Addiktioni, 18/2007 (Pt.3)

Jesper Kyd: Robotech Invasion (Original Soundtrack) (2005)

Jesper Kyd: Robotech Invasion OSTNonniin. Hitman pelisarja on nyt kokonaisuudessaan koluttu läpi sen verran tehokkaasti ja raivattu pois tieltä (kunnes seuraava osa tulee) joten voin alkaa hieromaan tuttavuuksia herra Kydin muihin game soundtrack töihin. Robotech Invasion OST kiinnosti siinä mielessä paljon koska tämä oli kuulemma alusta loppuun puhtaasti elektroninen sävellystyö Jesper Kydiltä joten olin halukas kuulemaan että pystyykö hän täysin erilaisen projektin yhteydessä taipumaan kurinalaisesti tuotettuun mutta monipuolisesti sävytettyyn soundimaailmaan mutta kuitenkaan kopioimatta liikaa hänen tunnetuimpia ideoitaan ja trademark liikkeitään. Videopelin taustatarinasta ja yms. en tiedä juuri muuta kuin sen että se perustuu johonkin vanhempaan animaatiosarjaan ja itse pelikin on jonkin sortin futuristinen first person shootteri Xboxille. Pelkästään tuon pienen infon haalimisesta päähäni, kaltaiseni PC-pelaaja ei voi kuin hymähtää ja nauraa sisäisesti tuolle konsolien peligenrelle mutta keskitytäänpäs tällä kertaa vain ja ainoastaan siihen musiikkiin. Tottahan se on että kun en ole pelannut itse peliä, osa musiikin alkuperäisistä käyttötarkoituksista saattaa mennä pimentoon tai kokonaan ohitse mutta olen valmis ottamaan sen riskin. Julkaisun intron soidessa ei voi ainakaan olla erehtymättä yhdessä asiassa. Nimittäin Jesper Kydin toinen puolikas luottotyöntekijöistä eli Unkarin radiokuoro on myös tällä soundtrackilla mukana. “Main Title” vahvistaa edellisen toteamuksen ja kuunnellessani tätä julkaisua eteenpäin, alan pikku hiljaa ymmärtämään mistä tässä on kyse. Robotech Invasion nojautuu enemmän syvälle pureutuviin syntsataustoihin, vahvasti filtteröityihin efekteihin, unohtamatta tietenkään biitti-arsenaalia josta löytyy looppeja breakbeatista ihan tavalliseen 4/4 mittelöön ja tämähän onkin enemmän teknillinen näyttö herra Kydin kyvyistä muokata digitaalista sävelvirtaa. Ei sinänsä mikään huono liike jos minulta kysytään. Itse tykkään tästä enemmän teknomaisesta tunteesta jossa ainoa vilahtava valonpilke ihmisyydestä edustavat tämä aiemmin mainittu kuoro jonka testosteroni suorastaan löyhkää tässä moottorisoidussa ilmapiirissä. Miltei symbioottimainen yhteistyö huipentuukin tuohon kuudenteen kappaleeseen, “Approaching Invid Hive” jossa tunnelma alkaa suorastaan olla käsin kosketeltava ja soundtrack saa uutta virtaa alleensa kun vienosti jumiutuva big beat rumputyöskentely alkaa tekemään marssia yhdessä mieskuoron kanssa. Ja pitäähän tässä myös olla jonkinlainen realisti. Eihän sitä pysty mitenkään pakenemaan aiempiaan töitään ja näin ollen Robotech Invasionilta voi kuulla varsin selvästi pieniä teemoja ja ideoita mitä Hitmanissa oli – esim. “Stealth Beats” on kuin suorastaan revitty Hitman Contractsin soundtrackilta mutta onneksi tämä karkea kopiointi jäi vain yhteen kertaan eikä näin ollen jätä sitä ikävää leimaa julkaisun päälle. Mutta mutta… Kiitos puhtaasti koneellisen ja teknillisen työskentelytavan, Robotech Invasion nousi nopeasti yhdeksi lempiscoreksi Jesper Kydin töissä. Ehdoton hankinta niille jotka pitävät Hitman Contracts soundtrackista.

