Yksi näkökulma

Addiktioni, 24/2007 (Pt.3)

16/06/2007 09:45, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Bad Sector: The Harrow (Reissue) (2007)

Täytyy myöntää, joskus käy vaan helvetin hyvä tuuri siinä että milloin jotkut julkaisut kannattavaa ostaa. Nimittäin viimeisen neljän-viiden kuukauden aikana olen ainakin kahteen eri otteeseen päässyt siihen viimeiseen mahdolliseeen tilanteeseen jossa julkaisun hankkiminen olisi ollut vain yhden hiiren klikkauksen päässä ja näin ollen olisin voinut saada alkuperäispainoksen vuonna 2001 julkaistusta The Harrow albumista. Mutta aina on kuitenkin tullut joku muu asia eteen joka on ilmoittanut että tänään ei pysty joten hanki se levy mielummin joku toinen kerta. Onneksi muutin ja siirsin tuota päätöstä myöhemmäksi ajankohdaksi sillä havahduin taas siihen positiiviseen yllätykseen että Bad Sectorin avaus vuodelle 2007 on uudelleenjulkaisu tuosta kyseisestä albumista ja vieläpä yhdellä bonus biisillä varustettuna.

The Harrow albumilla italialainen Bad Sector (a.k.a. Massimo Magrini) luo jälleen omalla tinkimättömällä ja tunnistettavan persoonallisella tyylillään luovaa tutkimustyötä ambientin saralla sekä jatkaa rajan puskemista erikoisempien ääntä tuottavien laitteiden maailmassa. Tälläkin kertaa jo kappaleiden nimet kertovat The Harrow'n mahdollisen idean. Itseasiassa nämä sanat suorastaan viittaavat jonkinlaisen laboratoriotekniikon arkeen jossa tutkitaan joko elämää parantavaa tai sitten juuri sitä päinvastaista asiaa. Löytyy niinkin yksinkertaisia verbejä kuten esim. "Erase", "Search", "Analyze", "Learn", "Generate" jne. joista voi huomata että The Harrow'n eri osasilla on selvästikin se oma nimetty erityistehtävä jota Bad Sector myös yrittää tuoda yksilöllisesti musiikin kautta esiin. Taustalta kuuleekin varsin selvästi erilaisten analyysia tekevien koneiden tasaista jyskettä ja pauketta sekä työvälineiden naksahduksia, mittareiden värähtelyjä, tuloksien printtausta ja jopa vanhan ajan tietokoneruudun vilinästä kertovia piippauksia joita hän yhdistelee omaan sävellystyöhönsä jossa jälleen kerran kohtaavat analogiset, mekaaniset sekä digitaaliajan melodiat piikikkäineen sahalaitoineen. Mutta albumin todenperäinen luonne paljastuu viimeistäänkin siinä vaiheessa kun alkaa lukemaan mitä eri laitteistoja herra Magrini on taas muokannut, hyväksikäyttänyt ja suorastaan pahoinpidellyt omiin tarkoituksiinsa tälla albumilla. Tunnistettavimman roolin tekee ehkäpä digitaalinen geiger-mittari mutta perinteisen pulssia synnyttävien laitteiden lisäksi hän on jopa skannaillut ja tutkinut kolmen erin asevoiman puolustushaarojen radiotaajuuksia löytääkseen erikoisempia signaaleja. Eli ehkäpä tässä hivuttaudutaan hivenen tuonne sotaisampaan luonteeseen päin mutta onneksi itse musiikissa se ei juurikaan kuulu tai edes vahvista tuota juuri kohdattua mielikuvaa. Kuitenkin kaiken tämän teollisen kuoren alta alkaa löytymään ensimmäistä kertaa yhtäläisyyksiä mihin pystyy tekemään pientä vertailupohjaa. Kuten mainitsin, geiger-mittarin uusiokäyttämistä sekä sen paloittelua saadaan kuulla esim. "TH7: Contaminate" kappaleessa joka tuokin väistämättä mieleen Pan Sonicin materiaali jossa on juuri samanlaista vähäeleistä huminaa ja mikropulssien esiintuloa siellä sun täällä pitäen kuitenkin nokkelan jännitteen loppuun asti. Mutta se mihin minä jotenkin havahduin - kuin olisin saanut ahaa elämyksen - oli se että The Harrow kuulostaa paikoitellen kuin Bad Sector kulkisi 70- ja 80-luvun ambient-new age hörhöjen jalanjäljissä mutta korvaten kaiken sen puhtaan analogisen keyboard-tuotannon vieläkin alkeellisemmalla mutta sitäkin voimakkailla häiriösignaaleja tuottavilla rujoilla laitteistoilla jotka - kuin perinteitä vaalien - hän on itse rakentanut alusta lähtien. The Harrow jatkaa siis Bad Sectorin discografiassa synkähköä vaiheilua jonka kokeellisuskertoimen nuppia on väännetty tavaramerkkimäisesti vähintään tuonne kahdeksan paikkeille ja näin ollen tämä on siinä mielessä turvallinen ja erittäin suositeltava julkaisu tältä mieheltä.

