ja muka paras Scorsese leffa kymmeneen vuoteen? Pfff… teitä on pissitty urakalla silmään ja se on ihan oikein. Niin ja sinä rakas lukija, jos satuit tulemaan googlen kautta tänne ja pahoitit mielesi sen takia että täällä on paha ihminen morkkaamassa todellisen neron työtä, tee minulle palvelus ennenkuin aukaiset sanaisen arkkusi – katso alkuperäinen tekele ja tule vasta sitten itkemään tänne. Okei?

Totuuden siemen

Jos vastaat musiikkimakuun liittyvään kysymykseen että kuuntelet “kaikenlaista” tai sinulla on “monipuolinen”, se tarkoittaa että sinulla ei ole lainkaan makua.

Polttohautaus

Keskustelu #76 lähtee käyntiin väärin kuulleesta mainoksesta.

– Mitä? Rapeat hautajaiset? Kuulinko oikein?

– Heh, eiköhän se ole melkein sama asia kuin polttohautaus.

– No joo… Nyt kun pysytään aiheessa… Itse olen ainakin ajatellut että jos minut haudataan, niin se tapahtuu polttohautauksen kautta. Itse en ainakaan halua että ruumiini asetellaan arkkuun ja jätetään maan alle lahoamaan.

– Parempi vaan lähteä jättämättä mitään maallista jäännöstä. Itsekin olen päättänyt että minut polttohaudataan. Kun kerroin äidilleni että jos elämä jättää minut ennenaikaisesti, minut pitää polttohaudata. Äitihän hätääntyi tästä ja sanoi ettei tällaisistä asioista saisi puhua. Sanoin että kaikki on järjestetty siihen pisteeseen ja jos lähtö tulee, teidän pitäisi kunnioittaa minun toivomusta. Olen myös puhunut tästä asiasta yhden nuorisopastorin kanssa jonka tunnen erittäin hyvin.

– Jaa Köykkä vai?

– Juuri hän.

– Hei, nyt tuli parempi ajatus viimeisestä matkasta. Viikinkihautajaiset! Se olisi ainakin näyttävä tapa lähteä tästä maailmasta.

– Ai, Pyhäjärvellekö sinä ja sinun palava veneesi pitäisi lykätä?

Addiktioni, 35/2007 (Pt.4)

Nigo: Ape Sounds Remix (JAP Import) (2001)

Nigo: Ape Sounds RemixJames Lavellen Mowax levymerkki jätti 90-luvulla vakuuttavasti syvät merkit (silloisen) vaihtoehtoisen elektronisen musiikin puolella julkaisemalla mm. DJ Shadow’n debyyttialbumin, DJ Krushin tuotantoa, UNKLE’n överimäisyyksiin hypetetyn “Psyence Fiction” albumin, Rob Douganin “Clubbed To Death” joka jo vuonna 1995 oli selkeästi aikaansa edellä ja tälle legendaariselle levymerkille nauhoittaneiden nimilistaa voisi jatkaa ties kuinka kauan. Pitääksemme jutun edes jonkin verran lyhyempänä, japanilainen DJ/tuottaja/vaatemerkki guru/whatever handyman Nigo oli yksi heistä joka jäi jonkin verran mieleeni. Tosin sekin oli vain yhden biisin ansiosta. Kyseinen kappale, eli UNKLE’n ja Scratch Pervertsin kanssa yhteistyönä kyhätty skrätsäys monumentti “March Of The General” joka lainasi ja myöhensi erittäin paljon alkuperäisen Planet Of The Apesin leffan puheita ja yleistunnelmaa, siivitti minut siihen tilaan että minun oli jopa pakko alkaa tutustumaan miehen tuotantoon. Nigon debyyttijulkaisu Ape Sounds ei tosin saanut minun kiinnostuksen tunnetta kohoamaan toivotulla tavalla mutta tämä remix-albumi sen sijaan tarrasi minuun tehokkaammin. Mowax konkarit South ja Tommy Guerrero ovat selkeästi eturintamassa raivaamassa tietä tässä neljäntoista kappaleen uudelleen rakennetussa teoksessa – Tommy Guerrero tuo omalla “A Simple Song” versioinnillaan letkeästi notkuvaa soft-rockia ja South taasen “Freediving” remiksin aikana liikkuu tuttuun tyyliin nokkelien rumputyöskentelyn parissa samalla kun tuo akustisella kitaralla vastapainoksi hivenen lofi-henkisyyttä. Aiemmin mainittu “March Of The General” käy tietenkin kahden eri tuottajan pöydällä joista DJ Formatin big beatin ja fätin hip-hop/breakdelica työskentelyn välimaastossa sijaitseva fuusio meinaa pistää tosissaan alkuperäisteokselle hanttiin, varsinkin kun tämä remix-hirviö muuntautuu kesken kaiken yllättäen klassiseksi old-school elektro-junttaukseksi. Mutta mutta… Ape Sounds Remix tarjoaa muutenkin monta hyvää ja nokkelaa versiontia mutta itse koen julkaisun parhaimmat hetket “Kung’ Fu Fightin'” kappaleiden aikana jonka kolme eri versiota tuovat kaikki omalla tahollaan tyystin erilaisen näkemyksen mutta silti esitellen biisin parhaimmat puolet. Haruomi Hosono pistää japanilaisen räppivaihteen päälle – tosin osa tunnelmasta hupenee ikävästi kielimuurin taakse, Depth Charge on osannut yllättäen kaivaa esiin pimeästi kalskahtavan ja jopa minilistisen trip-hop fiiliksen tämän kappaleen ytimestä mutta kumpikaan ei pärjää Deadly Avengerin näkemykselle jossa tavanomaiset sekä japanilaiset jousi-instrumentit luovat yhdessä ärhäkkäiden biittien kanssa sellaisen yhtenäisyyden jonka pariin palaa mielellään levyn läpikuuntelunkin jälkeen. Loppupeleissä Ape Sounds Remix ei tietenkään ole se paras julkaisu Nigon tuotantoon tutustumiseen mutta kyllä tämäkin tarjoilee kiitettävästi antoisia hetkiä ja onhan käsissäni yksi sellaisista remix-levyistä jossa kuulee selkeästi kuinka hyvin alkuperäinen julkaisu muuntautuu osaavien remiksaajien käsissä.

