Addiktioni, 24/2007 (Pt.1)

Panacea: Low Profile Darkness (1997)

Panacea: Low Profile DarknessKäynnistetään nauhoitus Papa-Lima-Papa-Delta-120620 [...] ja tänään on tiistai. Kuten äänestä voi ehkä kuulla, minulla on ollut pitkä sessio takana. Minun pitää kai aloittaa alusta sillä en tiedä selviänkö edes tästä yöstä [...] Mistä siis aloitan? Vaikka siitä että miten [...] lähtien seurannut herra Mootzin sivuprojektia joten päätin viimeinkin erilaisten remiksien innoittamana hankkia itselleni hänen pääprojektin debyytin [...] huolimatta vanhojen old school has-been-and-has-seen-all pierujen paskapuheiden/varoituksien sumasta sekä miltei kuolemattomina kiertävien huhupuheiden joiden avulla väitettiin että Low Profile Darkness on jo heti nimestä lähtien synkkä ja kylmästi kalskahtava trippi painajaismaiseen kokeeseen jossa varomaton saa maksaa sielunsa menettämisellä [...] Fuck it and fuck me. Itsehän tätä kerjäsin. Halusin siirtyä yhä synkempään ja mustempaan palettiin drum and bassissa joten ainoastaan minua voidaan syyttää [...] Olihan se kieltämättä heti alusta lähtien kiehtova, ehkäpä liiankin [...] ja itse artistit osaavat olla joskus jäänkylmiä paskiaisia. Se miten he tuudittavat kuuntelijan omaan turvallisuuden tunteeseen kunnes pikkuhiljaa selkäpiitä tärisyttävällä tavalla alkaa ymmärtämään minne suuntaan ollaan todellisuudessa menossa [...] Kahden ensimmäisen varsinaisen työnäytteen jälkeen selviää miksi se ei tuntunut yhtään niin pahalta kuin varoiteltiin [...] nikamien naksauttelua eli tämähän on vasta esilämmittelyä [...] kunnes tuli "Hellbringer" [...] pienenä muistutuksena [...] on hänen nimensä ja Low Profile Darkness on hänen pelinsä [...] Nyt oli liian myöhäistä juosta pakoon. [...] myötä jokainen uusi isku tuntuu enemmän epämiellyttävältä mutta sitä elää kuin masokisti ja toivoo ettei se lopu [...] äityy hetkittäin myös vihaiseksi ikäänkuin hokisi syvyydestä kumpuavaa mantraa [...] use [...] to the dark side [...] basso möyrii, murskaa ja murisee kuin nälkäinen peto monen viikon raadonsyönnin jälkeen. Nyt se haluaa tuoretta lihaa [...] haistaa pelon [...] ja se pirullinen irvistys. Miksi hänen pitää irvistää syöttäessään tätä henkistä olotilaa johtojen kautta [...] lisätessään äänimaailmaan hetkittäin pulputtavia Star Trek efektejä [...] 90-luvun alun rave mentaliteettia [...] ja jopa röyhkeästi U2:lta sämplättyjä melodioita tämän kaiken sekaan [...] onnistuen eliminoimaan kaikki kliseiset elementit [...] Ottakaa erityisesti huomioon albumin julkaisuvuosi [...] edelleenkin saan vahvoja todisteita siitä että drum and bassin parhaimmat hetket koettiin viime vuosikymmenellä [...] and fuck you and all of your [...] Te helvetin sisäsiittoiset epäoriginaalit rotansyöjät voitte painua takaisin sinne oppikouluun [...] viimeisenä asiana annankin teille elintärkeän neuvon. Jos te joudutte tämän julkaisun kanssa lähietäisyyteen eikä teillä ole aikaisempaa kokemusta [...] ansaitusti Photekin, Alec Empiren ja Venetian Snaresin välimaastossa [...] toisin sanoen jos ei ole ravinnut itseään henkisestä tämän tyylisellä musiikilla, Low Profile Darkness ei tule antamaan minkäänlaista helpotusta tai merkkiä anteeksiannosta. [...] olen ennenkin taistellut tällaista voimaa vastaan joten tiedän tasantarkkaan mitä minun pitää tehdä [...] kylmiltään hyppäävät mestataan heti [...] on varoitettu [...] Nauhoitus on päättynyt.

