Addiktioni, 35/2007 (Pt.2)

Kelly Bailey: Half-Life 2 (Original Soundtrack) (2004)

Kelly Bailey: Half-Life 2 OSTValven lippulaiva Half-Life sekä sen jatko-osa ovat varmaan yksi pelialan myydyimpiä FPS-pelejä ja onhan ne kieltämättä yksi nykypäivän shoottereiden vankoista kulmakivistä. Doom mullisti koko pixeleiden tappamisen genrenä, ensimmäinen Quake puski 3D-korttien esiinmarssia ja itse koen sen että Half-Life toi omalla panostuksella uutta eloa jatkuvasti rännissä juoksenteluun päivittäen konseptia elokuvamaisella kerronnalla ja vahvasti skriptatuilla kohtauksilla. Ja kun halutaan tuoda lisäpontta tarinankerrontaan, musiikki on ehdottomasti yksi tärkeä tekijä siinä – valjastamalla audio visuaaliseen tarinankerronnan ytimeen ja näin ollen voidaan kehittää voimakas suggestio joka luo tunnelman johon kukin pelaaja reagoi omalla tavallaan. Kelly Baileyn luoma musiikki näille kahdelle pelille putoaakin tähän kategoriaan jossa itse musiikki kertoo selkeästi mitä tuleman pitää – joko ollaan varuillaan kulman takana väijyvää juonenkehitystä tai pian edessä on sellainen kohtaus jossa alkaa rytisemään niin että näppis alkaa paukkumaan ja hiiren johto menee solmuun. Tai sitten asia on ihan päinvastoin – musiikki sinetöi tietyn kohtalon tai luo toivoa paremmasta. Half-Life 2:n elektroniseen pakettiin kääritty musiikki itsessään ei ole niin mullistavaa kuin toivoisi sen olevan mutta loppupeleissä täydellisen onnistumisen puolesta kertoo se että soundtrack on tuotettu/rakennettu erinomaisesti jokaista kohtausta varten ja samalla tämä CD on ehdottomasti yksi pelisoundtrackin viihdyttävimmistä kokonaisuuksista. Vähän yli tuntiin ja 43 yksittäiseen cueen mahtuu niin paljon vaihtelevuutta – synkemmästä ja jopa aavemmaisesta ambience tunnelmoinnnista hivenen valoisempiin sekä futuristisempiin hetkiin ja unohtamatta tietenkään vankasti iskevän sekä mukaansatempaavan konearsenaalin esiintulon myötä josta soundtrack saa jälleen uutta ilmettä – mm. breakbeat hypystelystä kohti ruudinkatkuiseen, rinta rinnan etenevän rock/electronican hyökkäykseen jonka aikana musiikki saa jälleen uutta pontta kehittyessään kohti industrialin kylmän kolkosti soundaavaan maailmaan jossa saa myllertää vapaasti.

