Addiktioni, 30/2007 (Pt.3)

Bad Sector: Polonoid (Reissue) (2001)

Bad Sector: Polonoid (Reissue)Yhä edelleenkin jokaisen ostetun julkaisun jälkeen, italialainen Bad Sector a.k.a. Massimo Magrini tekee minut vakuuttuneemmaksi hänen kyvyistään tuottaa ja kulkea vapaana luomassaan “deeply emotional dark ambient noise” temmellyskentässä ilman minkäänlaista sidosta aikaan ja paikkaan kuin luova mutta kieroutunut tiedemies konsanaan. Nytkin on suorastaan mielentilaa positiivisesti stimuloiva olo päällänsä kun tätä Tantric Harmonies levymerkin uudelleen julkaisemaa teosta kuuntelee jännittyneesti. Kokonaisuudessaan Polonoid hivuttautuu sopivasti hänen ensimmäisen CD:n Amposin melodisuuden sekä tätä julkaisua seuranneeseen The Harrow albumin keräämän laitteistojen taustahälinän välimaastoon mutta kurkottaen enemmän tuonne avaruuden pimeiden verhojen taakse ja lisäten samalla sci-fi elementtejä jatkuvasti kohoavaan yleistunnelmaan. Kuten aikaisemmat julkaisut ovat vähitellen opettaneet, jälleen kerran sitä ei oikein voinut tietää minne on taas arvokkaat korvansa lykännyt kun tätä julkaisua alkoi hahmottamaan ja ymmärtämään päänsisäisesti. Nimittäin heti albumin käynnistävä kappale muodostuu ensimmäiseksi kontaktiksi jossa vastaanotetaan vierasta signaalia ulkoavaruudesta. Lähettäjän todellisesta, seikkaperäisestä luonteesta ei saa juuri minkäänlaista ymmärrystä ja näin ollen kukaan ei oikein tiedä mistä on kyse koska sen verran pahasti korruptoitunut feedi kuulostaa jo yksinään avaruushyönteisten ilmoitukselta invaasion ensimmäisestä ja siitä seuraavasta loputtomasta aallosta. Muutenkin Polonoid jatkaa teemallisesti tuolla avaruuden äärirajojen tähystämisellä jossa vääristyneitä huutoja sekä muita vokaalimuotoisia ääniä universumin toiselta laidalta alkaa levitä pitkin meidän galaksia mutta se mikä tässä minulle antaa uutta näkökulmaa miehen laajassa discografiassa on jonkin sortin mekaanisten mutta alkeellisten laitteiden höyrypurkauksia, kuin tässä niin kutsutussa “musiikissa” sekoittuisi noiden aiemmin mainittujen sci-fi elementtien lisäksi steampunkmaista tunnelmaa. Kieltämättä se kuulostaa aika erikoiselta yhdistelmältä. Noh, onkin sanomattakin selvää että jälleen kerran tuli hankittua yksi miehen mielenkiintoisimmista julkaisuista ja nyt ollaan taas yksi julkaisu lähempänä hänen koko kirjonsa keräämisessä.

Nähty: The Simpsons Movie

The Simpsons MovieOhjaus: David Silverman
Käsikirjoitus: Matt Groening, James L. Brooks
IMDB: The Simpsons Movie (2007)

Kunnioitettavat 20 tuotantokautta takanaan hallussa pitävä ja yhä edelleenkin aktiivinen The Simpsons animaatiosarja siirtyi ensimmäisen kerran täysinäiseksi valkokangas versioksi. Eiköhän se ala olla jo aika selvä asia että mikä on homman nimi jälleen kerran. Perheen ajattelematon pää ja itsensä kiperiin tilanteisiin järjestävä Homer Simpson onnistuu jälleen kerran itsekkäillä teoillaan suututtamaan Springfieldin asukkaat ja siinä samalla vieraannuttamaan melkein oman perheensä. Hänen pitää tietenkin lopulta korjata järjestämänsä sotkunsa ja siinä samalla pelastamaan oma rakas kaupunkinsa. Perheen uusi lemmikki eli tällä kertaa ravintolasta mukaansa tarttunut sika sekä pienimuotoinen satiiri ympäristönsuojelemisesta laukaisee tämänkertaisen seikkailun ja kuin Frankensteinin hirviö, kaupunki jahtaa pian Homeria soihdun ja talikon yhdistelmän avustuksella. Been there, done that. Tosin nyt tilanne äityi sen verran pahaksi että piti kaivella Homerin suunnitelma lompakosta esiin jossa perhe pakenisi hänen omien sanojen mukaan ulkomaille eli tässä tapauksessa Alaskaan.