Addiktioni, 23/2007 (Pt.4)

Velcra: Hadal (2007)

Velcra: HadalMinun ei pitänyt hankkia enää yhtään fixiä tälle viikolle mutta nähdessäni Velcran uutukaisen levykaupan hyllyssä, en yksinkertaisesti voinut vastustaa kiusausta ja ihan ymmärrettävistä syistä. Nimittäin Velcran edellinen julkaisu, Between Force And Fate oli sen verran tiukkaa ja tuhtia 'in your face' mättötavaraa jonka päälle kaikki eivät ikävä kyllä ymmärtäneet mutta minulle se upposi kuin häkä. Aimo annos kitaroita ja siihen päälle iso arsenaali biittejä saa allekirjoittaneen sydämen aina väpättämään ylimääräisiä kierroksia. Mutta jo heti heidän tuoreimman albumin aloituskappaleet "The Big Sleep" ja varsinkin "White Knuckle Mountains" kertovat hyvin selkokielisesti että Hadal on täysin erilainen tuotos kahteen aikaisempaan julkaisuun verrattuna. Nyt kitaroita on karsittu rankemmalla otteella pienempään osaan ja koneet ovat ottaneet tehokkaalla tavalla julkaisun haltuunsa eli tämähän on tanssilevy mutta ei ihan kuitenkaan. Levyä kuunnellessa tanssijalka kyllä nousee hetkittäin komeasti ylös mutta vähäisemmässä roolissa olevat kitarat nostaessaan päätään esiin, sitä vaistomaisesti edellisen levyn jälkivaikutuksesta istahtaa perselteen ottakseen pienen koulutuksen vastaan. Velcra on siis toden teolla ja hihoja käärityn rohkealla tavalla lähteneet uudistamaan tuotettaan - albumilta löytyy mm. häiriintyneitä drum and bass looppeja, raskaasti iskeviä industrial hakkaajia ja kuten edellisen julkaisun tapaan, jousiorkesteri tekee taas ystävällistä tuttavuutta äänimaailmaan ja erityisesti luovat näyttävän roolityön ehkäpä levyn sykähdyttävimmässä suorituksessa, "Dead End Lane". Vaikkakin bändin soundi on tämän albumin myötä muuttunut (vielä) enemmän koneellisemmaksi, Hadalin läpi paistaa silti se tuttu ja turvallinen Velcra - kiitos bändin keulahahmon eli Jessi Freyn tunnistettavan vokaalin joka on myös kokenut levyn myötä sen samaisen muokkauksen. Tämä tarkoittaa sitä että kaikki raivokkaat huutamiset on tiputettu kokonaan pois ja nyt on keskitetty pelkästään puhtaaseen lauluun ja ehkäpä jopa seireenimäiseen houkutuksen tunteeseen. Minun pitää todeta tämä suoraan ja selkeästi. Huolimatta uudesta ja täysin erilaisesta tyylistä, Hadal ei missään nimessä ole huono levy. Päinvastoin. Jos jaksaa yrittää päästä alkuhämmennyksen ohitse, voi huomata että tämä on todellisuudessa se toinen kolikonpuoli Velcrasta. Sama koukuttava sävellyskynä toimii yhä ja tekee onnistuneesti taikatemppunsa vaikka studiossa työkaluja sekä työskentelytapaa on vaihdettu ja itse ääntä tuottava asearsenaali on kokenut 180 asteen käännöksen. Kuten edellisen albumin kanssa, Hadal kasvaa jokaisen kuuntelun jälkeen ja minä menen niinkin pitkälle tässä vertailussa että Between Force And Fate sai tästä julkaisusta arvoisensa vastakappaleen. Te voitte kiistellä siitä että kumpi on ying ja kumpi on yang.

