Eskolan virallinen raportti juhannuksen vietosta

Piti jo viikon alussa kirjoittaa tämä löpinä mutta tuossa oli muutama asia joka vei huomion muualle aika tehokkaasti.

Read the rest of this entry »

Nähty: Die Hard 4.0

Die Hard 4.0Ohjaus: Len Wiseman
Käsikirjoitus: Mark Bomback, David Marconi
IMDB: Die Hard 4.0 (2007)

Jaahas. 80-luvun klassikoita lämmitellään taas. Joskus hamassa tulevaisuudessa pitäisi tulla esim. Rambon eläkkeeltä paluu mutta nyt keskellä kesää putkahti toiselle kasari-helmelle jatkoa eli Die Hardin neljäs osa. Pelkän trailerin perustella minulla on suuret odotukset Rambon suhteen, tämä elokuva sen sijaan oli sitä ‘meh’ luokkaa eli mennään katsomaan kun ei ole tähdellisempääkään tekemistä. Kahden ensimmäisen osien tuttu kaava on taas käytössä – John McClane on jälleen väärässä paikkaa, väärään aikaan. McClanen piti tehdä työvuoron päätteeksi rutiinikeikka hakemalla eräs hakkeri tietystä osoitteesta ja kuljettaa hänet FBI:n hoiviin. Kuten sanoin, hän onnistui ilmestymään osoitteeseen väärään aikaan jolloin elokuvan pahat pojat päättivät siirtyä b-suunnitelmaan hakkerin eliminoimisessa ja näin ollen John on myös vapaata riistaa tulilinjalla. Bad mistake for them ja katsojalle se tarkoittaa sitä että elokuva lähtee sellaisella rytinällä käyntiin jossa John taas nöyryyttää häntä ampuvia ihmisiä. Kun tuosta tutustumis tilanteesta on toivuttu, alkaa pikku hiljaa selvitä miksi tämä hakkeri saa näin paljon huomiota. Koko Amerikka on hyökkäyksen alaisuudessa ja pahat pojat yrittävät saada tietokoneaikakauden myötä koko maan romahtamaan eräänlaiseen myytin avustuksella eli ns. loppuunmyynti jossa maan talous, kommunikaatio ja liikenne goes back to stoneage. Vanhan koulukunnan poliisina McClane ei tietenkään sulata tällaista modernia paskanjauhantaa ja pyrkii vaikeuttamaan näiden terroristien toimintaa huomattavalla tavalla. Vaikka minun ennakkoasenne oli pääasiassa nollan paikkeilla, elokuva olikin lopulta yllättävän hyvä. Löytyy kiitettävä määrä räjähdyksiä ja roistojen kurittamiseen McClane käyttää tuoreita ideoita. Ja taas tuttuun tyylin, mitä enemmän Johnin päällä oleva paita likaantuu tai tahraantuu omaan vereen, hänen pilke silmäkulmassa viljelemänsä huumori kasvaa samassa suhteessa. Heti kättelyssä voinkin sanoa että tämä neljäs osa oli parempi kuin Die Hard: With A Vengeance jonka viimeinen puolituntinen on aina sellainen väsyttävän puuduttavaa katsella. Ainoat negatiiviset asiat mitä tästä leffasta voin sanoa tai paremminkin se suorastaan lyö läpi on kaikki nämä tietokone asiat feikki käyttöjärjestelmistä itse hakkerointiin jotka on jälleen kerran niin epäuskottavaa puuhaa ettei oikein tiedä että pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Toinen piiitkä miinus tulee McClanen tunnetuimman sanonnan eli yippee-ki-yay-motherfucker sensuroinnista. So yeah, Jack Bauer, eat your heart out. John McClane on yhä se originaali kovaluu turpaanvetämisessä ja hän osaa kaiken lisäksi pudottaa helikopterin autoa hyödyntäen.