Nykypäivää erinomaisesti peilaava ja kommentoiva The Simpsons on elokuvan myötä jälleen kerran ajan hermoilla ja osasi siinä samalla myös tarjota mm. itseironiaa maksavasta yleisöstä sekä tuttuun tyyliin heidän omasta Fox televisio-yhtiöstä ja unohtamatta tietenkään sarjan keskeisessä osassa rutiininomaisesti pilkahtelevaa osa-aluetta eli uskonto. Mutta ihme ja kumma ettei politiikkaan ei oltu lähdetty sen kummemmin kahlaamaan syvemmälle vaikka sieltäkin olisi saanut ties minkälaista komedian aineksia kasaan. Ainoastaan Arnold Schwarzeneggerin toiminta presidentin pallilla muistutti nykyisen johtajan toimintatavoista. Ja mikäköhän biiffi The Simpsonien tekijoillä Disneyn suhteen? Hmmm… anyway, The Simpsons oli kääntynyt erinomaisesti melkein parin tunnin elokuva-formaattiin jossa juonikin onnistuttiin pitämään tiukasti kasassa ja näin ollen se soljui katselun aikana tilanteesta toiseen saumattomasti. Kesän ehdoton huumoripläjäys jota ei kannata missata.

  • Rahat-pois-tyhmiltä mentaliteettia parhaimmillaan. Seuraavana odotellaankin paljastus siitä kun joku isomman juomafirman työntekijä pullottaa vettä omassa kylpyammeessaan. (28/07/07 - 0  # )

Colder

Bitcrushin “Colder” on videomuodossakin helvetin päräyttävän kuuloinen ja näköinen.

Addiktioni, 30/2007 (Pt.2)

Bitcrush: In Distance (2006)

Bitcrush: In DistanceTämä kädenvääntö alkoikin näköjään odotettua aiemmin. Juuri kuin sain omat paskantärkeät sanomiseni rykäistyä Mike Cadoon a.k.a. Bitcrushin ensimmäisestä tuotoksesta niin eikös postilaatikkoon kolissut seuraavana päivänä tämä viime vuonna julkaistu teos. Hyvä näin. Kuten sanoin tuon edellisen albumin tiimoissa, Enarc oli ns. jäähyväisalbumi vanhan kaavan tuotoksille ja In Distance aloittaa resetoinnin jälkeen sopivasti tyhjältä pyödältä. On siis ihan turha edes odotella ns. Gridlock-soundia tai edes pientä johdonnaista siitä sillä herra Cadoo on todellakin ryhtynyt tekemään täysin oman, persoonallisen kädenjäljen kautta julkaisua joka myös näyttää esimerkillisesti tapaa ja kykyä uusiutua tuottajana. Itse asiassa kun tätä In Distance albumia tarkemmin kuuntelee, tässä selvästi aistii tunteellisesti ja henkisesti vapautuneemman ilmapiirin – kuin ei olisi enää paineita jatkaa tai paremminkin lypsää pakonomaisesti sitä samaa asiaa uudestaan ja uudestaan vaan voi rauhassa keskittyä puhtaaseen luovuuteen. Enarcilla saatiin pientä vihjausta minne suuntaan Bitcrushin soundi saattaisi kulkea seuraavalla kerralla mutta onneksi ne osoittautui vain alimitoitetuksi rajatapauksiksi. Nimittäin In Distance albumilla Mike Cadoo laskeutuu sopivasti semi-akustisuuden sekä post-rock/shoegazerin välimaastoon mutta kuitenkaan unohtamatta taustalla virkeästi seilaavia elektronisia syntikka osuuksia tai edelleenkin mukavasti iDM hengessä jurnuttavia biittejä. Kaikkea tätä hämmentää sopivasti Mike Cadoon astuminen ensimmäistä kertaa kunnolla mikrofonin eteen (vaikkakin vain parin kappaleen ajaksi) ja tämän johdosta In Distance tuntuukin persoonalliselta heti alusta lähtien. Maalailtuaan kahden albumin aloittavan kappaleen ajan maanläheisiä sointuja akustisuudella ja koneiden yhteenaittamisella, albumin kolmannen tuotoksen eli “Colder” myötä sitä yhtäkkiä havahtuu uusin virkein silmin valveille ja ihan kuin olisi saanut myös samanaikaisesti tykinkuulasta rintaan eli tässä tapauksessa kitaran kielet alkavat liikkumaan ensimmäisen kerran kunnon volyymilla ja paksusti värisevä äänimaailma alkaa ottamaan kuuntelijansa haltuunsa. Mutta vain hetkeksi, sillä vain neljän minuutin välietappina “Colder” menettää paljon potenttiaalia siitä että miten suureksi se todella pystyisi kasvamaan. Musiikin edetessä ties monetta kertaa alusta loppuun, siinä samalla reissulla tajusin löytäneeni varsin nopeasti omat suosikkini albumilta ja ne ovatkin nämä äänekkäimmät tuotokset (“Colder”, “Drop Entitled” sekä “And Triage”) – enimmäkseen senkin takia että sähköisen kitaran tuoma raskas tunnelma herättelee albumin täysin uudella tavalla eloon ja samanaikaisesti koneisesti tuotettu rytmiosasto muuttuu yhdessä silmäyksessä ihmiskäden työskentelyksi. Ihmisyys on se kaikenkantava voima joka on meinattu unohtaa ajansaatossa tässä musiikintyylissä mutta In Distance luo jälleen kerran toivoa sen paluusta.