UNKLE: War Stories

UNKLE: War StoriesUNKLE is back with a third album, War Stories, which finds James Lavelle teaming up with Richard File for a second time. War Stories' guest vocalists include Josh Homme (Queens of the Stone Age), Ian Astbury (The Cult), 3D (Massive Attack), The Duke Spirit, Autolux and Gavin Clark (Clayhill). War Stories was co-produced by UNKLE and Queens Of The Stone Age producer Chris Goss.

This 2xCD special edition is a gatefold case with an outer slip-box opening up to reveal the standard CD and a second CD featuring the instrumental versions of the songs appearing on War Stories. The special edition also comes with an extended 50 page booklet which features specially commissioned paintings by Massive Attack's 3D.

By pre-ordering your copy of War Stories you will also received a third bonus CD with four additional tracks. This CD is exclusive to only people who pre-order and once the pre-order ends the CD will no longer be available. This CD will NOT be available anywhere else in the world. You will receive your pre-order and bonus CD on or around the UK release date.

» UNKLE.com
» UNKLE shop

Eh, oli pakko pistää kälyinen Visa Electron vinkumaan kun kerran siihen oli harvinainen mahdollisuus.

Addiktioni, 23/2007 (Pt.3)

Junkie XL: Today (JAP Import) (2006)

Junkie XL: Today (JAP Import)Tämä on yksi niistä julkaisuista joiden ostopäätöstä olen joutunut puskemaan monta kertaa viimeisen vuoden aikana eteenpäin mutta luckily that isn't the case anymore. Nimittäin viime viikolla avautui mahdollisuus ostaa tästä albumista japanilainen painos yhdellä bonus kappaleeella varustettuna joten en kauaa miettynyt että jospa hankkisin sen nyt itselleni. Tom Holkenborg a.k.a. Junkie XL jätti tuossa 90-luvun lopussa selkeät jäljet minun kuuntelutottumukseeni kahdella raskaasti aseistetulla big beat levyllään (Saturday Teenage Kick ja Big Sounds Of The Drags mutta samaa en voi sanoa hänen edellisestä julkaisusta Radio JXL: A Broadcast From The Computer Hell Cabin joka periaatteessa oli kaupallinen perseennuolenta täyteenahdetuilla vierailijoilla joiden tarkoitus oli ainoastaan saada kuuluvuutta radiosoittolistoilla. Mies muuttui siis kerta heitolla erinomaisesta tuottajasta täydelliseksi nössöksi. Oh Tommy-boy, onneksi opit läksysi sillä tämä neljäs studio-julkaisu on paluu tuotantoon jonka motivaationa ei ole pelkästään kaupallisuuden haku ja itse musiikki on jälleen kerran mieltäkohottava ja ennenkaikkea hauska kuunnella. Vaikkakin Today on aika pitkälti yksiulotteinen levy progressiivisen housen rajoissa mitattuna mutta itse levyn soundipolitiikka on hiottu melkein täydellisyyteen hipovaan tasoon. Esim. se miten herra Holkenborg hyödyntää akustisia sekä sähköisiä kitaroita yhdistellen niitä nykypäivän syntikalla luotuihin melodioihin on suorastaan esimerkillistä toimintaa ja omanlaista yhtenäisyyttä julkaisulle tuo levyn vokaaliosuudet jotka hoitavat yksi ja sama henkilö joten edellisen levyn fiaskoa ei tarvitse edes ajatella kuuntelun aikana. Joku voi kutsua tätä julkaisua toimisto-bilemusiikiksi mutta minulle Today on selkeästi kesämusiikkia. Sen huomaa siitä kun tämän levyn pistää soimaan mp3-soittimessa, samalla astuen ovesta ulos ottamaan vastaan auringon säteet kasvoille ja asetellen arskat silmille. Huonompikin mielentila katoaa nopeasti kun Today alkaa ottamaan kuuntelijansa haltuunsa. Haltuunottamisesta puheenollen, Mushroom kohosi nopeasti omaksi suosikiksi tässä kokonaisuuudessa ja itse asiassa tästä kappaleesta on myös muodostunut viimeisen vuoden aikana sellainen hitti meidän pokeripiirissä - kiitos nerokkaan ja iskevän biitti-ohjelmoinnin, herkullisesti pumppaavan basslinen joka alkaa jyräämään kahden minuutin jälkeen sekä yhdistellen näitä aiemmin mainittuja lempeitä sekä rentouttavia melodioita kitarasta ja syntikoista tähän kokonaisuuteen. Siinä on se yksinkertainen ja toimiva resepti tällä levyllä joka ennenkaikkea ei yritä mennä liiallisuuksiin. Yksinkertaisuus on edelleenkin kaunista, eikö totta?