Addiktioni, 18/2007 (Pt.2)

Liar’s Rosebush + Scrape[dx]: Nonsense (2007)

Liar's Rosebush + Scrape[dx]: NonsenseTämä pienen painoksen omaava seitsemän biisin CDR EP on jatkoa aiemmin solmitulle yhteistyölle ja alkuperäisestä sessiosta syntyneet hedelmät voi kuulla parin vuoden takaisella ja erinomaisella Collect:Erase split-albumilla. Kuten täysiverinen isovelikin, myös Nonsense jatkaa edelleenkin mutatoitumista iDM-breakbeat-ambient-industrialin välimaastossa mutta sillä erotuksella että nyt ei voi oikein tietää kuka teki mitä tällä EP:llä ja itse toteutumistapa haroilee enemmälti pitkin seesteisempää, minimalistisen iDM:n rajoja ja ponnistaa vauhdin hurmaan kliinisemmän drum and bassin kautta. Sinänsä aika yllättävä veto koska odotin EP:n jatkavan myös kirurgisen tarkan industriaali-täsmäiskujen syöttämistä kuuntelijalleen tai edes luoden samankaltaisen epäkaavamaisen ja mekaanisen hirviön. Nonsense eroaa myös siinäkin mielessä isosta veljestään että mukana on myös enemmän vokaaleja – sämplätyssä muodossa jossa esim. Missy Elliotin osuutta ei voi olla mitenkään noteeramatta sekä ensimmäistä kertaa vierailevina miehityksen asemassa. Kenji Siratori jaksaa tehdä kaikkien kynnelle kykenevien kanssa yhteistyötä joten en yhtään ihmetellyt kun näin hänen nimensä sisäkannessa. Harmi että tällä kertaa herra Siratorin osuudet ensimmäisessä ja viimeisessä kappaleessa ovat varsin näkymätön ilmiö verrattuna esim. mitä hän teki Mind Necrosis Factor’n kanssa. Sen sijaan toinen vieraileva vokalisti onnistuu paremmin – Craig Marchinkoski jatkaa ehkäpä hivenen It-Clingin kaltaisesti mietiskelevällä spoken word osuudellaan “The Compass” kappaleessa jossa yritetään päästä jälleen kerran mielen kahleista irti ja ennen kaikkea löytää se oikea suunta. Hmmm… Pakko se on vaan myöntää itselleni. Siinä missä heidän edellinen työnsä oli kuin tiukasti yhteensidottu ja täydellisesti hiottu timantti, Nonsense – ehkäpä myös hieman ironisesti nimettynä – ei saa milläänlailla sitä puuttuvaa osasta taakseeen jolla se kovin draivi pääsisi irti ja joka kohottaisi kokonaisuuden seuraavalla tasolle. Ehkäpä tämä tosiaan oli vain välityö näiltä kahdelta, tai jonkinlainen kokoelma b-puolista ja eri sessiosta, mutta fakta on että Nonsense ei ole niin eheä kuin olisin toivonut.

Addiktioni, 18/2007

Pimentola: Misantropolis (2007)