Addiktioni, 26/2007

Krust: Decoded EP (2000)

Krust: Decoded EPTämä kahdeksan biisin Decoded EP on pienimuotoinen pidennys yhdelle omalle suosikilleni eli vuotta aiemmin julkaistulle Krustin debyytti kokopitkälle, Coded Language. Yksi syy miksi rankkaan tuon albumin niin korkealle henk.koht. listalla on se että Coded Language kuulostaa yhä tänä päivänäkin eli palttiarallaa kahdeksan vuoden jälkeenkin ilmavan raikkaalta sekä ennenkaikkea orgaaniselta drum and bassilta vaikkakin se on maannut studion leikkauspöydällä ja käynyt ties minkä editiointityökalun lävitse monituista kertaa. Mainitsemani orgaanisuus tulee tietenkin siitä että Krust nauhoitti melkein jokaisen albumilla esiintyvän iskun oikean rumpalin avustuksella studiossa ja näin ollen hän pyrki rakentamaan kaiken tyhjästä. Toinen syy on se että Krustin käyttämät lukuisat muut instrumentit eli pääasiassa klassisen osaston jousisoittimien myötä hän onnistui tekemään tästä myös melankolisesti upottavan ja synkillä sävyillä väritetyn julkaisun joka kuitenkin rimpuillessaan eteenpäin pistää sen väkevämmän techstep vaihteen päälle. Jos joku nyt innostuu hakeutumaan itsensä tuon albumin pariin, minun pitää antaa vielä viimeinen varoitus. Coded Language ei siis ole järin helposti lähestyttävä julkaisu – epätavalliset instrumentit eivät ole niitä tyypillisiä mitä kuulee tässä genressä mutta Krustin käyttämän tekniikan ansiosta julkaisu on niitä harvoja täysin omanlaiselta ja persoonalliselta kuulostava albumikokonaisuus drum and bassissa. Onneksi voinkin todeta että Decoded EP jatkaa jossain määrin onnistuneesti aikaisemmin luotua linjaa mutta se mikä tässä julkaisussa pisti naamavärkin lihaksia jälleen irvistävään hymyasentoon on se että kuultuani ensimmäisen uuden biisin olin jo heti jo täysin myyty ja tyytyväinen ostooni. Siis holy fucking shit and jesus tap-dancing christ, minkälainen se ensimmäinen uusi tuotos onkaan! “Proof (Original Instrumental)” jatkaa emo-julkaisun lailla orkesteripalojen syöttämistä nopean drum and bassin alaisuuteen mutta se on myös täysin päinvastainen ilmestys aiempaan kokemukseen. “Proof” on upbeatmainen ja voisin jopa sanoa että se on suorastaan vireästi virtaava ja positiivisesti myönteinen joten ymmärrettävistä syistä se ei olisi sopinut tuohon melankoliseen ympäristöön joka vallitsee Coded Language albumilla. Tällä EP:llä se on mitä mainio paikan näyttäjä ja samalla toimii Krustin yhtenä tähtihetkistä. Itse albumin yksi onnistuneimmista vedoista oli tietenkin nimikkokappale johon sellainen runoveikko kuin Saul Williams sylkäisi erittäisen polttavan ja tutkiskelevan vokaalin hip-hopin historiasta jonka ansiosta ei ole vielä tänäkään päivänä minkäänlaista pelkoa siitä että joku muu päihittäisi tai edes pääsisi samalle tasolle lyriikallisessa drum and bassissa. Samainen kappale löytyy myös tältä EP:ltä Saul Williamsin remiksauksen alaisuudessa joka tekee jo heti toistamiseen selväksi että tämä on myös täysin eri osastoa. Nyt kyseinen kappale on saanut kapuloita rattaisiin niin paljon että se on muuttunut downtempoa mukailevaksi ja lyriikatkin on muuttunut enemmän henkilökohtaisemmaksi jonka voi kuulla siitä kun hän toteaa itsestään: “I was raised on Public Enemy and corn flakes”. Ei yhtään hullumpi versio kun tarkemmin ajattelee mutta kuten sanoin aikaisemmin, tämäkään ei missään nimessä päihitä alkuperäista kappaletta. Loput EP:stä on pyhitetty kahdelle remiksille joista ainakin DJ Die’n muokkamaa “Re-Arrange” saa enemmän junttaavan mutta rullaavamman version alleensa sekä kolmella originaalilla kappaleella jotka jatkavat aika pitkälti Krustin toisen lempilapsen eli synkän techstepin merkeissä jossa melodioilla ei pahemmin juhlita. Joku saattaisikin todeta että tämä techstepin muoto on yhtä mielikuvituksetonta kuin Plastikmanin minimaali techno mutta joskus pitää päästää pintaa syvemmälle jotta saa paremman ymmärryksen. Loppukaneettina voisi sanoa että jos omistat Coded Languagen, hanki ihmeessä myös tämä EP – jo “Proof (Original Instrumental)” yksinään tekee tästä unohtumattoman hankinnan.