Who shot Mr McMahon?

13/06/2007 10:33, Posted in Flip ilman floppia, Comments (0)

Tuosta yllättävästä kävijämäärästä sivuillani jossa käyttäjät yrittävät huonolla menestyksellä etsiä googlen kautta vastausta yhteen tärkeään kysymykseen, päätin että minun oli pakko myös sen johdosta vähäsen kommentoida. Eli siis... Viime maanantain RAW oli pitkästä, siis pitkästä aikaa sellainen show jonka päätteeksi WWE suorastaan tarttui kurkkuun ja halusi ilmoittaa että kyllä tästä vielä joskus onnistutaan shokeeraamaan.

Read the rest of this entry »

Addiktioni, 24/2007 (Pt.2)

12/06/2007 23:04, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Bullmark: Interstate '76 OST (1997)

Ei voi kuin hymyillä taas leveästi ja hihitellä kuin Dr. Hibbert konsanaan. Nimittäin nyt pääsee taas vetämään paksun viivan päänsisäisen listalla olevan tittelin ylitse. Toisena syynä tähän ylileveään Jokeri-hymyyn on se että maksoin tästä julkaisusta 20 dollaria joka on siinä mielessä pieni hinta koska tämän soundtrackin arvo saattaa helposti kohota tuonne 50 dollarin toiselle puolelle - uutena tai käytettynä. No mut... Ennenkuin siirrytään itse sisältöön, voisin antaa pientä valaisevaa background tietoa. Interstate '76 oli tuossa yli kymmenen vuotta sitten hitiksi muodostunut PC-peli jonka pohjustuksena oli 70-luvun öljykriisi. Hieman Mad Max henkisesti pelin pahat tyypit varastelivat öljyä amerikan peräseuduilla aavikkolaivoilla eli ihan tavallisilla ajoneuvoilla joihin oli pultattu iso määrä eri aseita. Pelin pelattava hahmo Groove Champion sai kuulla että hänen siskonsa kuoli yhdessä epämääräisessä kahakassa joten perinteisempään kostotarinaan tämä lopulta kallistui. Kun tapahtumavuotena on 1976, se tarkoittaa muodin kannalta helvetin isoja kauluksia, pulisonkeja ja afroja. And first there was funk eli unohtamatta tietenkään tuon ajan groovaavaa musiikkia joka suorastaan imaisee tämän pelin sisälle. Tosin täytyy myöntää etten juuri lainkaan kuuntele kyseistä genreä - tämän pelin soundtrack toimii ainoana suorana yhteytenä tähän musiikkityyliin ja tällä hetkellä se riittää minulle (epäsuoria yhteyksiä löytyy enemmänkin kuin pankkitilin saldo sallii mutta se onkin tyystin eri juttu).