Pimentola: MisantropolisPerkele, sanon ma näin suomalaisittain. Nimittäin nyt täältä kotosuomesta pärähtää sellainen levy kouraan joka ottaa tukevasti rinnuksista kiinni ja läimii kasvoille siihen malliin että se kyselee suoraan kuuluvalla äänellä vuoden levyn titteliä itselleen ja samalla pistää allekirjoittaneenkin spasmat vielä enemmän sekaisin. Kun Misantropoliksen laittoi ensimmäisen kerran soimaan, musiikki toi heti sellaisen mielikuvan että liikutaan jossain 1900-luvun alun friikki-show/sirkusmaisessa ympäristössä tai ehkäpä ‘Eyes wide shut’ tyylisessä kartano-orgiossa jossa kasvottomat tai paremminkin valkoista, tunteetonta ilmettä kuvaavaa naamaria kasvoillaan pitävät henkilöt viettävät omaa laatuaikaansa. Saattoihin se olla niinkin että ollessani tällä viikolla pienoisessa myrkytystilassa, tämä levy suorastaan ujelsi salakavalasti tuonne alitajuntaan vahvistaen noita hämäriä hallusinaatioita, päänsisäisiä pelkotiloja ja salaisia mieltymyksiä. Hmmm… Siis mitä helvettiä tämä siis oikein on? Onko Misantropolis oudointa taiteellisuuden polkua kulkeva kokonaisuus vai nerouden ja hulluuden rajoilla riippuvan säveltäjän todellinen näyttö jonka käyttömateriaalina toimivat neo-klassinen soitanta sekä koneellinen industriaali militaristineen yhdistelmineen mutta unohtamatta tietenkään miehen omia sanoja jonka mukaan tätä pakkaa sekoittavat niinkin hämmentävät nimiyhdistelmät kuin trip-jazz ja drum ‘n’ brass. Ehkäpä oma looginen musiikillinen ymmärrys tästä kaikesta ei saa sitä toivottavaa otetta mutta aivot tulkitsevat kuuntelun kautta näitä kaikkia signaaleja rohkaisevalla tavalla ja näin ollen pudottaen suojamuurin alas tyyliin: ‘hyppää mukaan vaan, ei tässä mitään pelättävää ole’.

Misantropolis on siis kokonaisuudeltaan ja tuotannoltaan uskomattoman rikas paksuineen kerroksineen joten kuuntelun aikana ei tule koettua yhtään tylsää hetkeä ja erityisesti yksi elementti mikä tulee suorastaan kuuluvasti albumin läpi, on se miten paljon erilaisia vokaaleja on hyödynnetty levyllä mutta kuitenkin onnistuen pitämään sama yhtenäinen tunnelma kappaleesta toiseen. Löytyy mm. kirkumista, räyhäämistä ja rääkymistä siihen malliin kuin itse vieraileva artisti olisi vajoamassa hiljakseen syvälle hulluuden hämäriin varjoihin, kuiskimista jotka todistavat yliluonnollisuuden läheisyyttä, perinteisempää tunnelmaista kuorolaulantaa ja kuulenko minä myös intiaanien mantramaista laulua? Kerta kaikkiaan hämmentävä kokonaisuus kun alkaa ajattelemaan näin tarkemmin. Omat suosikkini löysin varsin nopeasti levyn jälkimmäiseltä ja rullaavammalta puoliskolta. “Psychopompos” ja “Wann Endet Die Zeit?” edustavat myös levyn helpoimmin lähestyttävimpiä tuotoksia, kiitos vahvalla ja suoranaisemmalla industrial-paukkeella. Tuosta saksalaisen tittelin omaavasta kappaleesta tulee myös jotenkin mieleen edesmennyt Muslimgauze itämaisineen perkussioineen sekä saman maanosan puhallinsoitinten avustuksella mutta kokonaisuus on siirretty enemmän aggressiivisempaan ja militaristisempaan palettiin. Albumin viimeistelevä ja Somnivoren tuottaman dark ambient remix Pimentolan vanhemmasta kappaleesta “Tuoni Pauloo Tiukoin Sitein III”, viimeistelee erinomaisesti Misantropoliksessa jatkunutta psykoottista ja häiriintyneen painostavaa tunnelmaa tuoden remiksiin miltei ironisen puhesämplen jossa selvästi haastatellaan jonkin psykiatrisen sairaalan tärkeämpää johtohahmoa.

Mutta mutta… Täytyy myöntää että Pimentolan (eli Risto-Matti Salon) aiemmat levytykset eivät ole saaneet minusta juuri minkäänlaista kiinnostuksen tunnetta mutta tämä uusin tuotos, Misantropolis, osoittaa täyden potenttiaalin miehen kyvyistä siirtyä häkellyttävästi musiikin tyylistä toiseen mutta pitäen kokonaisuuden narut tiukasti käsissään. Voisi jopa sanoa että allekirjoittanutkin hurmioissaan suosittelee tätä albumia lämpimästi kaikille niille jotka haluavat tutustua ei-ihan-siihen-tyypilliseen-industrial-soundiin omaavaan julkaisuun joka ennenkaikkea uskaltaa kurkottaa myös kauemmaksi standardi raameistaan.