  • Blade Runnerista puheenollen… Näyttäisi siltä että tämäkin kulttielokuva saisi viimeinkin arvoisensa julkaisun. *Pyyhkii kuolat suunpielestä* (27/06/07 - 1  # )

He who controls UNKLE, controls the universe (Pt.2)

Editiointi jatkuu. Viidennen osan Blade Runner osuus on täyttä kultaa.

+ Part 4, Part 5, Part 6.

Pientä promoa uudesta “War Stories” albumistakin on myös ponnahtanut pinnalle. Queens Of The Stone Age ja Ian Astbury fanitkin kannattaisi ehkä katsoa nämä ja tutustua myös itse levyyn kun se ilmestyy.

War Stories Promo 1, Promo 2, Promo 3, + Promo 6.

Vittu, mä oon ihan täpinöissäni…

Addiktioni, 25/2007 (Pt.2)

Ionosphere: Sliced Matter (Expanded Version) (2006)

Ionosphere: Sliced Matter (Expanded Version)Ionosphere teki taannoin Angular Momentumin sisältämän kevyemmällä avaruusajan dark ambient seoksella sen verran mieltä kohottavan vaikutuksen allekirjoittaneeseen että jossakin vaiheessa oli pakko alkaa tutustumaan tämän projektin muihinkin tuotantoihin joiden lukumäärä onneksi on yhden käden sormella laskettavissa ja näin ollen niiden haalimisessa ei pitäisi mennä niin kauan. Tosin painosmäärät ovat taas niin pieniä. Noh… Alunperin Sliced Matter julkaistiin neljä biisin 10″ vinyylimuodossa vuonna 2003 ja pari-kolme vuotta myöhemmin se siirrettiin CDR formaattiin Expanded Version myötä joka sisältää on noiden neljän lisäksi toinen samainen määrä ennenjulkaisemattomia kappaleita. Ensimmäisenä asiana täytyy myöntää se että minulla oli aluksi jopa hieman vaikeuksia tämän julkaisun kanssa. Tästä kuitenkin löytyvät ne samaiset elementit mihin minä rakastuin Angular Momentumilla – kuin suoraan avaruuden tuntemattomista kolkista napattuja tähtien pulsseja, säteilyä, signaaleja ja jopa maanläheisiä, elämää ylläpitävää vesi-efektien käyttämistä eri muodoissa sekä unohtamatta kommunikaattorin kautta välitetty miehen sameinen ääni mikä ikäänkuin se olisi vain pieni katkonainen palanen suuremmasta asia yhteydestä. Perusidea on kuitenkin edelleen se sama eli loppupeleissä avaruuden suurtaa skaalaa tässä pyritään jälleen s(t)imuloimaan musiikin avulla. Intensiivisemmän tuotannon alaisuuteen taivuteltu debyyttialbumin jälkeen Sliced Matter kuulostaa selvästi enemmän riisutummalta mutta ehkäpä sen myötä voidaankin lähteä ajattelemaan että Sliced Matter onkin harkitumpi kokonaisuus jonka aistii siinä miten eri osasia on ripoteltu tarkasti matkan varrella ja miten ne vaikuttavat lopulliseen kuuntelukokemukseen. Esim. nimikkokappale tuo jossain määrin mieleen Lustmordin Zoetrope soundtrackin mutta ei suinkaan niin synkissä merkeissä kuin herra Williams sukeltaa jokaisessa julkaisussaan. Enemmänkin se vertaus tapahtuu siinä miten erilaiset koneet pitävät sitä tasaista jyskettä näin ollen luo sellaisen ympäristön joka perustuu täysin aluksen sisälle. Mutta se mikä tässä julkaisussa kulmakarvoja kohotuttaa on se että hetkittäin tulee sellainen vaihe päälle että on pakko vähäsen höristää korviaan ja varmistaa että kuulinko nyt oikein mitä tuon äänimaailman keskeltä tuli juuri esiin. “Plasma Turbulence” on yksi sellainen johon Fast Show’n musamies tokaisisi heti saatuaan mahdollisuuden ja päätä nyökyttäen: ‘Jazz…’ Jazzia? Eipäs nyt heti hypätä suinpäin tuohon aiheeseen. “Plasma Turbules” osaa ujuttaa melkein salakavalasti kesken kaiken normaalien ambient layereiden sekaan sellaisen suoran ja selkeän “viivan” joka on kuin epämääräinen töräys saksofonista. Sen johdosta sitä yrittää kieli poskella saada edes jonkinlaista selvyyttää että mikä se saattaisi olla tai kuvastaa. “Frequency Radiation” on toinen ajatusta enemmän herättävä, jonka voisi ehkäpä parhaiten kuvata sillä että jos The Orb alkaisi tekemään minimalista ambientia ja vieden jopa heidän soundissa vaikuttaneen dubin samaan vähäeleiseen ja hidastettuun elementtiin. En tiedä tuliko nyt oikein hyvin ilmaistua sitä kuulemaani mutta se vaan täytyy kokea tämä kappale henk.kohtaisesti jos minun sanoistani haluaa saada jotain irti. Mutta mutta… tämä oli tosiaankin yllättävä julkaisu. Taisin odottaa vähän liikaakin samankaltaista materiaalia kuin edellisellä kerralla mutta onneksi itse julkaisuun keskittyminen paljasti uusia puolia tästä projektista ja näin ollen pääsin taas selvästi voiton puolelle.