Itse soundtrackin on kirjoittanut Arion Salazar joka tunnetaan parhaiten Third Eye Blindin basistina. Bullmark sessiobändin takaa löytyy myös muita nimiä jotka johdattelevat sellaisiin "oikeisiin" yhtyeisiin kuten Primukseen ja Santanan taustajoukkoihin eli voisi jopa sanoa että projekti oli jo heti alusta lähtien hyvin vankalla pohjalla. Tämä on eittämättä yksi pelisoundtrackin originaaleimmista teoksista jonka tuottamiseen panostettiin täydet 100% ja vielä vähän enemmänkin. Artistit menivät musiikin luonnissa niinkin pitkälle että he käyttivät alkuperäisiä, ajan henkeen sopivia kamoja - soittopeleistä studion äänityslaitteisiin jotta saataisiin se todenperäinen 70-luvun soundi. Energiset puhallinsoittimet, fättiä bassoa, urkujen ehkäpä hivenen epävireistä ulinaa ja wah-wah kitaran aaltomaista liikehdintään. Kaikki funkkiin tarvittavat ainekset löytyvät. Ja mikä on tuloksena? Minä en siis normaalissa tapauksessa juurikaan kuuntele ja osta tämän genren musiikkia mutta pelkästään kuuntelemalla Interstate '76 soundtrackia sitä tajuaa että kuinka paljon vaihtelevuutta tähän 50 minuuttiin on saatu. Parhaimmissa tapauksissa se todellakin jytää sekä groovaa otsalohkoa täydellä puristuksella ja heti seuraavassa kappalleessa sitä yhtäkkiä ollaankin tunnelmallisissa, jopa miltei alakuloisissa palasissa kunnes taas löydetään se ilmava poljento joka pistää liikettä perseeseen. Soundtrack seuraa juonta tiivisti tuoden suoraan pelistä löytyvää dialogiaa kappaleiden väliin ja näin ollen osa pelin kohtauksista saavat uuden merkityksen kun taustalla on saumattomasti soiva musiikki. Aaahhh... On se vaan tunnustettava ääneen. Helvetin upea soundtrack, näin yksinkertaisesti sanottuna. Eikä pelikään ollut yhtään paskempi. Pitäisi varmaan kaivaa se tuolta hyllyn syövereistä esiin ja pelata ihan vaan nostalgian vuoksi.

Addiktioni, 24/2007 (Pt.1)

12/06/2007 00:13, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Panacea: Low Profile Darkness (1997)

Käynnistetään nauhoitus Papa-Lima-Papa-Delta-120620 [...] ja tänään on tiistai. Kuten äänestä voi ehkä kuulla, minulla on ollut pitkä sessio takana. Minun pitää kai aloittaa alusta sillä en tiedä selviänkö edes tästä yöstä [...] Mistä siis aloitan? Vaikka siitä että miten [...] lähtien seurannut herra Mootzin sivuprojektia joten päätin viimeinkin erilaisten remiksien innoittamana hankkia itselleni hänen pääprojektin debyytin [...] huolimatta vanhojen old school has-been-and-has-seen-all pierujen paskapuheiden/varoituksien sumasta sekä miltei kuolemattomina kiertävien huhupuheiden joiden avulla väitettiin että Low Profile Darkness on jo heti nimestä lähtien synkkä ja kylmästi kalskahtava trippi painajaismaiseen kokeeseen jossa varomaton saa maksaa sielunsa menettämisellä [...] Fuck it and fuck me. Itsehän tätä kerjäsin. Halusin siirtyä yhä synkempään ja mustempaan palettiin drum and bassissa joten ainoastaan minua voidaan syyttää [...] Olihan se kieltämättä heti alusta lähtien kiehtova, ehkäpä liiankin [...] ja itse artistit osaavat olla joskus jäänkylmiä paskiaisia. Se miten he tuudittavat kuuntelijan omaan turvallisuuden tunteeseen kunnes pikkuhiljaa selkäpiitä tärisyttävällä tavalla alkaa ymmärtämään minne suuntaan ollaan todellisuudessa menossa [...] Kahden ensimmäisen varsinaisen työnäytteen jälkeen selviää miksi se ei tuntunut yhtään niin pahalta kuin varoiteltiin [...] nikamien naksauttelua eli tämähän on vasta esilämmittelyä [...] kunnes tuli "Hellbringer" [...] pienenä muistutuksena [...] on hänen nimensä ja Low Profile Darkness on hänen pelinsä [...] Nyt oli liian myöhäistä juosta pakoon. [...] myötä jokainen uusi isku tuntuu enemmän epämiellyttävältä mutta sitä elää kuin masokisti ja toivoo ettei se lopu [...] äityy hetkittäin myös vihaiseksi ikäänkuin hokisi syvyydestä kumpuavaa mantraa [...] use [...] to the dark side [...] basso möyrii, murskaa ja murisee kuin nälkäinen peto monen viikon raadonsyönnin jälkeen. Nyt se haluaa tuoretta lihaa [...] haistaa pelon [...] ja se pirullinen irvistys. Miksi hänen pitää irvistää syöttäessään tätä henkistä olotilaa johtojen kautta [...] lisätessään äänimaailmaan hetkittäin pulputtavia Star Trek efektejä [...] 90-luvun alun rave mentaliteettia [...] ja jopa röyhkeästi U2:lta sämplättyjä melodioita tämän kaiken sekaan [...] onnistuen eliminoimaan kaikki kliseiset elementit [...] Ottakaa erityisesti huomioon albumin julkaisuvuosi [...] edelleenkin saan vahvoja todisteita siitä että drum and bassin parhaimmat hetket koettiin viime vuosikymmenellä [...] and fuck you and all of your [...] Te helvetin sisäsiittoiset epäoriginaalit rotansyöjät voitte painua takaisin sinne oppikouluun [...] viimeisenä asiana annankin teille elintärkeän neuvon. Jos te joudutte tämän julkaisun kanssa lähietäisyyteen eikä teillä ole aikaisempaa kokemusta [...] ansaitusti Photekin, Alec Empiren ja Venetian Snaresin välimaastossa [...] toisin sanoen jos ei ole ravinnut itseään henkisestä tämän tyylisellä musiikilla, Low Profile Darkness ei tule antamaan minkäänlaista helpotusta tai merkkiä anteeksiannosta. [...] olen ennenkin taistellut tällaista voimaa vastaan joten tiedän tasantarkkaan mitä minun pitää tehdä [...] kylmiltään hyppäävät mestataan heti [...] on varoitettu [...] Nauhoitus on päättynyt.