Enään ei siis tyypillisten laptop-muusikoiden samat vanhat kikkailut auta. Tämän julkaisun myötä Bitcrush sekä mm. samassa hengessä viittoileva Ulrich Schnauss ovat osoittaneet että nykypäivänä pitää tarttua konkreettisempaan jotta homma pysyisi edes jonkin verran kiinnostavana. Mutta tarjoiltuaan näin erinomaisen albumin, sitä ollaan jälleen kerran vanhan tutun kysymyksen äärellä: miten voi parantaa täydellisyyttä seuraavalla kerralla?

Addiktioni, 30/2007

Bitcrush: Enarc (2004)

Bitcrush: EnarcNonniin, eiköhän ole aika lopetella Gridlockin haikailun perään ja suorastaan itseään niskasta kannatellen siirtyä eteenpäin. Ainakin Mike Cadoo eli toinen Gridlockin jäsenistä on tehnyt näin ja jatkaa onnistuneesti soolourallaan. Hänen kahdesta aliaksestaan erityisesti tämä tuoreempi ja osuvasti nimetty Bitcrush alkoi kiinnostamaan siinä määrin että päätin jo kahden pienen klipin perusteella eli pretty much kylmiltäni tilata tämän debyytin sekä viime vuonna jatkoa saaneen In Distance albumin johon olenkin ennakkoon tutustunut vähän paremmin. Kuten tiedämme, Gridlock nosti post-industrial/iDM sekoituksellaan ja erityisesti viimeiseksi jääneellä albumillaan tuota epävirallista elektronisen alagenren tasoa niin korkealle että vain harvat ovat onnistuneeet paikkamaan sitä tyhjää tilaa minkä yhtye jätti vuonna 2003. Joten on parempi kysyä että kannattaako edes yrittää lähteä puskeamaan itseään samalle linjalle kun kyseessä on puhtaasti soolojulkaisu eikä ‘partner in crime’ (Mike Wells) ole enää mukana kuvioissa. Ainakin Enarc kertoo pariin kysymykseen miten asian laita on ja vihjaa mihin suuntaan ollaan todellisuudessa menossa tämän jälkeen. Heti Enarcin ensimmäisestä kappaleesta lähtien saa aistia voimakkaasti ja voi suorastaan vapaasti hengittää pieninä palasina sitä tuttua ilmapiiriä joka vallitsi Gridlockin kahdella viimeisellä albumilla. Syntikka-taustojen pehmeät ja lämpimät vaihtelut, kauniiden sekä mieltä stimuloivien melodioiden taivaallisessa vellomisessa ja sopivasti vaikea selkoisten biittien loputon morfautuminen ajassa ees- ja taaksepäin joka tosin tällä julkaisulla on jäänyt huomattavasti vähemmälle kun vaihtelevuutta on lisätty roimasti enemmän mukaan. Mike Cadoo on selvästi halunnut kuuntelijan olla kuin kotonaan edellisen hengästyttävän reissun jälkeen mutta tapettien vaihtojen lisäksi huonekalujen paikkoja on sopivasti vaihdettu minkä johdosta albumilla on se pieni uutuuden viehätys mukana kun Enarcin ovesta astuu sisään. Tämän myötä itselleni täytyy edelleenkin muistuttaa että tämä ei ole Gridlock ja onneksi Enarc osaa myös muistuttaa siitä albumin edetessä seuraavaan määränpäähänsä. Kakkosraita, “Untilted” pistää lähi-tulevaisuudesta ponnistaneen elektro-biitin pyörimään ja tämä onkin se ensimmäinen viesti siitä että julkaisu ei tule nojautumaan eikä toistamaan liian paljon vanhoja kuvioita. Kolmannessa kappaleessa, “Two Go From There” alkaa ilmestymään myös breakbeatmaisia olomuotoja jotka tekevät nopean paluun “Habitual” kappaleen myötä jossa rauhallisen iDM-tahdistuksen jälkeen se muuntautuu täysinäiseksi drum and bass silppuriksi terävineen terineen. Löytyyhän albumilta myös tyystin uusia tuulia, nimittäin akustisuuden merkeissä. “Eye Koto” on yksi näistä jossa veikeästi kumiseva japanilainen jousisoitin luo pohjan ja biiteistä aletaan muodostamaan notkahtelevaa glitch-hop pyöritystä. “Frebasyc” tuo pientä lisäväriä akustisen kitaran muodossa mikä on ennenkaikkea tervetullut lisäys tähän ehkäpä liiankin orjamaisesti koneellisesti tuotettuun äänimaailmaan mutta vasta piiloraitana toimivan “Saturday’s Ghost” kappaleen myötä tämä orgaanisuus ottaa täysinäisesti vallan ja samalla tarjoten albumin positiivisimman tunnelmaa kohottoavan teoksen joka yllättävästi heittää samalla kaikki edelliset korville tarjotut tuotokset ikkunasta ulos kun post-rockmaisen ulkomuodon lisäksi mukaan heittäytyy täysin ihmisen käsistä lähtöisin oleva perkussio-osasto. Olisin ollut enemmän kuin hämmästänyt ja yllättynyt tässä vaiheessa ellen tietäisi mikä tässä oli taka-ajatuksena… eli tällainen tuttu mutta hieman päivitetty materiaali toimii vain yhden albumin verran ja Mike Cadoo tiesi myös sen koska Enarc jätti viimeiset jäähyväiset tälle Gridlockin luomalle tyylille ja In Distance albumin myötä hänen soolotuotantonsa alkoi kukkimaan uudella ja täysin henkilökohtaisella tavalla. Mutta se onkin jo tyystin eri luku jonka kanssa tulen ankarasti vääntämään kättä myöhemmin.