Protected: Jussi 07

This content is password protected. To view it please enter your password below:

Addiktioni, 25/2007 (Pt.1)

Lustmord: Heresy (Remastered) (2004)

Lustmord: Heresy (Remastered)Kaikilla genreillä sekä lukemattomilla aligenreillä on SE julkaisu joka antoi innovaatisen lumipallo-efektin eli loi raamit standardille ja vielä harvinaisemmassa tapauksessa kyseinen julkaisu on yhä tänä päivänäkin se jonka pyhään nimeen monet vielä vannovat tänäkin päivänä. Voin antaa yhden esimerkin tästä nimen vannomisesta jonka kanssa tuskin tarvitsee alkaa kiistelemään – Goldien Timeless joka yksinkertaisesti sanottuna toimii yhä drum and bass headien mekkana. Siirryttäessämme tähän toiseen elektronisen musiikin genreeseen, dark ambient on yhtäkuin Lustmordin Heresy. Ambientia pidettiin aikoinaan pelkästään positiviisena, rentouttavana, mieltäkohottavana ja joissakin tapauksessa new-age hörhöjen ansiosta myös henkisenä matkana. Kunnes tuli Heresy joka suorastaan otti kurkusta kiinni, muutti kaiken ja vei genreä täysin uuteen syvyyteen. Kaikki aiemmin käytetyt synonyymit vaihtuivat mustempaan palettiin ja samalla siirryttiin synkempään sekä raskaasti painostavaan tunnelmaan joka sinänsä jo kuvastaa Heresy albumia ja jo heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen monet pitävätkin tätä teosta matkalippuna helvetin syövereihin. Mikä tästä nykypäivänä tekee yhä hivenen leukavärkkiä aukaisevan kokemuksen on se pieni fakta että albumin pieniä palasia nauhoiteltiin 80-luvun lopussa kenttänauhoitusten avustuksella erilaisissa luolastoissa sekä niinkin absurdeissa paikoissa kuin teurastamoissa ja lopulta muokattu/viimeistelty työ julkaistiin vuonna 1990. Remasteroitu versio tuli ulos 14 vuotta myöhemmin ja nyt kun tätä puhtaammin soundein varusteltua julkaisua kuuntelee, sitä väkisinkin vaipuu sellaiseen tilaan jossa on pakko takoa tasaisesti omaan päähän että tämä tosiaankin julkaistiin alunperin yli 15 vuotta sitten. Ehkäpä yksi syy miksi sitä vaikea uskoa on se että Heresy ja varsinkin tästä alkusysäyksen saanut (perinteinen) dark ambient ei juurikaan ole pudonnut kauaksi siitä mitä se on nykypäivänä. Onko se sitten huono vai hyvä asia – siihen asiaan en tällä kertaa puutu vaan pyrinkin nauttimaan tästä klassisen statuksen omaavasta julkaisusta kaikilla mahdollisilla tavoilla ja aisteilla. Heresy on sisällöltään hieman yli 60 minuuttia pitkä kokonaisuus joka on paloiteltu kuuteen eri osaseen. Albumilla