Addiktioni, 23/2007 (Pt.4)

09/06/2007 19:52, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Velcra: Hadal (2007)

Minun ei pitänyt hankkia enää yhtään fixiä tälle viikolle mutta nähdessäni Velcran uutukaisen levykaupan hyllyssä, en yksinkertaisesti voinut vastustaa kiusausta ja ihan ymmärrettävistä syistä. Nimittäin Velcran edellinen julkaisu, Between Force And Fate oli sen verran tiukkaa ja tuhtia 'in your face' mättötavaraa jonka päälle kaikki eivät ikävä kyllä ymmärtäneet mutta minulle se upposi kuin häkä. Aimo annos kitaroita ja siihen päälle iso arsenaali biittejä saa allekirjoittaneen sydämen aina väpättämään ylimääräisiä kierroksia. Mutta jo heti heidän tuoreimman albumin aloituskappaleet "The Big Sleep" ja varsinkin "White Knuckle Mountains" kertovat hyvin selkokielisesti että Hadal on täysin erilainen tuotos kahteen aikaisempaan julkaisuun verrattuna. Nyt kitaroita on karsittu rankemmalla otteella pienempään osaan ja koneet ovat ottaneet tehokkaalla tavalla julkaisun haltuunsa eli tämähän on tanssilevy mutta ei ihan kuitenkaan. Levyä kuunnellessa tanssijalka kyllä nousee hetkittäin komeasti ylös mutta vähäisemmässä roolissa olevat kitarat nostaessaan päätään esiin, sitä vaistomaisesti edellisen levyn jälkivaikutuksesta istahtaa perselteen ottakseen pienen koulutuksen vastaan. Velcra on siis toden teolla ja hihoja käärityn rohkealla tavalla lähteneet uudistamaan tuotettaan - albumilta löytyy mm. häiriintyneitä drum and bass looppeja, raskaasti iskeviä industrial hakkaajia ja kuten edellisen julkaisun tapaan, jousiorkesteri tekee taas ystävällistä tuttavuutta äänimaailmaan ja erityisesti luovat näyttävän roolityön ehkäpä levyn sykähdyttävimmässä suorituksessa, "Dead End Lane". Vaikkakin bändin soundi on tämän albumin myötä muuttunut (vielä) enemmän koneellisemmaksi, Hadalin läpi paistaa silti se tuttu ja turvallinen Velcra - kiitos bändin keulahahmon eli Jessi Freyn tunnistettavan vokaalin joka on myös kokenut levyn myötä sen samaisen muokkauksen. Tämä tarkoittaa sitä että kaikki raivokkaat huutamiset on tiputettu kokonaan pois ja nyt on keskitetty pelkästään puhtaaseen lauluun ja ehkäpä jopa seireenimäiseen houkutuksen tunteeseen. Minun pitää todeta tämä suoraan ja selkeästi. Huolimatta uudesta ja täysin erilaisesta tyylistä, Hadal ei missään nimessä ole huono levy. Päinvastoin. Jos jaksaa yrittää päästä alkuhämmennyksen ohitse, voi huomata että tämä on todellisuudessa se toinen kolikonpuoli Velcrasta. Sama koukuttava sävellyskynä toimii yhä ja tekee onnistuneesti taikatemppunsa vaikka studiossa työkaluja sekä työskentelytapaa on vaihdettu ja itse ääntä tuottava asearsenaali on kokenut 180 asteen käännöksen. Kuten edellisen albumin kanssa, Hadal kasvaa jokaisen kuuntelun jälkeen ja minä menen niinkin pitkälle tässä vertailussa että Between Force And Fate sai tästä julkaisusta arvoisensa vastakappaleen. Te voitte kiistellä siitä että kumpi on ying ja kumpi on yang.