Ah… ja niitä tunnelmallisia paikkoja joissa sai olla monet kerrat varpaillaan. Ravenholmin pikkukaupunki oli pelin yksi parhaiten suunnitteluista kohdista. Sielua riipivän tunnelman lisäksi se osasi myös hauska sekä luova – kiitos juuri hankitun gravityn gunin ja maassa lojuvien terävien esineiden joilla sai pilkottua kaupungin nykyisiä asukkaita kahteen/kolmeen osaan. Ravenholm on myös musiikillisesti yksi synkimmistä ja miltei veret seisauttava kokemus kun ensimmäisen pelikokemuksen aikana cuet alkoivat soimaan. Ja kun loppupuolella mielipuolinen pappi lupaa lähettää terveiset helvetin puolelle sinun puolestasi, sitä ei tosiaankaan tiennyt papin nauraessaan sairasta nauruaan että pitääkö vielä kerran katsoa taakseen vai jatkaa juoksemista henkensä edestä pakoon. Toinen musiikillisesti kylmiä väreitä lähettävä kohtaus oli ehdottomasti Nova Prospektin seinien sisään astuminen. Aikoinaan pelatessani, jo heti nimikkokappaleen lähtiessään soimaan se loi sellaisen olotilan että jokin tässä paikassa on vialla. Sitä ei tiennyt tai paremminkin ei saanut sitä oikea näppituntumaa mutta jotenkin musiikin välityksellä sen aavisti olevan pahemman luokan laitos. Mut… ambient on ambientia. Se mistä minä saan kovemmat kicksit ovat juurikin nämä vauhdikkaammat kappaleet joiden aikana pelissä uppoutuu syvemmälle samalla kun tarkka liipaisinsormi alkaa hakea maaleja nopeutuvassa tahdissa. “Dark Energy” taisi muistaakseni soida jossain vaiheessa kun Gordon Freeman oli saanut pyörät alleensa ja pelin aikana sitä tosiaankin pistää vaan kaasun pohjaan kun musiikki lähtee soimaan. Se miksi minä mainitsen erikseen tämän kappaleen johtuu siitä että kun kuuntelen tätä samaista biisiä erikseen levyltä, minä saan melkein joka kerta jonkinlaisen näyn aerobikkaavista muijista (tai saattaa se olla tai chi’takin harrastavia henkilöitä) tehdashallissa jossa ainoa valoa pilkahtelee seinien pienistä koloista. Niinpä, ihmeellisiä visioita musiikki joskus teettää ihmisellä ja me ollaankin naurettu yhden kaverin kanssa tästä minun näystäni. Löytyyhän täältä monia muitakin nimeämisen ansaitsevia kappaleita kuten jo ensimmäisestä Half-Lifesta tuttu ja aisteja terävöittävä “Something Secret Steer Us”, paniikinomainen “LG Orbifold” tai “Apprehension And Evasion” jonka aikana tuntuu sohaisseensa (jälleen kerran) kunnolla ampiaisen pesään mutta nimensä puolesta hyvin pelin tunnelmaa summaava “You’re Not Supposed To Be Here” on yksi ehdottomista helmistä soundtrackilla jonka ärhäkkäästi turmeltuneen breakbeat tahdituksen sekä liukkaasti öljytyn melodian myötä ansaitsee pääsyä tunnelmankohottajien hall of fameen. Tämän cuen lähtiessään soimaan pommeja pudottelevan helikopterin loppukohtaamisen merkiksi saa miltei aina ärhäkkään kuolan valumaan suun pielestä. Niin… Ei kai tätä soundtrackia voi kehua loputtomiin asti? Kyllä voi. Half-Life 2:n soundtrack yksinkertaisesti sinetöi kaiken aeimmin pelin kautta koetun ja itse levyltä soitettuna onnistuu tarjoilemaan pientä extra adrenaalinia päivän pienoisiin hetkiin. Loistava soundtrack kerta kaikkiaan.

  • Ahkerimmat nettilataajat pitävät levykauppoja pystyssä. Näinhän se on nykypäivänä mutta maailma muuttuu Eskoseni. Kun ihmiset tajuavat että suurin osa samoista levyistä saa netistä halvemmalla (including postikulut), saattaa se ääni jälleen kerran muuttua perinteisen levykauppiaan kellossa. Noh, yksi asia on sentään varma, paska ei kerta kaikkiaan myy entiseen tapaan kuten Yle uutisoi. (30/08/07 - 0  # )

Addiktioni, 35/2007 (Pt.1)

Squaremeter: Sinecore (2000)