on tietenkin se alku eli tässä tapauksessa ensimmäinen osa joka tekee jo heti kuuntelusta armottoman ja voimakkaan mutta myöskin audiovisuaalisesti erittäin hämmentävän kokemuksen. Torvet kajahtavat kuin käänteisenä merkityksenä tervetulosta sielun menetykselle ja näin ollen syntisen pitkä ja vaikea matka helvetin tyhjillä käytävillä on alkanut. Pedon ulvonta kaukana varjojen syvyyksissä on suorastaan veret pysäyttävä kokemus ja matkan aikana tuleekin varsin selväksi ettet ole yksin tässä maailmassa. Mutta tämä uusi alku muuttuukin yllättäen symbolimaisesti syntymäksi johon juuri maailmaan tulleen vauvan rääkyminen huipentuu tässä ensimmäisen chapterin lopuksi. Seuraavat neljä osaa eivät ole aistillisesti niin äärimmäisiä tapauksia kuin “Part I” mutta kuitenkin tuovat omalla osuudellaan ja saman raakamateriaalin hyödyntämisen kautta erilaisen aspektin levyllä vallitsevaan teemaan. Niin sanottu ympyrän sulkeutuminen tapahtuu kuudennella osalla ja ensimmäisen kerran Heresyn aikana tuleekin vastaan selkeä ihmisvokaali joka viimeisen järjen rippeensä menettäneenä toistaa yhtä ja samaa: “down from the bottom of the infinite abyss” – kuin muistutuksena muille ja jonkinlaisena tienviittana kadotukselle josta ei ole minkäänlaista paluun mahdollisuutta. Pedon viimeinen karjaisu sinetöi tämän perinpohjaisesti taotun ja selkeän kohtalon.

  • Lost – Oceanic Flight 815:n pakkolasku synkronoituna. (17/06/07 - 0  # )
  • The Vault aukenee taas eli pientä esimaistelua Fallout 3:sta. (16/06/07 - 0  # )

Addiktioni, 24/2007 (Pt.3)

Bad Sector: The Harrow (Reissue) (2007)

Bad Sector: The Harrow (Reissue)Täytyy myöntää, joskus käy vaan helvetin hyvä tuuri siinä että milloin jotkut julkaisut kannattavaa ostaa. Nimittäin viimeisen neljän-viiden kuukauden aikana olen ainakin kahteen eri otteeseen päässyt siihen viimeiseen mahdolliseeen tilanteeseen jossa julkaisun hankkiminen olisi ollut vain yhden hiiren klikkauksen päässä ja näin ollen olisin voinut saada alkuperäispainoksen vuonna 2001 julkaistusta The Harrow albumista. Mutta aina on kuitenkin tullut joku muu asia eteen joka on ilmoittanut että tänään ei pysty joten hanki se levy mielummin joku toinen kerta. Onneksi muutin ja siirsin tuota päätöstä myöhemmäksi ajankohdaksi sillä havahduin taas siihen positiiviseen yllätykseen että Bad Sectorin avaus vuodelle 2007 on uudelleenjulkaisu tuosta kyseisestä albumista ja vieläpä yhdellä bonus biisillä varustettuna.