Nähty: Transformers

TransformersOhjaus: Michael Bay
Käsikirjoitus: Robert Orci, Alex Kurtzman, John Rogers
IMDB: Transformers (2007)

Kovemman luokan nostalgia tripin aika. Muistan että lueskelin tai siis paremminkin katselin sarjakuvia 80-luvun puolessa välissä ennenkuin edes osasin lukea ja Marvelin julkaisema Transformers oli yksi näistä. I feel such a nerd kun tätä tarkemmin alkaa tonkimaan muistien syvyyksistä. Primus, Unicron, Transformersien syntyminen, Autobot-Decepticon jaottelu sekä koko Cybertronin sisäinen konflikti ja miten nämä kaikki toisiinsa liiittyvät osaset lopulta yhdistettiin. Myös miten visiitti maassa vaikuttivat Autobotien ja Decepticonien väliseen taisteluun, Megatronin ja Optimus Primen lukemattomat yhteenotot, omat suosikkini Blaster ja Shockwave, monen ihmisten kuten Witwickyn suvun väistämätön yhteen nivoutuminen tämän koneellisen rodun historiassa. Ja kaikkihan lähti aikoinaan leluista leviten sarjakuvista piirrossarjoihin ja nyt viimeinkin pitkän odottelun jälkeen vuorossa oli itse oikea elokuva. Joten ymmärrättettävistä syistä minulla oli aikamoiset odotukset tämän leffan suhteen.

Heti ensimmäisenä asiana mihin elokuvassa kiinnitti huomionsa oli tietenkin hahmojen uudet muodot. Osa oli kääntynyt onnistuneesti elokuvan realistisempaan muottiin mutta jotkut ei taaskaan niin hyvin. Decepticonin Scorponok, Bonecrusher, Brawl sekä Autobotien Jazz, Ironhide, Ratchet ja Optimus Prime olivat selkeitä ja erinomaisia muunnoksia sarjakuvista mutta samaa en voi sanoa itse pääpirusta Megatronista. Hahmolta oli viimeinkin kadonnut se natsipotta päästään mikä oli jo yksinään hyvä muutos mutta muuten ulkoasu oli harmaa ja neutraali eli hahmo ei tuntunut yhtään Megatronilta vaikka läpiinsä turmeltunut luonne ja suuvärkki niin monesti ilmoitti. Frenzy ja Bumblebee oli sitten täysin oma lukunsa. Sarjakuvissa Bumblebee oli yksi heikommista Autoboteista ja näin ollen se ei soveltunut itse taistelutilanteisiin ollenkaan vaan hahmoa käytettiin enemmänkin tiedustelutehtävissä. Elokuvassa kulpavolkkari oli vaihtunut Camaroksi mikä veti vielä enemmän tuota naamavärkkiä hämilleen. Frenzyn olemassaolosta sain selville vasta elokuvan jälkeen kun varmistin että mitä hahmoja tuossa leffassa oikein oli.