Squaremeter: SinecoreKahden viimeisen viikon aikana olen taas innostunut urakalla kuuntelemaan Squaremeterin kahta itselleni rakasta albumia joista ensimmäisenä on itämaisesta soitannasta vahvan vaikutuksensa saanut post-ambient tuotos Aswad sekä upeasti kahden ääripään kontrastia heijastava eli totaalisen synkän hiljaisuuden ja avaruusajan dark ambientin välimaastossa pyöriskelevä The Frozen Spark. Jälleen kerran täytyy vaan kehua näitä kahta julkaisua oman genrensä täydellisenä mutaatioina joiden ansioista Squaremeter (a.k.a. Mathis Mootz) on kohonut nopeasti yhdeksi suosikkituottajakseni. Monipuolisuus on siis Squaremeterin yksi vahvoista puolista – jokainen julkaisu pyrkii olemaan erilainen ja joskus hän tekee jättiharppauksen tyystin toiseen genreeseen mutta kuitenkin onnistuen kuulostamaan täysin itseltään. Levyhyllystä uupuvat Squaremeter CD-julkaisut alkavat harventua pikkuhiljaa ja nyt, järjestyksessään julkaisu numero kuusi, kuulostaa vahvasti siltä että olen ensimmäistä kertaa todellisen haasteen edessä. Aikaisemmat kohtaamani Squaremeter julkaisut ovat olleet suht’ iisiä kamaa koska olen onnistunut löytämään jonkinlainen “turvallisen” kahvan johon tarttua kunnolla kiinni vaikka itse julkaisu on saattanut heitellyt kuuntelijansa ties minkä myrskyisän äänivyöryn lävitse. Squaremeterin musiikissa harvemmin miltei huomaamaton mutta kuitenkin enimmäkseen läsnäolosta nopeasti ilmoittava, symbioottimaisesti elävä glitch pilke saa Sinecoren myötä pääosan roolin. Itse asiassa näiden neljäntoista “Untitled” kappaleen aikana ei juurikaan kuule kuin pistelevää glitch kilkettä johon yhdistellään basson hennosti värisevää olemusta ja välillä kokonaisuutta höystetään minimalistisilla sci-fi äänillä ja muilla drone-taustoilla. Kieltämättä tämä alkaa jo heti ensiminuuteilta aiheuttamaan lievää aivoödeemaa ja pientä vatsanvääntelyä koska ei tästä kaaottisesta kuuntelumatkasta meinaa löytyä juurikaan minkäänlaista positiivista sanottavaa. Ja kun luulen pääseväni tämän albumin kanssa pari askelta pidemmällä, löydän taas itseni siinä pisteestä jossa saan todeta itselleni hieman sarkastiseen sävyyn että onko tämä edes musiikkia? Onko tämä siis todellisuudessa yhden lahjakkaan tuottajan ns. räikeä i’ll-piss-in-your-eye julkaisu jonka tarkoituksena on vain mitata kuinka viksahtanut kuuntelijan täytyy olla ostaakseen tämän ja vieläpä myöntääkseen avoimesti että diggaa tästä? En tiedä. Minä olen ainakin vielä siinä rajoilla että haluanko myöntää mitään.

Anhedonia: Stir Up The Dust

Mmmm… biisi vaan paranee ja paranee. Ja videokin on myös, sanoisinko osuva.

Guess what i’ll be doing in next three days…

bioshock

Destroy… mmm… something.

Paska viikko takana. Itseasiassa voisi vaikka tuplata sen. Pariin viikkoon ei ole tullut hankittua juuri minkäänlaista albumia ja muutenkin rahoja on pistänyt mm. erilaisiin maxi-sinkkuihin – mm. Rob Douganin lohkaisut debyytiltä, advance promoa Breakbeat Eralta, Fluken “Atom Bomb”, Amon Tobinin promo-single uudelta levyltä sekä Gary Julesin uudelleentekemä versio Tears For Fearsin “Mad Worldista” joka on ehkäpä säväyttävin coveri mies muistiin ja jonka voisi hyvinkin rinnastaa Johnny Cashin näkemykseen Nine Inch Nailsin “Hurt” kappaleesta.