UNKLE: War Stories

07/06/2007 21:57, Posted in News on the beats, Comments (0)

UNKLE is back with a third album, War Stories, which finds James Lavelle teaming up with Richard File for a second time. War Stories' guest vocalists include Josh Homme (Queens of the Stone Age), Ian Astbury (The Cult), 3D (Massive Attack), The Duke Spirit, Autolux and Gavin Clark (Clayhill). War Stories was co-produced by UNKLE and Queens Of The Stone Age producer Chris Goss.

This 2xCD special edition is a gatefold case with an outer slip-box opening up to reveal the standard CD and a second CD featuring the instrumental versions of the songs appearing on War Stories. The special edition also comes with an extended 50 page booklet which features specially commissioned paintings by Massive Attack's 3D.

By pre-ordering your copy of War Stories you will also received a third bonus CD with four additional tracks. This CD is exclusive to only people who pre-order and once the pre-order ends the CD will no longer be available. This CD will NOT be available anywhere else in the world. You will receive your pre-order and bonus CD on or around the UK release date.

» UNKLE.com
» UNKLE shop

Eh, oli pakko pistää kälyinen Visa Electron vinkumaan kun kerran siihen oli harvinainen mahdollisuus.

Addiktioni, 23/2007 (Pt.3)

07/06/2007 14:25, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Junkie XL: Today (JAP Import) (2006)

Tämä on yksi niistä julkaisuista joiden ostopäätöstä olen joutunut puskemaan monta kertaa viimeisen vuoden aikana eteenpäin mutta luckily that isn't the case anymore. Nimittäin viime viikolla avautui mahdollisuus ostaa tästä albumista japanilainen painos yhdellä bonus kappaleeella varustettuna joten en kauaa miettynyt että jospa hankkisin sen nyt itselleni. Tom Holkenborg a.k.a. Junkie XL jätti tuossa 90-luvun lopussa selkeät jäljet minun kuuntelutottumukseeni kahdella raskaasti aseistetulla big beat levyllään (Saturday Teenage Kick ja Big Sounds Of The Drags mutta samaa en voi sanoa hänen edellisestä julkaisusta Radio JXL: A Broadcast From The Computer Hell Cabin joka periaatteessa oli kaupallinen perseennuolenta täyteenahdetuilla vierailijoilla joiden tarkoitus oli ainoastaan saada kuuluvuutta radiosoittolistoilla. Mies muuttui siis kerta heitolla erinomaisesta tuottajasta täydelliseksi nössöksi. Oh Tommy-boy, onneksi opit läksysi sillä tämä neljäs studio-julkaisu on paluu tuotantoon jonka motivaationa ei ole pelkästään kaupallisuuden haku ja itse musiikki on jälleen kerran mieltäkohottava ja ennenkaikkea hauska kuunnella. Vaikkakin Today on aika pitkälti yksiulotteinen levy progressiivisen housen rajoissa mitattuna mutta itse levyn soundipolitiikka on hiottu melkein täydellisyyteen hipovaan tasoon. Esim. se miten herra Holkenborg hyödyntää akustisia sekä sähköisiä kitaroita yhdistellen niitä nykypäivän syntikalla luotuihin melodioihin on suorastaan esimerkillistä toimintaa ja omanlaista yhtenäisyyttä julkaisulle tuo levyn vokaaliosuudet jotka hoitavat yksi ja sama henkilö joten edellisen levyn fiaskoa ei tarvitse edes ajatella kuuntelun aikana. Joku voi kutsua tätä julkaisua toimisto-bilemusiikiksi mutta minulle Today on selkeästi kesämusiikkia. Sen huomaa siitä kun tämän levyn pistää soimaan mp3-soittimessa, samalla astuen ovesta ulos ottamaan vastaan auringon säteet kasvoille ja asetellen arskat silmille. Huonompikin mielentila katoaa nopeasti kun Today alkaa ottamaan kuuntelijansa haltuunsa. Haltuunottamisesta puheenollen, Mushroom kohosi nopeasti omaksi suosikiksi tässä kokonaisuuudessa ja itse asiassa tästä kappaleesta on myös muodostunut viimeisen vuoden aikana sellainen hitti meidän pokeripiirissä - kiitos nerokkaan ja iskevän biitti-ohjelmoinnin, herkullisesti pumppaavan basslinen joka alkaa jyräämään kahden minuutin jälkeen sekä yhdistellen näitä aiemmin mainittuja lempeitä sekä rentouttavia melodioita kitarasta ja syntikoista tähän kokonaisuuteen. Siinä on se yksinkertainen ja toimiva resepti tällä levyllä joka ennenkaikkea ei yritä mennä liiallisuuksiin. Yksinkertaisuus on edelleenkin kaunista, eikö totta?