Löytyihän tästä monia muitakin kirjoittajan omia näkemyksiä ja mutkien suoristuksia. Esim. Witwickyn perheen isän eli “Sytytystulppa” Witwickyn hahmo oli pudotettu kokonaan pois. Tämän tilalle oli pistetty aika pitkälti täysin Witwickyn perheen ulkopuolinen ihminen ja hyvänkin näköinen naisihminen joka osasi autoista jotakin ja siinä samalla luotiin pakollinen romanssin alku nuoren Sam Witwickyn välille. Tahmeaa Hollywood siirappitavaraa jälleen kerran mutta onneksi kuppi ei sentään vuotanut yli äyräiden kuten esim. Armageddonissa. Jotain herra Bay oli sentään oppinut edellisistä elokuvistaan.

Pientä ristiristaisuuden tunnetta takaraivossa oli siis elokuvan katsomisen jälkeen. Pienet yksityiskohdat ja suuremmatkin muutokset hahmoihin nakersivat tätä kaikkea sen verran sisäinen nörtti sisälläni huusi täyttä kurkkua vääryyden puolesta. Mutta jos jaksaa päästä yli noiden lisäksi monista asioista kuten esim. tuotteiden piilomainonnat, amerikkalaisten mielentilaan sopivasti murjautetut mitäänsanottoman huonot vitsit, parin-kolmen tunnin armeijan rekrytointina toimiva kokonaisuus sekä jälleen kerran liiankin kliseisesti yksi ja ainoa maailmassa osaava hakkeri (joka asuu äitinsä luona) – minunkin täytyy lopulta myöntää itselleni että tämä oli mitä mainioin kesäleffa jossa oli paljon upeita efektejä, räimettä sekä metallin vääntymistä ja ryminää jota tarjoiltiin melkein kolmen tunnin ajan eli ihan riittämiin. Tämä lihallinen viihtyi ja tykkäsi vaikkakin sisäinen nörtti kiemurteli vähän väliä katselun aikana.

Addiktioni, 29/2007

DJ Shadow: The Private Press (Ltd.Ed.) (2002)

DJ Shadow: The Private Press (Ltd.Ed.)Myönnän. Sen verran ‘tuuntuneena kaverina olen pitänyt jonkinmoista meteliä kaikissa mahdollisissa keskusteluissa DJ Shadow’n nykyisestä menosta ja ihmekös tuo. Mitäänsanomatonta ja munatonta paskaahan hänen yrityksensä on päästä hypny-*phthyi*-tuotantonnon (tekee pahaa edes sanoa kyseisen hip-hopin alalaji) avulla hip-hop piireissä mainstreamin puolelle ja hän ei ole onnistunut missään muussa asiassa kuin omien faniensa vieraannuttamisessa. Hänen toisen albumin aikoihin oli ehkäpä hivenen samankaltainen odottava tunnelma ja pientä vihjailua noitavainosta mutta se ei äitynyt noin pahasti. Ei todellakaan. Ennen The Private Pressin virallista julkaisua miehen meriiteissä oli ja on edelleenkin se täydellinen ja mielentilaan vahvasti vaikuttava Entroducing – albumi joka muutti yhdessä yössä instrumentaali hip-hopin suunnan ja teki trip-hopista helpommin lähestyttävän ilmiön sekä vei sämpläyksen taiteenmuotona taas monta pykälää eteenpäin ja muutenkin albumi on vuosi toisensa jälkeen kerännyt yhä enemmän kehuja ja faneja taakseen. Koska kyseessä oli noinkin mullistava teos, hänen follow-up albuminsa kahdeksan vuoden jälkeen oli ilmestyttyään automaattisesti tarkasti syynnissä. Osa ihmisistä ei tietenkään tykännyt miehen uudemmasta tyylistä samalla huudellen “this ain’t good as Entroducing” mutta realiteettia pitää olla myös kun hänen musiikkiansa kuuuntele vuoden 2000 jälkimmäisellä puoliskolla. Hän ei tule koskaan tekemään toista Entroducingin kaltaista albumia uransa aikana ja olisihan se aikamoista itsensä pettämistä jos hän toistaisi itseään tuottamalla yhtä ja samaa julkaisua.