Niin ja tulihan tuossa perjantaina ostettua uusi näytönohjainkin joka ahmaisi hyvän osan tilistä. Perkeleen Bioshock kun vaatii ihme versioita pixel-shaderista jota ei tietenkään löydy viime vuonna ostamastani näytönohjaimesta. Pelin on paree olla sitten sellainen kokemus ettei tarvitse edes ajatella että muinoin tehtiin paljon parempia pelejä kuten Deus Ex. Ensimmäistä kertaa tuli siis hankittua high end näytönohjain – ATIn uusi lippulaiva eli Radeon 2900 joka on kyllä sellainen kortti että oksat pois. Kokeilin tuota uusimpiin grafiikka kikkailuihin erikoistuneeseen videopeliin eli Lost Planetiin ja voin ainakin omastani puolestani sanoa etten ole vähään aikaan kokenut näin upeaa efektejä ruudulla ja kaiken kruunaa sen että asetuksista oli kaikki herkut aseteltuna päälle eikä kone edes yskäissyt. Niin… ja sitten kolmen vuoden päästä kiroillaan kun uudemmat pelit eivät taaskaan pyöri ellei ala karsimaan grafiikkaa low-tasolle. Ikuinen oravanpyörä.

Huh… Huomenaamuna pitäisi taas lähteä töihin vaikka kropassa yhä tuntuu edellisen viikon kuusi päivää. Eli typeränä ihmisenä suostuin vielä tekemään lauantaivuoron. Ei saisi valittaa koska saan ensi perjantain vapaaksi mutta polvet ovat eri mieltä. Eilenkin oli helvetin outo fiilis päästessäni töistä. Väsyneenä tietenkin mutta istuessani bussissa ja luukuttaessani mp3-soittimesta pauhaavaa doom metallia, jotenkin sitä vajosi transsimaiseen tilaan jossa minä vaan tarkkailin mitä maailmassa tapahtui. Itse asiassa se oli aika vitun pelottava tilanne kun tarkemmin ajattelee. Ihan kuin aivot olisivat olleet autopilot moodissa ja kuljettaneet minut kotiin ilman sen kummempia ajatuksen katkoja.

Mut joo… saa nähdä miten selviän huomisesta päivästä tai jos selviän ollenkaan. Nytkin sitä on vaan pyrkinyt rentoutumaan mm. youtuben lomassa ja katsellut sen kautta vanhoja klassikoita musiikkivideo rintamalta. Erityisesti tämä Atari Teenage Riotin “Destroy 2000 Years Of Culture” jäi jotenkin päällimmäisenä mieleen. Niin yksinkertainen mutta toimiva video jossa Alec Empire patsastelee, tuijottaa vihaisenoloisesti kohti kameraa ja pyrkii luomaan sanoillaan kaaosta “toimivaan” yhteiskuntaan. Äh… ei tällaista enää tehdä nykypäivänä.

  • Uih. Tällä hetkellä odotetuin videopeli ja System Shockin epävirallinen bastard child, Bioshock kerää aika tehokkaasti täydellisiä pisteitä eri medioilta. Näköjään myös uusia videoitakin on pongahtanut webbiin. Videot: 1, 2, 3, 4, 5 & 6. (16/08/07 - 0  # )
  • Year Zero tv-sarjaksi? Uih! Olenkin tässä jo muutaman jakson verran katsonut Jerichoa ja sarjan tunnelmassa on hivenen samankaltaisuuttaa Year Zeron kanssa. Tai sitten vaan oman päänsisäiset kemiat yhdistelevät Year Zeron musiikit sarjan taustalla vaikuttaviin tapahtumiin joita ei ole vielä paljastettu. (15/08/07 - 0  # )

The Picard Song

Vanha kuin elämä mutta silti jaksaa naurattaa. Varsinkin kun ei ole kuullut tätä pitkään aikaan.

Toteamus

Kaikkea paskaa sitä tuleekin kirjoitettua tänne hourupäisenä.