The Harrow albumilla italialainen Bad Sector (a.k.a. Massimo Magrini) luo jälleen omalla tinkimättömällä ja tunnistettavan persoonallisella tyylillään luovaa tutkimustyötä ambientin saralla sekä jatkaa rajan puskemista erikoisempien ääntä tuottavien laitteiden maailmassa. Tälläkin kertaa jo kappaleiden nimet kertovat The Harrow’n mahdollisen idean. Itseasiassa nämä sanat suorastaan viittaavat jonkinlaisen laboratoriotekniikon arkeen jossa tutkitaan joko elämää parantavaa tai sitten juuri sitä päinvastaista asiaa. Löytyy niinkin yksinkertaisia verbejä kuten esim. “Erase”, “Search”, “Analyze”, “Learn”, “Generate” jne. joista voi huomata että The Harrow’n eri osasilla on selvästikin se oma nimetty erityistehtävä jota Bad Sector myös yrittää tuoda yksilöllisesti musiikin kautta esiin. Taustalta kuuleekin varsin selvästi erilaisten analyysia tekevien koneiden tasaista jyskettä ja pauketta sekä työvälineiden naksahduksia, mittareiden värähtelyjä, tuloksien printtausta ja jopa vanhan ajan tietokoneruudun vilinästä kertovia piippauksia joita hän yhdistelee omaan sävellystyöhönsä jossa jälleen kerran kohtaavat analogiset, mekaaniset sekä digitaaliajan melodiat piikikkäineen sahalaitoineen. Mutta albumin todenperäinen luonne paljastuu viimeistäänkin siinä vaiheessa kun alkaa lukemaan mitä eri laitteistoja herra Magrini on taas muokannut, hyväksikäyttänyt ja suorastaan pahoinpidellyt omiin tarkoituksiinsa tälla albumilla. Tunnistettavimman roolin tekee ehkäpä digitaalinen geiger-mittari mutta perinteisen pulssia synnyttävien laitteiden lisäksi hän on jopa skannaillut ja tutkinut kolmen erin asevoiman puolustushaarojen radiotaajuuksia löytääkseen erikoisempia signaaleja. Eli ehkäpä tässä hivuttaudutaan hivenen tuonne sotaisampaan luonteeseen päin mutta onneksi itse musiikissa se ei juurikaan kuulu tai edes vahvista tuota juuri kohdattua mielikuvaa. Kuitenkin kaiken tämän teollisen kuoren alta alkaa löytymään ensimmäistä kertaa yhtäläisyyksiä mihin pystyy tekemään pientä vertailupohjaa. Kuten mainitsin, geiger-mittarin uusiokäyttämistä sekä sen paloittelua saadaan kuulla esim. “TH7: Contaminate” kappaleessa joka tuokin väistämättä mieleen Pan Sonicin materiaali jossa on juuri samanlaista vähäeleistä huminaa ja mikropulssien esiintuloa siellä sun täällä pitäen kuitenkin nokkelan jännitteen loppuun asti. Mutta se mihin minä jotenkin havahduin – kuin olisin saanut ahaa elämyksen – oli se että The Harrow kuulostaa paikoitellen kuin Bad Sector kulkisi 70- ja 80-luvun ambient-new age hörhöjen jalanjäljissä mutta korvaten kaiken sen puhtaan analogisen keyboard-tuotannon vieläkin alkeellisemmalla mutta sitäkin voimakkailla häiriösignaaleja tuottavilla rujoilla laitteistoilla jotka – kuin perinteitä vaalien – hän on itse rakentanut alusta lähtien. The Harrow jatkaa siis Bad Sectorin discografiassa synkähköä vaiheilua jonka kokeellisuskertoimen nuppia on väännetty tavaramerkkimäisesti vähintään tuonne kahdeksan paikkeille ja näin ollen tämä on siinä mielessä turvallinen ja erittäin suositeltava julkaisu tältä mieheltä.