Kuten Entroducing, onneksi myös The Private Press on musiikillisesti laaja kokonaisuus jossa hivuttaudutaan eri tyylisuunnissa kiitettävästi ristiin rastiin. Tämä on myös selkeästi enemmän studio-albumimainen eli tässä tapauksessa DJ Shadow (aka Josh Davis) on huolellisesti rakentanut monet biiteistään itse eikä The Private Press näin ollen nojaudu niin paljon sämplepainoitteiseen työskentelyyn kuten hänen debyytti-albuminsa. Sinänsä hyvä veto koska se todistaa että hänellä on vinyylinpyörittämisen ohelle selkeästi ymmärrys musiikin säveltämisestä. Kuten sanoin, albumilta löytää laaja kirjo erilaisia töitä – mm. “Fixed Income”, “Giving Up The Ghost” ja “You Can’t Go Home Again” jotka ovat selkeitä ja takuuvarmoja trip-hop osumia mieheltä. Elektrosta vahvasti vaikutteita saava mutta kuitenkin erinomaisesti nykyaikasempaan muottiin tuotu “Right Thing/GDMFSOB”. Albumin epämääräisemmästä työstä varmistaa ehdottomasti “Monosylabik” jonka kikkaileva mutta samalla oudon karheasti junnaava ja pomppiva veto on ennenkaikkea rohkea tapa tuoda uutta näkökulmaa jo miltei kaiken nähneeseen genreeseen. Albumin hauskemmista puolesta vastaavat ja jopa komediallisia piirteitä keräävät kappaleet joista ensimmäisenä on “Walkie Talkie” jonka hilpeä “I’m a bad ass motherfuckin’ DJ, this is why I walk and talk this way” sämple jaksaa aina riemastuttaa sekä kieli selkeästi toisella poskella vedetty ja suuvärkkiä tärisyttävä kolmen minuutin hurjastelu “Mashin’ On The Motorway” joka onkin vain alkusoitto albumin pisimmälle eli yhdeksän minuuttiä kestävälle puhtaalle loistavuudelle. Puhun tietenkin heti perään soivasta “Blood On The Motorway” jonka viisi ensimmäistä pianolla tahdistettua minuuttia sekä miehen rauhallinen puhe joka muuntautuu myöhemmin laulantaan yhdessä kuljettavat kuuntelijansa hitaasti ja haikean rentouttavasti päämääräänsä jossa kärsivällisesti odottaakin DJ Shadow’n biittipatteristo. Yhdeksän minuuttia well spended. Mutta mutta… Täytyy vielä varmistaa sanomani – The Private Press ei ole Entroducing mutta se ei tarkoita etteikö tämä olisi erinomainen albumi. Jälkikäteen on helppo sanoa että DJ Shadow teki täysin oikean ratkaisun hänen paluu-albumille ja nyt nykypäivän valossa toivonkin että hän tekee myös oikean päätöksen hänen tulevalle työlleen.

Niin ja se syy miksi ostin tämän julkaisun uudestaan. Aikoinaan hankin normaaliversion tästä albumista koska ei huvittanut maksaa yli kolmeä kymppiä CD:stä jossa extrana on vain yksi 12 minuutin live-performanssi mutta se jätti hampaankolon sen verran ikävän palasen että minun oli pakko hankkia tämä limited edition jossain vaiheessa myös. Noh, nyt se on sitten hankittu.

Addiktioni, 28/2007

Thee Maldoror Kollective: 23 Miles Back On The Clockwork Highway (2005)

Thee Maldoror Kollective: 23 Miles Back On The Clockwork HighwayErimuotoisia remix-levyjä putkahtelee tasaisesti markkinoille elektronisessa genressä – tosin jotkut haiskahtavat vahvasti rahastukselta koska julkaisulle pusketut remiksit saattavat olla juuri sitä surkeinta antia mitä eri singleiltä on kaavittu kasaan helpon rahan myötä tai kuten esim. EBM genren tapauksessa, ns. “remix-levyjä” joita yritetään naamioida viidentoista biisin “EP:ksi” suolletaan ulos sellaisella tahdilla että se on jo saanut niin naurettavia piirteitä. Ja sitten ihmetellään miksi genre alkaa kuulostamaan vuosi toisensa jälkeen enemmän sisäsiittoiselta tusina tavaralta. Tiedän. Se olikin vain kärjistetty esimerkki mutta onneksi joskus asiat myös päinvastoin. Sen sijaan metalligenressä tällaiset remix-julkaisut ovatkin jo hivenen harvinaisempia vetoja ja se onkin yleensä sen merkki että näihin on pyritty panostamaan normaalia enemmän. Ainakin Fear Factoryn ja White Zombien remix-albumit ovat osoittaneet erinomaisesti teknologian kohtaamisesta orgaaniseen soundiin.