Addiktioni, 35/2007 (Pt.3)

Way Out West: Intensify (2001)

Way Out West: IntensifyNiin sanotusti viisari ei enää pahemmin värähdä näinä päivinä kaupallisemmalle tanssimusiikille, kiitos pahimmillaan ylituotetun ja idea köyhyyden sumassa vellovien tuottajien pateettisesta yrityksestä säveltää pankkitiliä muhkeasti paisutteleva teos joka yleensä huipentuu siihen että vuosi vuodelta oravanpyörän kaltaisesti samojen kaavojen kautta toistetut temput alkavat samaan jo ikävähköä inho ja/tai haukottelu reaktioita. Poikkeuksiakin toki löytyy ja Way Out West on yksi näistä nimistä lyhyellä listalla. Itse asiassa Way Out West duo (Nick Warren ja Jody Wisternoff) ovat yksi progressiivisen trancen ja housen platinalla päällystetyistä nimistä eli pretty much laadun tae – kiitos (ainakin yhdessä vaiheessa) tiivissä tahdissa tehtyjen tasokkaiden remiksien sekä heidän ensimmäisen selftitled ja sille jatkoa saaneen Intensify julkaisun joka muutaman vuoden jatkuvan lykkäyksen jälkeen tuli viimeinkin hankittua (silly me). Albumin yksi vahvoista piirteistä ovat juuri ne Way Out Westin tavaramerkit. Sopiva tasapainoilu veitsenterävän breakbeatin ja tasaisesti lyövän 4/4 biittien välillä sekä melodioiden kautta positiivisesti etenevä all-around tunnelma joka välittyy jokaisessa biisissä luoden erittäin tiiviin yhtenäisyyden ja virtaviivaisen kokonaisuuden. Intensify käynnistyy “The Fall” kappaleella joka itsessään alkaa allekirjoittanutta tympäisemään, ei suinkaan musiikin vaan niin monen muun kappaleen taustalla käytetyn sämplen takia. Siis c’mon, sama vanha nauhoite astronautin kuussakävelystä vuoden 2000 jälkeen? Kai tuon sämplen myötä yritetään kurkottaa pilvien taakse mutta minuun se ei niin hyvin uponnut ja se saa itse kappaleen kuulostamaan liiankin tavanomaiselta. Mutta onneksi tämä pieni turnoff on vain hetken huumaa sillä heti perään ryntäävä “Activity” pistää tunnetta pumppaamaan joka jatkuu albumin viimeiselle minuutille asti. Matkan varrella kuullaan monta muutakin helmeä joista päällimmäisenä tulee mieleen erittäin upea ja vahva breakbeat tykitys “Mindcircus” jonka pianosta lähtevä melodia antaa sopivaa orgaanisuutta samalla kun vieraileva naisvokalisti lisää oman humaanisen kosketuksensa tähän. “Sharkhunt” pistää pakostikin pään tai jalan nyökkäämään albumin aikana ja jatkaa epätavanomaisten soitinten linjalla tuomalla mm. itämaisesti vivahtavia puhallinsoittimia sekaan, “UB Devoid” kappaletta voisi kuvailla jonkinlaiseksi DJ-mäiseina nappuloiden twiikkailu sessiona mutta säihkyvin timantti tässä tunnin kokonaisuudessa on ehdottomasti albumin loppupuolella soiva “Secret”. Siis herranen aika että se kuulostaa vielä kuuden pitkän vuoden jälkeenkin näin loistavalta. Siinä on kaikki – hitaasti valmisteleva intro eri vokaalien ja särähtävien perkussioiden avustuksella kunnes jatkuvasti morfautuva melodia lähtee liikkeelle lisäten biittipatteristoa saavuttaen se lakipiste jonka aikana toinen selkeämpi melodia liittyy karkelointiin mukaan. Mutta yhtäkkiä kaikki vaan pysähtyy kuin astuisi upottavaan suohon. Äh, se on vaan silmänlumetta. Part two lähtee liikkeelle ja pistää kaiken aikaisemmin kuullun uudelleen pyörimään. Tämä jos mikä on vaarallista automusaa, tosin eihän minulla ole edes autoa. Mut joo… Intensify on erinomainen albumi joka mahtuu sopivasti tuonne Hybridin ja Sashan tuotantojen väliin. Suositeltava hankinta vielä näiden vuosien jälkeenkin.