Addiktioni, 23/2007 (Pt.2)

Reilukerho: Kyseenalaisia Totuuksia (2007)

Reilukerho: Kyseenalaisia TotuuksiaSetä Koposta, Tuomiota ja Konetta voi ainakin kiittää siitä että he ovat alusta asti selkeästi tehneet omanlaista juttua eivätkä ole lähteneet apinoimaan tusinaläppiä ja kopioimaan jopa naurettavuuksiin menevää tuotantoa sekä muotia tuolta amerikan suunnalta. Kolmikon yhteiseltä meriittilistalta löytyvät mm. legendaarinen Kehäketun ja Koposen EP, niinkin hämäriä projekteja kuin Melaveikot sekä Tuomion ja Koneen omakustanne EP joka on tänäpäivänä sen verran haluttu out-of-print julkaisu jonka arvo kuulemma pyörii siinä 30 euron toisella puolella. Unohtamatta tietenkään muinaista super-ryhmää nimeltään MC Taakibörsta joka ehkäpä hivenen ironisesti hajosi jonkinmoisen paineen alaisuudessa mutta kuitenkin lyhyen elinaikansa ehti jättää likaiset jälkensä suomalaiseen musiikkihistoriaan. MC Taakibörstan jälkeistä elämää tässähän edelleenkin eletään jolloin sooloprojektit ovat olleet enemmissä määrin pettymyksia jonka takia sitä on alkanut toivomaan että itse emoprojekti aktivoituisi uudestaan. Se ei ainakaan vielä toteutunut mutta jonkinlaista elämää pelastavaa tekohengitystä saadaan uuden ryhmän myötä joka sai nimekseen Reilukerho.

En tiedä teistä muista mutta nykyään nämä suomiräppijulkaisut enää harvemmin jaksavat innostaa allekirjoittanutta. Sama ilmiö tuli ikävä kyllä myös koettua uunituoreen Reilukerhon kanssa vaikka odotinkin tätä julkaisua jonkinlaisella sisuksista kumpuavalla innolla. Kolmikon läpät ovat paikoitellen edelleenkin "mehukkaita ja kingejä" mutta pelkästä äänenpainosta saa sellaisen käsityksen että dokausläppiä ei jaksa enää jauhaa samalla palavalla tunteella koska ne kaikki on jo käsitelty aiemmilla levyillä. Ainakin lyriikoista voi selkeästi kuulla että ennen kaikki oli selkeätä, helppoa ja jopa värikästä mutta nyt aikuistumisen myötä elämä tarjoilee tasapaksua puurtamista jossa viikonlopun kohottaa kalliimpi import-kalja. Alkaakohan kavereiden elämä saada jonkinlaista pysyvyyttä jonka tähden heidän tuoma sanoma ei saa toivottua tuulta taakseen. Ehkäpä se vika löytyy myös itse julkaisun nimestä. Jos levyn kannessa komeilee Kyseenalaisia Totuuksia, luulisi että sieltä löytyisi myös niitä päivänvalolta karkaavia totuuksia mutta albumi itseasiassa toistaa sen mitä nykypäivän Suomessa ihmiset tekevät vapaa-ajallaan tai miten elämä saattaa olla yhtä helvetin kyykyttämistä vuodesta toiseen. Mjeh, ei siis mitään uutta tällä rintamalla. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut täysin haudata tätä julkaisua sillä onhan tällä albumilla myös kappaleita jotka tuotannon ansiosta saavat pään nyökkäämään positiivisesti (kuten esim. "Melkein mukava" ja "Oy Reilukerho Ab") mutta loppupeleissä albumi alkaa saada puuduttavia vaiheita. Ja jos levyn biisimäärä nousee tuon maagisen viidentoistan rajan ylitse, se on yleensä sen merkki että levylle on myös tungettu sitä turhaa täytettä. Tai sitten se väsyttävä turtuminen saattaa johtua siitä että näiden kavereiden läpät eivät yksinkertaisesti jaksa kannatella tunnin pituista kokopitkää. Aiemmat EP:t ovat keskittyneet olennaiseen ilman mitään turhia osuuksia mutta heille on unohdettu kertoa että kokopitkä albumi on tyystin erilainen peli jota pelataan kovemmilla säännöillä.