Addiktioni, 23/2007 (Pt.2)

06/06/2007 18:57, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Reilukerho: Kyseenalaisia Totuuksia (2007)

Setä Koposta, Tuomiota ja Konetta voi ainakin kiittää siitä että he ovat alusta asti selkeästi tehneet omanlaista juttua eivätkä ole lähteneet apinoimaan tusinaläppiä ja kopioimaan jopa naurettavuuksiin menevää tuotantoa sekä muotia tuolta amerikan suunnalta. Kolmikon yhteiseltä meriittilistalta löytyvät mm. legendaarinen Kehäketun ja Koposen EP, niinkin hämäriä projekteja kuin Melaveikot sekä Tuomion ja Koneen omakustanne EP joka on tänäpäivänä sen verran haluttu out-of-print julkaisu jonka arvo kuulemma pyörii siinä 30 euron toisella puolella. Unohtamatta tietenkään muinaista super-ryhmää nimeltään MC Taakibörsta joka ehkäpä hivenen ironisesti hajosi jonkinmoisen paineen alaisuudessa mutta kuitenkin lyhyen elinaikansa ehti jättää likaiset jälkensä suomalaiseen musiikkihistoriaan. MC Taakibörstan jälkeistä elämää tässähän edelleenkin eletään jolloin sooloprojektit ovat olleet enemmissä määrin pettymyksia jonka takia sitä on alkanut toivomaan että itse emoprojekti aktivoituisi uudestaan. Se ei ainakaan vielä toteutunut mutta jonkinlaista elämää pelastavaa tekohengitystä saadaan uuden ryhmän myötä joka sai nimekseen Reilukerho.