Kun tätä 23 Miles Back On The Clockwork Highway julkaisun vierailevien tuottajien listaa katselee, niin löytyyhän täältä varsin nimekkäitä vaihtoehtoisen elektronisen musiikin edustajia. Mm. Mick Harris (Scorn), Nordvargr (MZ.412), Cdatakill ja artisti jonka takia ostin tämän julkaisun kun kerran halvalla tarjottiin eli Bad Sector. Ensimmäisenä täytyykin myöntää etten ole kuullut tämän orkesterin alkuperäisiä kappaleita – itse asiassa tämä julkaisu on ensikosketus tähän orkesteriin ja siihen haluankin jättää sen. Black-metalli ei ole minun juttuni ja lyhyen klippien kautta kuunneltuani orkesterin originaalia materiaalia (tosin en löytänyt juuri tämän albumin kappaleita), asian laita on edelleenkin näin. Toki ymmärrän että kappaleiden alkuperäinen ja todellinen vetovoima saattaa kadota helposti tuon elektronisen tuotannon taakse mutta se riski on vaan otettava. Julkaisulta löytyy kahdeksan biisiä ja eri kirjoakin löytyy sopima määrä. CTRLer vie omaa muunnelmaansa lähemmäksi räväkkäämpää digital hardcore maailmaa jossa koneet ja kitarat vetävät yhdessä köyttä, Nordvargr pyörii mystisemmän ambientin saralla, Mick Harris toimii tunnetusti vänkänä rumpalipoikana ja Bad Sector on… Bad Sector eli hän luo jälleen kerran sellaista tavaraa raakamateriaalista mihin ei taaskaan oikein voinut valmistautua. Huminaa, Bad Sectormaisia sämplejä, säriseviä kitaroita, kuiskivia ääniä ja ensimmäisen kerran biiteissä on selvästi tasainen, hypnoottinen ote. Levyn ehdottomasti kovin ja onnistunein tuotos. Muutenkin nämä uudet tuttavuudet onnistuvat hyvin omissa tuotannoissa mutta löytyyhän tältä julkaisulta myös yksi tekele josta ei saa juuri minkäänlaista otetta. En nyt ihan odottanut että Cdatakill olisi tehnyt suorastaan näin tyhjää puhuttelevan remixin jossa tylsän tribalmaisen rummuttelun ohessa päästetään valloille kitaravalli josta on pureskeltu kaikki se mehevä soundi pois ja siihen päälle kierrätetään vielä enemmän vääristyneitä vokaaleja. Kai se on se sääntö että korissa pitää olla yksi huono omena joka ei onneksi pilaa muita. Mutta mutta… Loppujen lopuksi parilla eurolla tuli käteen yllättävän hyvä julkaisu. Bad Sectorin remix vei tietysti voiton kaikesta mutta löytyihin täältä myös muitakin kuunneltavia versioita. Ja kun kuuntelen tätä sunnuntai-krapulassa ja diggailen tästä, sen pitäisi olla jo helvetin hyvä merkki.

What a day…

Koko päivän töissä sai nauraa miltei kippurassa ja olla hyvin mielin kun tuli suorastaan oikealta ja vasemmalta mielipiteitä mm. parisuhteen todellisesta luonteesta (esim. siinä vaiheessa kun kämpästä ei löydy enää yhtään omaa asiaa tai jos kumppani ehdottelee yhteisen tilin avaamista, hälytyskellot pitäisi soida merkkinä pakenemiselle), naisista noin yleensä ja miksi mies todellisuudessa pettää. Niinpä, miesten filosofiaa puhtaimmillaan tosin olihan perjantai fiiliskin selvästi katon rajassa.

Unohtamatta tietenkään noin yleisesti asiakaspalvelemisesta ja siitä että miten voisi kehitellä erikoispalvelun jossa on erikseen, maksua vastaan räätälöity asiakkaille tiskin takaa vittuileva henkilö. Sitäkin vielä ihmettelen että miten me onnistuttiin siirtymään tuosta aiheesta Torinon kääriliinoihin, Vatikaaniin ja siihen liittyvään humpuukiin. Noh, tuossa vaiheessa allekirjoittanut tokaisi että jos uskontoon päin ollaan menossa, minulta löytyy sanottavaa tuosta asiasta. Naurusta päätellen, monella muullakin olisi ollut.

