Addiktioni, 18/2007

Pimentola: Misantropolis (2007)

Pimentola: MisantropolisPerkele, sanon ma näin suomalaisittain. Nimittäin nyt täältä kotosuomesta pärähtää sellainen levy kouraan joka ottaa tukevasti rinnuksista kiinni ja läimii kasvoille siihen malliin että se kyselee suoraan kuuluvalla äänellä vuoden levyn titteliä itselleen ja samalla pistää allekirjoittaneenkin spasmat vielä enemmän sekaisin. Kun Misantropoliksen laittoi ensimmäisen kerran soimaan, musiikki toi heti sellaisen mielikuvan että liikutaan jossain 1900-luvun alun friikki-show/sirkusmaisessa ympäristössä tai ehkäpä ‘Eyes wide shut’ tyylisessä kartano-orgiossa jossa kasvottomat tai paremminkin valkoista, tunteetonta ilmettä kuvaavaa naamaria kasvoillaan pitävät henkilöt viettävät omaa laatuaikaansa. Saattoihin se olla niinkin että ollessani tällä viikolla pienoisessa myrkytystilassa, tämä levy suorastaan ujelsi salakavalasti tuonne alitajuntaan vahvistaen noita hämäriä hallusinaatioita, päänsisäisiä pelkotiloja ja salaisia mieltymyksiä. Hmmm… Siis mitä helvettiä tämä siis oikein on? Onko Misantropolis oudointa taiteellisuuden polkua kulkeva kokonaisuus vai nerouden ja hulluuden rajoilla riippuvan säveltäjän todellinen näyttö jonka käyttömateriaalina toimivat neo-klassinen soitanta sekä koneellinen industriaali militaristineen yhdistelmineen mutta unohtamatta tietenkään miehen omia sanoja jonka mukaan tätä pakkaa sekoittavat niinkin hämmentävät nimiyhdistelmät kuin trip-jazz ja drum ‘n’ brass. Ehkäpä oma looginen musiikillinen ymmärrys tästä kaikesta ei saa sitä toivottavaa otetta mutta aivot tulkitsevat kuuntelun kautta näitä kaikkia signaaleja rohkaisevalla tavalla ja näin ollen pudottaen suojamuurin alas tyyliin: ‘hyppää mukaan vaan, ei tässä mitään pelättävää ole’.

Misantropolis on siis kokonaisuudeltaan ja tuotannoltaan uskomattoman rikas paksuineen kerroksineen joten kuuntelun aikana ei tule koettua yhtään tylsää hetkeä ja erityisesti yksi elementti mikä tulee suorastaan kuuluvasti albumin läpi, on se miten paljon erilaisia vokaaleja on hyödynnetty levyllä mutta kuitenkin onnistuen pitämään sama yhtenäinen tunnelma kappaleesta toiseen. Löytyy mm. kirkumista, räyhäämistä ja rääkymistä siihen malliin kuin itse vieraileva artisti olisi vajoamassa hiljakseen syvälle hulluuden hämäriin varjoihin, kuiskimista jotka todistavat yliluonnollisuuden läheisyyttä, perinteisempää tunnelmaista kuorolaulantaa ja kuulenko minä myös intiaanien mantramaista laulua? Kerta kaikkiaan hämmentävä kokonaisuus kun alkaa ajattelemaan näin tarkemmin. Omat suosikkini löysin varsin nopeasti levyn jälkimmäiseltä ja rullaavammalta puoliskolta. “Psychopompos” ja “Wann Endet Die Zeit?” edustavat myös levyn helpoimmin lähestyttävimpiä tuotoksia, kiitos vahvalla ja suoranaisemmalla industrial-paukkeella. Tuosta saksalaisen tittelin omaavasta kappaleesta tulee myös jotenkin mieleen edesmennyt Muslimgauze itämaisineen perkussioineen sekä saman maanosan puhallinsoitinten avustuksella mutta kokonaisuus on siirretty enemmän aggressiivisempaan ja militaristisempaan palettiin. Albumin viimeistelevä ja Somnivoren tuottaman dark ambient remix Pimentolan vanhemmasta kappaleesta “Tuoni Pauloo Tiukoin Sitein III”, viimeistelee erinomaisesti Misantropoliksessa jatkunutta psykoottista ja häiriintyneen painostavaa tunnelmaa tuoden remiksiin miltei ironisen puhesämplen jossa selvästi haastatellaan jonkin psykiatrisen sairaalan tärkeämpää johtohahmoa.

Mutta mutta… Täytyy myöntää että Pimentolan (eli Risto-Matti Salon) aiemmat levytykset eivät ole saaneet minusta juuri minkäänlaista kiinnostuksen tunnetta mutta tämä uusin tuotos, Misantropolis, osoittaa täyden potenttiaalin miehen kyvyistä siirtyä häkellyttävästi musiikin tyylistä toiseen mutta pitäen kokonaisuuden narut tiukasti käsissään. Voisi jopa sanoa että allekirjoittanutkin hurmioissaan suosittelee tätä albumia lämpimästi kaikille niille jotka haluavat tutustua ei-ihan-siihen-tyypilliseen-industrial-soundiin omaavaan julkaisuun joka ennenkaikkea uskaltaa kurkottaa myös kauemmaksi standardi raameistaan.

Leave a Comment