Addiktioni, 24/2007 (Pt.2)

Bullmark: Interstate ’76 (Original Soundtrack) (1997)

Bullmark: Interstate '76 OSTEi voi kuin hymyillä taas leveästi ja hihitellä kuin Dr. Hibbert konsanaan. Nimittäin nyt pääsee taas vetämään paksun viivan päänsisäisen listalla olevan tittelin ylitse. Toisena syynä tähän ylileveään Jokeri-hymyyn on se että maksoin tästä julkaisusta 20 dollaria joka on siinä mielessä pieni hinta koska tämän soundtrackin arvo saattaa helposti kohota tuonne 50 dollarin toiselle puolelle – uutena tai käytettynä. No mut… Ennenkuin siirrytään itse sisältöön, voisin antaa pientä valaisevaa background tietoa. Interstate ’76 oli tuossa yli kymmenen vuotta sitten hitiksi muodostunut PC-peli jonka pohjustuksena oli 70-luvun öljykriisi. Hieman Mad Max henkisesti pelin pahat tyypit varastelivat öljyä amerikan peräseuduilla aavikkolaivoilla eli ihan tavallisilla ajoneuvoilla joihin oli pultattu iso määrä eri aseita. Pelin pelattava hahmo Groove Champion sai kuulla että hänen siskonsa kuoli yhdessä epämääräisessä kahakassa joten perinteisempään kostotarinaan tämä lopulta kallistui. Kun tapahtumavuotena on 1976, se tarkoittaa muodin kannalta helvetin isoja kauluksia, pulisonkeja ja afroja. And first there was funk eli unohtamatta tietenkään tuon ajan groovaavaa musiikkia joka suorastaan imaisee tämän pelin sisälle. Tosin täytyy myöntää etten juuri lainkaan kuuntele kyseistä genreä – tämän pelin soundtrack toimii ainoana suorana yhteytenä tähän musiikkityyliin ja tällä hetkellä se riittää minulle (epäsuoria yhteyksiä löytyy enemmänkin kuin pankkitilin saldo sallii mutta se onkin tyystin eri juttu).

Itse soundtrackin on kirjoittanut Arion Salazar joka tunnetaan parhaiten Third Eye Blindin basistina. Bullmark sessiobändin takaa löytyy myös muita nimiä jotka johdattelevat sellaisiin “oikeisiin” yhtyeisiin kuten Primukseen ja Santanan taustajoukkoihin eli voisi jopa sanoa että projekti oli jo heti alusta lähtien hyvin vankalla pohjalla. Tämä on eittämättä yksi pelisoundtrackin originaaleimmista teoksista jonka tuottamiseen panostettiin täydet 100% ja vielä vähän enemmänkin. Artistit menivät musiikin luonnissa niinkin pitkälle että he käyttivät alkuperäisiä, ajan henkeen sopivia kamoja – soittopeleistä studion äänityslaitteisiin jotta saataisiin se todenperäinen 70-luvun soundi. Energiset puhallinsoittimet, fättiä bassoa, urkujen ehkäpä hivenen epävireistä ulinaa ja wah-wah kitaran aaltomaista liikehdintään. Kaikki funkkiin tarvittavat ainekset löytyvät. Ja mikä on tuloksena? Minä en siis normaalissa tapauksessa juurikaan kuuntele ja osta tämän genren musiikkia mutta pelkästään kuuntelemalla Interstate ’76 soundtrackia sitä tajuaa että kuinka paljon vaihtelevuutta tähän 50 minuuttiin on saatu. Parhaimmissa tapauksissa se todellakin jytää sekä groovaa otsalohkoa täydellä puristuksella ja heti seuraavassa kappalleessa sitä yhtäkkiä ollaankin tunnelmallisissa, jopa miltei alakuloisissa palasissa kunnes taas löydetään se ilmava poljento joka pistää liikettä perseeseen. Soundtrack seuraa juonta tiivisti tuoden suoraan pelistä löytyvää dialogiaa kappaleiden väliin ja näin ollen osa pelin kohtauksista saavat uuden merkityksen kun taustalla on saumattomasti soiva musiikki. Aaahhh… On se vaan tunnustettava ääneen. Helvetin upea soundtrack, näin yksinkertaisesti sanottuna. Eikä pelikään ollut yhtään paskempi. Pitäisi varmaan kaivaa se tuolta hyllyn syövereistä esiin ja pelata ihan vaan nostalgian vuoksi.