…mutta asiasta neljänteen. Ei helvetti, pitääkö tässä nyt muuttaa myös mielipidettään? Year Zero paranee ja ei kun vain paranee jokaisen kuuntelun jälkeen. Aamun hiljaisina hetkinä ja myöhemmin kulkiessaan kotia päin väsyneenä, sitä vaan uppoaa helposti levyn tunnelmaan, kaiken tuon koneellisesti tuotetun metelin seasta löytää uusia elementtejä ja hampaiten puristaen yrittää järkeillä että tämä on sittenkin erittäin tiukka levy. Nyt meni se lopullinenkin luottamus meikäläiseltä.

Now I just stare into the sun

Taas näitä maanantai aamuja. Porukka kerääntyy kasaan koko viikonlopun juhlineena, edellisillasta krapulaisena, muuten vaan rikkinäisinä tai kuten minä väsyneinä koska tuli nukuttua ruhtinaalliset neljä tuntia ja rapiat päälle viime yönä. Ilmassa oli taas merkkejä siitä että huonot läpät lentävät siinä tahdissa ettei tiedä itkeäkö vai nauraa.

– Mites viikonloppu?
– Pullon suulla taas oltiin vaikkei pitänyt ottaa mitään viikonloppuna.

True dat.

– Mihin sinä olet taas menossa?
– Vessaan. Haluatko tulla mukaan pitelemään kädestä ja lopulta ravistamaan?

Lapsellista, niin lapsellista.

Toi sun naamas kertoo aika selväkielisesti että sulla oli railakas viikonloppu.

Häneltä ei riittänyt huumoria tälle aamulle. Olisinpa vaan pitänyt turpani kiinni. Loppuviikosta saan taas tuntea nahoissani.

Voisi käydä tissibaarissa tällä viikolla. Paljonkohan tuollainen privaattishow maksaa?

Taas lensi sellainen kysymys ilmaan jota en osannut odottaa tälle päivälle mutta yksi asia on varma. Siitä jälleen lähti filosofinen läpileikkaus naisten asemasta nykypäivänä ym. siihen viittavaa keskustelua. Lopuksi tuli taas todettua yhdessä että tuollainen tangon hiplaus ei ole edes kannattavaa lompakolle. Halvempi tapa on pokata joku muija baarista. Mutta siitäkin lähti taas täysin oma keskustelu joka huipentui seuraavaan kommenttiin.

Pillun saamisen vaikeus on yksi pienemmistä ongelmista mun elämässä.

Tässä vaiheessa mitta alkoi olla sen verran täyttä turhasta paskanjauhannasta ettei siinä auttanut muu kuin käydä ulkona haukkaamassa happea, koska väsymyskin alkoi saada sen kovan otteen itsestäni. Astuessani ovesta ulos laiturin pihalle, sitä jotenkin havahtui jäädessään tuijottamaan auringon säteitä klo 8 aikaan aamulla ja samanaikaisesti päässä alkoi soimaan Nine Inch Nailsin “Sunspots”.

Sunspots cast a glare in my eyes
Sometimes I forget I’m alive
I feel it coming and I’ve got to get out of its way
I hear it calling and I come cause I can’t disobey
I should not listen and I shouldn’t believe
But I do
Yes I do

[…]

Now I just stare into the sun
And I see everything I’ve done
I think I could have been someone
But I can’t stop what has begun
When everything is said and done
And there is no place left to run
I think I used to be someone
Now I just stare into the sun

Addiktioni, 31/2007 (Pt.3)

Paul Ruskay: Homeworld (Original Soundtrack) (2000)