Addiktioni, 23/2007

Cliff Martinez: Solaris (Original Soundtrack) (2002)

Cliff Martinez: Solaris OSTAikoinaan itse elokuva kokemus oli kuin olisi saanut naulapyssystä päähän. Pienoisen silmissä pimenemisen jälkeen ensiksi ihmeteltiin että mitä tuossa kahden viimeisen tunnin aikana oikein tapahtui. Sitten aletaan ymmärtämään tilannetta enemmän kun samalla tajutaan kokeilla kädellä osumakohtaa ja yritetään hahmottaa kokonaistilanne. Solariksen ns. älykkääseen scifiin puettu hidastempoinen juoni ei varmasti ollut siitä helpoimmasta päästä omaksua mutta se kyllä palkitsi avoimeisesti seuraavan katsojan elokuvan päätteeksi. Näin siis asian laita oli tämän Steven Soderbergin luoman uudelleen filmatisoinnin kanssa (en edelleenkään ole nähnyt Andrei Tarkovskyn alkuperäistä versiota, shame on me). Taas etsiessäni kaikenlaista turhaa tietoa tuolta internetin syövereistä, jotenkin sain sellaisen käsityksen että puristit tuolla eri soundtrack-areenoilla eivät oikein tykänneet aluksi Cliff Martinezin ambient scoreista koska nehän oli pääasiallisesti luotu koneita hyväksi käyttäen ja näin ollen rikkoen sen perinteisen kaavan. Tiedän, aika laimea tekosyy heittää kuraa niskaan, mutta puristit ovat joskus vain nalkuttavia idiootteja. Ja sitten tuli Solaris jonka jälkeen koko homma meni päälaelleen. Se on välillä aika uskomatonta seurata miten paljon kaikki kehuvat kuorossa yhtä tiettyä julkaisua (minä mukaan lukien) ja samalla alkavat yhteisvoimin nostamaan miestä suurimpien nimien joukkoon. Näin suurinpiirtein kävi Solariksen kanssa. Itse soundtrack on kieltämättä yksi upeimmista scoreista mikä on vuosien varrella kävellyt vastaan ja pienen painoksen takia se on ollut myös pitkän aikaa haluttu out-of-print julkaisu joten itsekin jouduin pulittamaan pitkän pennin saadakseen tämän kokoelmaani. Mutta on se kyllä kaiken sen pulittamani summan arvoinen.