Addiktioni, 27/2007 (Pt.2)

UNKLEsounds: Do Androids Dream Of Electric Beats? (2002)

UNKLEsounds: Do Androids Dream Of Electric Beats?Eiköhän se ala olla jo aika selvä asia että olen helvetin kova UNKLE-fani. Siitä lähtien kun tutustuin DJ Shadow’n kautta heidän debyyttijulkaisuun Psyence Fiction, olen ollut melkein kuin harras uskovainen tämän James Lavellen projektin suhteen. Albumeista löytyy erilaisia limited edition painoksia sekä vieläkin silloin tällöin yritän haalia lukemattomat singlet ja EP:t jotka puuttuvat kokoelmastani. Unohtamatta tietenkään James Lavellen ja Richard Filen DJ aliasta UNKLEsounds joka onkin jo tyystin oma chapteri heidän värikkäässä discografiassa. Tällä viikolla olen ollut enemmän kuin tyytyväinen – ensinnäkin UNKLE pyöräytti ulos uusimman tuotoksensa War Stories joka pitkän odottelun jälkeen osoittautui paremmaksi kuin osasin edes kuvitella mielessäni ja saavutti jopa sen pisteen että lätkäisin sille vuoden albumin leiman. Toinen syy ilolle on että onnistuin viimeinkin hankkimaan fyysisen kopion UNKLEsoundsin Do Androids Dream Of Electric Beats? miksaussetistä joka näin suorasti sanottuna on yksi parhaimmista ellei jopa paras DJ-miksaus jonka olen vuosien varrella kuullut. Pilkottuna kolmelle CD:lle, Tai – Shin – Gi, Do Androids Dream Of Electric Beats? sisältää hulppeat kolme ja puoli tuntia musiikkia jossa käydään läpi monet erilaiset genret saumattomasti läpi. Trip-Hop, hip-hop, tech house, prog. house, rock, psychedelic, breaks ja kaikki mahdolliset näiltä väliltä. Kirjo on siis mittava kun tämän kuuntelee kokonaan lävitse mutta mikä tästä tekee sitten niin mahtavan? Nyt jälkikäteen on helppo ymmärtää että tämä miksaus oli aikoinaan välivaihe Psyence Fictionille sekä silloiselle tulevalle albumille Never, Never, Landille. Do Androids Dream Of Electric Beats? siis pyrki sopeuttamaan kuuntelijan täysin uuteen ympäristöön ja toimi selkeästi sellaisena bufferina kun Never, Never, Land julkaistiin 9 kuukautta myöhemmin. Itse ainakin voin avoimesti kiittää tätä julkaisua siitä että miksi Never, Never, Land aikoinaan kolahti itselleni heti ensimmäisen kuuntelun jälkeen. Tämä miksaus sisältää myös aika pitkälti yksinoikeudella kolme täysin uudelleen remiksattua kappaletta heidän debyytiltä – elektroon käännytetty “Be There”, “Nursery Rhyme” joka edelleen jatkaa tuota indie-rock vaiheilua sekä oma personal favourite eli semiakustiseksi muuntautunut “Rabbit In Your Headlights” jossa Thom Yorken ääni pääsee ensimmäistä kertaa biisin historian aikana yksinoikeudella herkkään vireeseen jonka tässä biisissä on aina aistinut mutta se ei ole päässyt täysin valloilleen. Onhan tässä setissä monia muitakin erinomaisesti totetutettuja kohtia. Esim. Queens Of The Stoneagen “Feel Good Hit Of The Summer” tulo keskelle elektronista settiä tuo aina sen sopivan rykäisyn tai DJ Shadow’n klassinen “Organ Donor” joka muuntautuu 60- tai 70-luvun fiilistelyksi käyttäen täysin samanlaista melodiakuvioita hyväkseen ja näin ollen miltei aina leuka loksahtaneena kuuntelee tuota osuutta. Lopussakin sitä haikeana kuuntelee kun Fleetwood Macin “The Chain” kappaleen bassoline ilmoittaa että miksaus lähenee loppuaan mutta onneksi soittimestä löytyy repeat toiminto joten sitä yleensäkin palaa heti toistamiseen näiden kappaleiden pariin. Nuo kaikki plus muutenkin Psyence Fictionista tuttu vahvasti mukana oleva Star Wars vire jatkuu ja ensimmäiseltä albumilta löytyvät sämpletkin kierrätetään ansiokkaasti miksauksen läpi. But don’t just take my word for it. Etsi vaikka mp3:set tästä harvinaisemmasta miksaussetistä ja todista itse kuinka hyvin UNKLE hoitaa hommansa (eikä tarvitse välittää moraalisesta dilemmasta sillä tämä julkaisu itsessään on naamioitu “promotional only” alaisuuteen koska tälläinen erikoisempi miksaus tuskin saisi lisenssiongelmien takia kunnollista julkaisua taakseen).

Muistutus itselleni, there’s hell…

Ideapark. Toisin sanoen ostoshelvetti. Ihmiset ovat kuin siat karsinassa. Osta tavaraa sielusi kyllyydestä mutta kuitenkaan et voi saada sitä lopullista tyydytystä. Huh. Kerta kaikkiaan karmaiseva kokemus. En enää ikinä astu jalallani tuonne.