En tiedä teistä muista mutta nykyään nämä suomiräppijulkaisut enää harvemmin jaksavat innostaa allekirjoittanutta. Sama ilmiö tuli ikävä kyllä myös koettua uunituoreen Reilukerhon kanssa vaikka odotinkin tätä julkaisua jonkinlaisella sisuksista kumpuavalla innolla. Kolmikon läpät ovat paikoitellen edelleenkin "mehukkaita ja kingejä" mutta pelkästä äänenpainosta saa sellaisen käsityksen että dokausläppiä ei jaksa enää jauhaa samalla palavalla tunteella koska ne kaikki on jo käsitelty aiemmilla levyillä. Ainakin lyriikoista voi selkeästi kuulla että ennen kaikki oli selkeätä, helppoa ja jopa värikästä mutta nyt aikuistumisen myötä elämä tarjoilee tasapaksua puurtamista jossa viikonlopun kohottaa kalliimpi import-kalja. Alkaakohan kavereiden elämä saada jonkinlaista pysyvyyttä jonka tähden heidän tuoma sanoma ei saa toivottua tuulta taakseen. Ehkäpä se vika löytyy myös itse julkaisun nimestä. Jos levyn kannessa komeilee Kyseenalaisia Totuuksia, luulisi että sieltä löytyisi myös niitä päivänvalolta karkaavia totuuksia mutta albumi itseasiassa toistaa sen mitä nykypäivän Suomessa ihmiset tekevät vapaa-ajallaan tai miten elämä saattaa olla yhtä helvetin kyykyttämistä vuodesta toiseen. Mjeh, ei siis mitään uutta tällä rintamalla. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut täysin haudata tätä julkaisua sillä onhan tällä albumilla myös kappaleita jotka tuotannon ansiosta saavat pään nyökkäämään positiivisesti (kuten esim. "Melkein mukava" ja "Oy Reilukerho Ab") mutta loppupeleissä albumi alkaa saada puuduttavia vaiheita. Ja jos levyn biisimäärä nousee tuon maagisen viidentoistan rajan ylitse, se on yleensä sen merkki että levylle on myös tungettu sitä turhaa täytettä. Tai sitten se väsyttävä turtuminen saattaa johtua siitä että näiden kavereiden läpät eivät yksinkertaisesti jaksa kannatella tunnin pituista kokopitkää. Aiemmat EP:t ovat keskittyneet olennaiseen ilman mitään turhia osuuksia mutta heille on unohdettu kertoa että kokopitkä albumi on tyystin erilainen peli jota pelataan kovemmilla säännöillä.

Addiktioni, 23/2007

04/06/2007 14:10, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Cliff Martinez: Solaris OST (2002)

Aikoinaan itse elokuva kokemus oli kuin olisi saanut naulapyssystä päähän. Pienoisen silmissä pimenemisen jälkeen ensiksi ihmeteltiin että mitä tuossa kahden viimeisen tunnin aikana oikein tapahtui. Sitten aletaan ymmärtämään tilannetta enemmän kun samalla tajutaan kokeilla kädellä osumakohtaa ja yritetään hahmottaa kokonaistilanne. Solariksen ns. älykkääseen scifiin puettu hidastempoinen juoni ei varmasti ollut siitä helpoimmasta päästä omaksua mutta se kyllä palkitsi avoimeisesti seuraavan katsojan elokuvan päätteeksi. Näin siis asian laita oli tämän Steven Soderbergin luoman uudelleen filmatisoinnin kanssa (en edelleenkään ole nähnyt Andrei Tarkovskyn alkuperäistä versiota, shame on me). Taas etsiessäni kaikenlaista turhaa tietoa tuolta internetin syövereistä, jotenkin sain sellaisen käsityksen että puristit tuolla eri soundtrack-areenoilla eivät oikein tykänneet aluksi Cliff Martinezin ambient scoreista koska nehän oli pääasiallisesti luotu koneita hyväksi käyttäen ja näin ollen rikkoen sen perinteisen kaavan. Tiedän, aika laimea tekosyy heittää kuraa niskaan, mutta puristit ovat joskus vain nalkuttavia idiootteja. Ja sitten tuli Solaris jonka jälkeen koko homma meni päälaelleen. Se on välillä aika uskomatonta seurata miten paljon kaikki kehuvat kuorossa yhtä tiettyä julkaisua (minä mukaan lukien) ja samalla alkavat yhteisvoimin nostamaan miestä suurimpien nimien joukkoon. Näin suurinpiirtein kävi Solariksen kanssa. Itse soundtrack on kieltämättä yksi upeimmista scoreista mikä on vuosien varrella kävellyt vastaan ja pienen painoksen takia se on ollut myös pitkän aikaa haluttu out-of-print julkaisu joten itsekin jouduin pulittamaan pitkän pennin saadakseen tämän kokoelmaani. Mutta on se kyllä kaiken sen pulittamani summan arvoinen.