Kuten itse elokuva, musiikki on hyvin hienovaraista ja ehkäpä jopa hivenen pidättyväinen jonka aistii erityisesti siitä miten orkesteripalasia käsitellään tässä vahvasti koneellisessa tuotannossa. Kokonaisuus kuitenkin aukeaa pikku hiljaa ja on samalla alitajuntaan herkeästi ulottuva jonka aikana se kuljettaa kuuntelijansa syvemmälle luomaansa tunnelmaan. Voisi jopa täsmentää että tämän vähän päälle neljänkymmenen minuutin aikana se suorastaan viettelee lempeästi kuuntelijansa. Nyt jälkikäteen sitä on helppo sanoa että ilman tätä Cliff Martinezin luomaa scorea, Solaris olisi varmasti ollut tyystin erilainen kokemus. Itseasiassa kun tätä alkaa tarkemmin analysoimaan, minä pidän Solariksen soundtrackia merkkitapauksena jonka voisi rinnastaa yhteen toiseen ambient-elokuvascoreen, nimittäin Vangeliksen Blade Runneriin. Kummassakin tapauksessa musiikki on naitettu niin syvälle elokuvaan että yhdessä ne luovat symbioottimaisen kokonaisuuden. Ilman vastakappalettaan elokuvat ovat yksinään varsin ontto tapaus. Toinen seikka joka heräilee Blade Runneriin rinnastuksen myötä on se että mielenkiinnolla odottelenkin sitä päivää kun törmään parinkymmenen vuoden päästä vahingossa tähän raapustukseeni ja alan kuuntelemaan itse julkaisua taas pitkästä aikaa. Saa nähdä että pidänkö tätä edelleenkin uraauurtavana teoksena tässä taiteen muodossa. Toivottavasti pysyn kannassani.

Addiktioni, 22/2007

Freakniks: Under The Sun (1996)

Freakniks: Under The SunTuossa muutama viikko taaksepäin taisin mainita että olen viime aikoina taas jonkin verran innostunut kokoelmista. Olen myös alkanut koluamaan CD-kirjastoani lävitse ihan vaan löytääkseni uudestaan vanhoja helmiä. Erityisesti yksi kokoelma tuli taas lämpimästi vastaan joka on toiminut kohta kymmenen vuoden ajan sellaisena mielen kohottajana kun sitä aina soittaa. Kyseessä on pääasiassa The Chemical Brothers remiksejä sisältämä Chemical Reaction. Huolimatta pääasemassa olevia korkeatasoisten remiksien läsnäolosta, mukana on myös pari sellaista originaalia kappaletta parilta muulta artistilta jotka erottuvat edukseen kokoelmalta. Yksi näistä kolmesta originaalista kappaleista on Freakniksin "Uncivilized World" joka viimeinkin sai kuljetettua minut siihen pisteeseen että viime viikolla aloin tosissani etsimään tämän orkesterin ainutta albumia joka myös sisältäisi tämän kyseisen kappaleen. Mutta täytyy muistaa että se on aina pienoinen riski lähteä yhden kuullun biisin takia hakemaan itse albumia. Joskus hyvällä onnella löytää arkullisen kultaa sateenkaaren päästä ja toisessa ääripäässä pääsee vaan lapioimaan paskaa. Kuten ikävä kyllä tässä tapauksessa. Itse asiassa se on suorastaan järkyttävää todistaa miten paljon yksi kappale eroaa albumin muusta tuotannosta. "Uncivilized World" on vielä kymmenen vuoden jälkeenkin jännittävän tuoreelta kuulostava ja edelleenkin teknologisesti ajateltuna futuristinen trippi trip-hopin sävytteisessä tuotannossa jossa viimeisen tärkeän silauksen tuo Blade Runnerin 'tears in rain' loppukohtauksesta sämplätty Roy Battyn unohtumaton "I've seen things you people wouldn't believe..." palopuhe ennen kuolemaansa. Sen sijaan muut Under The Sun albumin kappaleet tuovat miltei selkäpiitä karmivan puistattavan kokemuksen aikaan jossa mieltä yritetään puuduttaa tylsällä ja mielikuvituksettomalla ysäri-lounge/playboy photoshoot musiikilla. "Planet Alphan" voisi suoraan laittaa tuohon Yle Extran kuvarotaation taustalle pyörimään ja ylläpitämään sitä tekopirteää ilmapiiriä... Eh, on sanomattakin selvää että tämä levy ei kolahtanut sitten yhtään allekirjoittaneeseen joten on parempi että jätän tämän haukkumisen jo tähän ja siirryn muiden levyjen pariin. Turha edes kuluttaa aikaa sellaisen julkaisun parissa josta ei saa mitään irti.