Lipsahdus

Olen vain huono tekosyy ihmiseksi ja sain viimeinkin kuulla sen ihmiseltä josta vielä jaksan välittää. Tai noh, ei hän sanonut sitä suoraan mutta äänestä kuuli jo heti että hän on pettynyt minuun. Olin olemukseltani kuin pieni värisevä koira joka pitää häntäänsä koipien välissä ja pelkää pahinta. Katseeni valui kohti lattiaa kun yritin etsiä niitä oikeita sanoja jolla saisin korjattua tämän aiheuttamani tilanteen. Avasin suuni mutta sanoja ei kuulunut tai ne ei tullut ulos. Viimenkin sain sen sanottua.

“Anteeksi.”

Minuuteilta tuntunut hiljaisuus jatkui ja yritin edelleenkin etsiä oikeita sanoja.

“Anteeksi.”

Minä en todellakaan ole hyvä tässä anteeksipyyntelyssä. Olo on tyhjä ja samalla rinnan alla väreilee kuin olisi tulossa olotilaa heikentävä kuume. Tiedän että hän antaa minulle anteeksi mutta tähän tilanteeseen ei olisi saanut edes joutua. Kohotin katseeni ja tokaisin kuin tämä olisi tullut suoraan apteekinhyllyltä.

“Tiedätkö mitä. On sanomattakin selvää että minä olen huono ihminen. Olen itsekäs, joskus en pääse napaani pidemmälle ja sen johdosta pyydän anteeksi.”

Vakavat kasvot muuttuivat pikku hiljaa lempeämmäksi ja tuon pienen irvistyksen takaa suorastaan näki että hän miltei nautti minun kärsimyksestäni. Ihan oikein minulle. Oma vikahan se olikin.

Poistuttuani, minulla oli edelleenkin huono olo. Vuosia sitten vannoin etten muutu henkilöksi jota vihaan. Tänään sain todistaa mihin se saattaa viedä minut ja sekin on liikaa.

  • Se on taas täällä. Ai mikäkö? Vastaa tähän yhteen kysymykseen. Tuleeko taas vedettyä viinaa kaksinkäsin juhannuksena ja siinä samalla toteuttaen vähemmän järkeviä ideoita? Jos vastasit kyllä, osallistu heti peliin nimeltään Jussiveikkaus 2007. (31/05/07 - 0  # )

Ei jaksais maksaa

Suomalaiset eivät suinkaan ole hylänneet musiikkiäänitteitä. Niistä ei vain haluttaisi enää maksaa.

» Digitoday

Pisti muuten pahasti silmään tämä lause, varsinkin musiikin suur-kuluttajana ja ostajana. Nimittäin tänä vuonna olen omalta osaltani vähentänyt reilusti tuota levykaupoissa ravaamista. Ei tarvitse kaukaa hakea eri syitä että miksi asian laita on omalta osaltani näin. Ensimmäinen konkreettinen syy on se että en minäkään haluaisi enää maksaa… siis Suomessa vallitsevia CD-levyjen riistohintoja. 18-21 euroa yhdestä levystä? Ei enää, kiitos. Ei varsinkiin niistä levyistä jotka saa alle 15 euroon (postikuluineen) amerikan mantereelta. Toinen syy tälle on myös se että ne erikoisemmat levyt (eli pienen piirin marginaalimusiikki) jotka haluaisin ostaa mutta joka kerta se joudutaan tilaamaan erikseen ja siihen menee aina vähintään se kolme-neljä viikkoa. Ja miksi pitäisi odottaa kun maailma on täynnä mailordereita joilta saattaa löytyä se hakemani levy ja maksettuani tilauksen, se ilmestyy alle viikossa postilaatikkooni. Ja edelleenkin se hinta on keveä minun kukkarolleni.