Kuten itse elokuva, musiikki on hyvin hienovaraista ja ehkäpä jopa hivenen pidättyväinen jonka aistii erityisesti siitä miten orkesteripalasia käsitellään tässä vahvasti koneellisessa tuotannossa. Kokonaisuus kuitenkin aukeaa pikku hiljaa ja on samalla alitajuntaan herkeästi ulottuva jonka aikana se kuljettaa kuuntelijansa syvemmälle luomaansa tunnelmaan. Voisi jopa täsmentää että tämän vähän päälle neljänkymmenen minuutin aikana se suorastaan viettelee lempeästi kuuntelijansa. Nyt jälkikäteen sitä on helppo sanoa että ilman tätä Cliff Martinezin luomaa scorea, Solaris olisi varmasti ollut tyystin erilainen kokemus. Itseasiassa kun tätä alkaa tarkemmin analysoimaan, minä pidän Solariksen soundtrackia merkkitapauksena jonka voisi rinnastaa yhteen toiseen ambient-elokuvascoreen, nimittäin Vangeliksen Blade Runneriin. Kummassakin tapauksessa musiikki on naitettu niin syvälle elokuvaan että yhdessä ne luovat symbioottimaisen kokonaisuuden. Ilman vastakappalettaan elokuvat ovat yksinään varsin ontto tapaus. Toinen seikka joka heräilee Blade Runneriin rinnastuksen myötä on se että mielenkiinnolla odottelenkin sitä päivää kun törmään parinkymmenen vuoden päästä vahingossa tähän raapustukseeni ja alan kuuntelemaan itse julkaisua taas pitkästä aikaa. Saa nähdä että pidänkö tätä edelleenkin uraauurtavana teoksena tässä taiteen muodossa. Toivottavasti pysyn kannassani.

Addiktioni, 22/2007

01/06/2007 13:58, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Freakniks: Under The Sun (1996)

Tuossa muutama viikko taaksepäin taisin mainita että olen viime aikoina taas jonkin verran innostunut kokoelmista. Olen myös alkanut koluamaan CD-kirjastoani lävitse ihan vaan löytääkseni uudestaan vanhoja helmiä. Erityisesti yksi kokoelma tuli taas lämpimästi vastaan joka on toiminut kohta kymmenen vuoden ajan sellaisena mielen kohottajana kun sitä aina soittaa. Kyseessä on pääasiassa The Chemical Brothers remiksejä sisältämä Chemical Reaction. Huolimatta pääasemassa olevia korkeatasoisten remiksien läsnäolosta, mukana on myös pari sellaista originaalia kappaletta parilta muulta artistilta jotka erottuvat edukseen kokoelmalta. Yksi näistä kolmesta originaalista kappaleista on Freakniksin "Uncivilized World" joka viimeinkin sai kuljetettua minut siihen pisteeseen että viime viikolla aloin tosissani etsimään tämän orkesterin ainutta albumia joka myös sisältäisi tämän kyseisen kappaleen. Mutta täytyy muistaa että se on aina pienoinen riski lähteä yhden kuullun biisin takia hakemaan itse albumia. Joskus hyvällä onnella löytää arkullisen kultaa sateenkaaren päästä ja toisessa ääripäässä pääsee vaan lapioimaan paskaa. Kuten ikävä kyllä tässä tapauksessa. Itse asiassa se on suorastaan järkyttävää todistaa miten paljon yksi kappale eroaa albumin muusta tuotannosta. "Uncivilized World" on vielä kymmenen vuoden jälkeenkin jännittävän tuoreelta kuulostava ja edelleenkin teknologisesti ajateltuna futuristinen trippi trip-hopin sävytteisessä tuotannossa jossa viimeisen tärkeän silauksen tuo Blade Runnerin 'tears in rain' loppukohtauksesta sämplätty Roy Battyn unohtumaton "I've seen things you people wouldn't believe..." palopuhe ennen kuolemaansa. Sen sijaan muut Under The Sun albumin kappaleet tuovat miltei selkäpiitä karmivan puistattavan kokemuksen aikaan jossa mieltä yritetään puuduttaa tylsällä ja mielikuvituksettomalla ysäri-lounge/playboy photoshoot musiikilla. "Planet Alphan" voisi suoraan laittaa tuohon Yle Extran kuvarotaation taustalle pyörimään ja ylläpitämään sitä tekopirteää ilmapiiriä... Eh, on sanomattakin selvää että tämä levy ei kolahtanut sitten yhtään allekirjoittaneeseen joten on parempi että jätän tämän haukkumisen jo tähän ja siirryn muiden levyjen pariin. Turha edes kuluttaa aikaa sellaisen julkaisun parissa josta ei saa mitään irti.