Paul Ruskay: Homeworld OSTTäytyy myöntää että itse olen pelannut ainoastaan alle kymmenen minuuttia tätä PC:lle luotua RTS-naksuttelu videopeliä joten en osaa sanoa juuta taikka jaata sen loistavuudesta. Mutta jos itse peli on vuosi alkuperäisen julkaisun jälkeen uudelleen paketoitu Game Of The Year edition laatikkoon virallisen soundtrack CD:n ja parin muun paksuhkon kirjasen kanssa, on varmaan turha edes alkaa puhumaan paskaa tästä pelistä. Tai sen musiikista. Itse asiassa nyt ei taaskaan voi kuin hymähtää ehkäpä ns. kapeakatseisuudelle kun pyritään luomaan musiikkia tai paremminkin aistien varaista kuvausta sellaiselle asialle josta ei ymmärretä juuri kuin se pieni pintaraapaisu. Eli puhun tietenkin avaruudesta. Jos avaruudelle pitäisi luoda ääni (joka tyhjyydellään todellisuudessa on juuri päinvastainen ilmiö mutta eihän siinä sitten ole yhtikäs mitään kivaa), monet artistit ovat lähteneet kartoittamaan tätä meille vierasta ympäristöä onnistuneesti ambientin saralla – mm. Lustmordin The Place Where The Black Stars Hang, Bad Sectorin omat lukuisat aihetta sivuavat kokemukset Kosmodromista albumista viimeisimpään Unification Ver. 0.5 Alpha kokeiluun, Tangerine Dreamin Zeit ja lukuisat muut artistit ambient/berlin schoolin saralta sekä viimeisempänä esimerkkinä elokuvamusiikin puolelta löytyy Cliff Martinezin Solaris. Ja nyt voin todeta että tämä pääasiassa Paul Ruskayn käsialasta kumpuava Homeworld kiilaa onnistuneesti tälle listalla muiden tunnettujen nimien rinnalle. Homeworld OST käynnistyy Agnus Dein ja Quire Of Voyces’n yhteistuumin uudelleenlämmitellyllä “Adagio For Strings” kappaleella joka yrittää pelkästään ihmisten vokaalia hyödyntäen kuvastaa ensimmäisiä askelia avaruuden pimeässä, karussa ja kylmän vaarallisessa ympäristössä. Ehkäpä henkeäsalpaavin avaus minkä olen koskaan kuullut soundtrackilla ja tämä kuusi ensimmäistä minuuttia vetää minut yhä edelleenkin jokaisen kuuntelun jälkeen miltei sanattomaksi. Paul Ruskay oli siis heti vaikean tapauksen äärellä eli miten päihittää tämä soundtrackin ensimmäinen tuotos. Mutta onneksi voin vakuuttaa että hän onnistui hyvin tasapainottelemaan tätä soundtrackia tuomalla rinnalle konemaisesti tuotettuja kristallin kirkkaita drones taustoja jotka väreilevät hitaasti ja näin ollen luovat hetkessä sen olotilan että sitä tosiaankin leijuisi tuhansien tähtien keskellä mustassa tyhjyydessä. Vasta taistelun tiimellyksessä eli kolmen “Battle Music” teeman myötä alkaa tulla myös muitakin piirteitä esiin kuten itämaisia perkussioita ja vokaaleja jotka orgaanisuudellaan tuovat sopivan määrän raskasta lisäpontta jo vahvasti elektronisesti luotuun ilmapiiriin. Homeworldin soundtrack on siis taas näitä pienemmän mutta sitäkin äänekkäämmän piirin hehkutuksesta synnyttämä legenda. Ihmekös tuo. Homeworldin musiikki on yhä edelleenkin tänä päivänä uniikki tapaus muiden peli-soundtrackien keskellä sekä Hitman 2: Silent Assassin soundtrackin kanssa yksi selkeimmistä käännekohdista laadun kohottajana ja onhan tämä myös koneellisen ambientin sarallakin helvetin loistavaa tavaraa. Harmi vaan että tämäkin soundtrack julkaisu on vain saatavilla tuon jo kauan sitten markkinoilta poistuneen GOTY edition paketin kanssa ja näin ollen tämä pysyy edelleenkin vain pienen mutta sen äänekkään piirin herkkuna.