Joten tässä olisi pientä viestiä levy-yhtiön pomoille. Kannattaisi pikkuhiljaa löysentää sitä riistämistä. Ja eikö tämä edellinen kopiosuojaus jupakka opettanut että Suomessa on edelleenkin musiikinostajia joita kannattaisi kunnioittaa eikä loukata sylkäisemällä päin näköä. Ei näköjään sillä suur levy-yhtiöt haluavat edelleenkin kulkea silmät peitettynä ja huutaa omaa mantraansa että syy tälle levyn myynnin vähentymiseen on piratismissa, digitaalisessa myynnissä ja ties missä humpuukiteorioissa. Peiliin katsominen on varmaan liian pelottavaa sillä he saattavat kohdata sen näkymän että asiakas on aina oikeassa. Joskus heidän julkaisemansa paska ei vaan kerta kaikkiaan myy.

Tästä tulikin mieleen, jopa Trent Reznor on sitä mieltä että levy-yhtiöiden motiivina on vaan kusettaa asiakkaitaan.

  • Kyllä se uhka näyttää sittenkin tulevan naapurimaasta. Tosin ei komminismin tai ydinkärjen muodossa, vaan perkeleen nopeiden zombien avustuksella. (29/05/07 - 0  # )

Addiktioni, 21/2007 (Pt.2)

Orbital: The Altogether (US Import) (2001)

Orbital: The Altogether (US Import)Hartnoll veljeksien tätä albumia edeltävä julkaisu, The Middle Of Nowhere taisi olla myynnillisesti pettymys ja totta puhuen minäkään en oikein välittänyt tuosta albumista. Itse asiassa se menee siihen samaan osastoon kuin Underworldin ensimmäinen studio-albumi ilman Darren Emersonia eli oston jälkeen se vaan pölyttyy tuolla kokoelmassa. The Altogether oli vähällä joutua tuohon samaan joukkoon sillä suorasti sanottuna, tämä albumi on Orbitalin epätasaisin ja kuuntelun aikana heräilee herkeämättä sellainen vaikutelma että tämä yrittää vähäsen liikaakin olla sekä kaupallinen että Orbitalin kunniahimoisin julkaisu. The Altogether on kieltämättä energinen paketti mutta tämä energisyys menee ihan väärin paikkoihin ja jopa hukkaan tällaisella julkaisulla jossa on kasa liian erilaisia kappaleita joiden välille ei synny minkäänlaista yhtenäisyyttä. Kun sanoin kaupallinen, en ihan osannut odottaa näin suurta pesäeroa Orbitalin tyypilliseen soundiin sillä tältä albumilta löytyy jopa pop-rallimaisia koukutuksia joista “Illuminate” antaa vahvimman esimerkin. Täytyy myöntää että se on aika rohkea veto lähteä viemään vankkaa teknopohjaista musiikkia tähän suuntaan edes yhden kappaleen ajaksi. Mutta tiedättekö mitä? Vielä suuremman yllätyksen tuo se että he, perhana vieköön, onnistuivat siinä. “Illuminate” saattaa ehkäpä olla irvileukainen keskisormen näyttäminen 80-luvun syntikkapopille mutta jokin tässä vaan tuo sitä hyvänolon tunnetta. Kaksi muuta julkaisun epätasaisuudesta selkeästi erottuvaa kappaletta ovat retro-fiilistä herättelevä ja Dr. Who:n pääteemaa lainaileva “Doctor?” sekä julkaisun monumenttina toimiva “Meltdown” joka on kuin on hunajaa korville valuttava trippi teknologian syövereihin jonka suorastaan repäisevästi erottuva iDM-breakbeat mutta kuitenkin pitäen kaiken Orbital-soundin alaisuudesssa tärisyttää kymmenen minuutin aikana ja saa minut tosissaan miettimään The Altogetherin DVD-version ostamista. Jos tämä kymmenen minuuttia on onnistuttu näinkin hyvin koostettua, sitä alkaa kyselemään itseltään pakonomaisesti että miltä se mahtaa kuulostaa vietynä 22 minuutin alaisuuteen? Mutta takaisin arkeen. Lukuunottamatta näitä kolmea kappaletta, The Altogether on minun korvissani paha pettymys ja varsinkin The Middle Of Nowhere jälkeen se on lisää suolaa haavoihin heittävä albumi. Näin siis toteaisin tuosta yhden CD:n versiosta. Hankittuani tämän kahden CD:n US-painoksen, minun täytyy pikkuisen korjata ja täsmentää tuota mielipidettäni. Nimittäin mukaan paketoitu bonus CD ja sen sisältämät kappaleet vaimentavat myös tehokkaasti edellisen The Middle Of Nowhere albumin karvaan pettymyksen tunnetta koska osa edellisen albumin kappaleista on päätynyt tälle CD:lle remiksauksien ja uudelleenkasauksien muodossa jotka toimivat suurimmaksi osaksi paremmin kuin alkuperäiset versiot. Mutta voiton vie ehdottomasta päälle kahdeksan minuuttinen “Funny Break (Weekend Ravers Mix)” jonka tanssittavampi versio ensimmäisen CD:n biisistä osaa tuoda esiin sitä klassista Orbital työskentelyä jossa kuuntelija lumotaan ja talutetaan viiden minuutin aikana kohti sulavasti virtaavaa acidlinea joka lopulta ottaa majesteettisesti kaiken haltuun. Aahhh… Tätähän minä kaipasinkin ja viimeinkin voin todeta että Blue Album alkaa jo häämöttämään horisontissa.

Addiktioni, 21/2007 (Pt.1)

Harry Gregson-Williams: Spy Game (Original Soundtrack) (2001)

Harry Gregson-Williams: Spy Game OSTKuten yhden ystäväni kanssa tuli todettua tuossa muutama viikko sitten, herra Gregson-Williamsilla on selkeästi oma tyyli taplata ja säveltää musiikkia. Erityisesti se miten hän yhdistelee sämplejä, syntikoita ja muita elektronisia osuuksia perinteisempään score-työskentelyyn ja näin ollen onnistuu joka kerta herättämään ainakin minun huomioni varsin tehokkaasti. Metal Gear Solidin toinen ja kolmas instanssi on yksi oiva esimerkki miehen kyvyistä laajentaa perspektiiviä teknologialla ja leikata suoraan siihen ytimeen jolla pysytään muiden alan tekijöiden kanssa ylemmässä kastissa. Kuunneltuani Spy Game soundtrackia ensimmäisen kerran, tuli herkeämättä sellainen ajatus päähän että vuosien varrella mies ei ole karvoistaan päässyt eroon. Tässä soundtrackissa aistii selvästi että musiikki on aika pitkälti samasta puusta veistetty kuin nämä aiemmin mainitut työt ja Harry Gregson-Williamsin ns. tyypilliset toimintatavat suorastaan tulee selkeästi julkaisun lävitse esiin mutta täytyy muistaa että ensimmäinen Metal Gear Solid jolla hän oli mukana julkaistiin vuonna 2002 (MGS2: Sons Of Liberty) ja tämä soundtrack tuli vuotta aiemmin. Joten tässä on ehkäpä hivenen ensimmäisen toimivan prototyypin makua siitä miten ja millä tavalla ideat ovat nivoituneet ja kehittyneet ajan saatossa toimivaksi paketiksi. Lähdettyäni tähän nimi-ja-vertailu leikkiin minun täytyy erityisesti täsmentää että Spy Game on myös konkreettisesti omilla jaloilla seisova score jossa on ennenkaikkea omanlaista energisyyttä, särmää ja tästä löytyy myös sellaisia toteutumistapoja sekä kykyä uudistautua joita en ole kuullut aiemmin miehen töissä.

Itse elokuvahan oli varsin mainio trilleri sisältäen nopealla temmolla etenevän tarinan kylmän sodan loppuhetkillä eläkkeelle siirtyvästä CIA agentista nimeltään Tom Muir (Robert Redford) joka ajautuu vielä viimeisenä työpäivänä hankalaan tilanteeseen kun paljastuu että hänen suojattinsa (Brad Pitt) on joutunut henk.kohtaisen keikan aikana kiinalaisten vangiksi ja hänestä aiotaan tehdä raa’asti esimerkki muille viraston agenteille. Robert Redfordin esittämä hahmo ei tietenkään aio hyväksyä tätä tapaa lakaista ongelma maton alle ja alkaa pyörittämään CIA:n toimistossa eri päätöksen tekijöitä kuin pässejä narussaan sekä samalla joutuu rikkomaan yhtä itselleen luomaansa tärkeää sääntöä saadakseen suojattinsa pelastettua tästä tukalasta tilanteesta. Musiikki tukee ja kuljettaa luontevasti tätä kokonaisuutta ja erityisesti erottuu edukseen elokuvan eri paikoissa. Soundtrackin tiimellyksessä ja erityisesti Su-Choun vankilassa tulee varsin nopeasti déjà vu tunne vastaan eli miehen aiempi action score The Rock, tosin tällä kertaa vankilan muurien sisällä pääosassa soivat tunnelman mukaisesti varovaisia mutta kiihkeitä kiinalaisia jousisoittimia kun taas CIA:n toimistossa ja Tom Muirin pyörityksen alaisuudessa välittyy nopeatempoisempi, eritoten vahvasti elektronisin sävyin sekä kitaran avustuksella luotu latauma ja näin ollen edesauttaa luomaan sellaisen mielikuvan armottomasta kissa ja hiiri ajojahdista byrokratian käytävillä. Erinäisten flashbackien ja muistelujen kautta tarina syvenee ja herra Gregson-Williamsin musiikki jälleen kerran tuo uusia ulottovuuksia scoreen. Erityisesti lähi-idässä Beirutin sota-alueella soivat cuet jossa itämaisia vokaaleja, puhallinsoittimia sekä perkussioita erinomaisesti hyödyntäen, suorastaan heittävät kuuntelijan tuonne vaaralliseen sisällisotaan jossa hengenlähtö on lähellä. Vaikkakin pieniä yhtenäisyyksiä löytyy miehen muihin töihin, Spy Game on eittämättä yksi Harry Gregson-Williamsin tähtihetkistä. Score on intensiivinen, vauhdikkaasti mukaansa tempaava ja erityisesti pidän siitä miten henkilökohtainen se todellisuudessa on. Tämä nousee erityisesti esiin siinä miten Tomia kuvataan musiikissa – poika sopraanon soidessa taustalla, Tom Muir tietää mikä on se perimmäinen syy miksi hänen suojattinsa on Kiinassa ja hän saa viimeinkin mahdollisuuden korjata aiheuttamansa vääryyden.

Musiikin visualisointi

Tässä viime aikoina olen taas noteerannut ostamieni levyjen kansia ja vaikkakin välillä kädessäni on ollut todella oudon näköinen kehitelmä julkaisun sisällöstä, kuitenkin albumin kuuntelun jälkeen sitä ymmärtää miten hyvin se sopii musiikin kanssa yhteen. Jotenkin tästä sain ajatuksen plärätä levyhyllyäni, skannailla pari kuvaa ja kirjoittaa muutama sananen esimerkillisistä julkaisuista kansitaiteen saralla jotka ovat jossain vaiheessa olleet sellainen tärkeä levy itselleni tai muuten vain naurattanut/hämmentänyt olemassaolollaan.

Read the rest of this entry »

Addiktioni, 20/2007

The Angelic Process: Weighing Souls With Sand (2007)

The Angelic Process: Weighing Souls With SandLöydettyäni viime vuoden viimeisenä kuukautena The Angelic Processin kautta tämän erikoisemman metalli-genren nimeltään ambient drone metal, olen myös yrittänyt tutustua muihin samankaltaisiin orkestereihin mutta joka kerta olen palannut pettyneenä takaisin tämän bändin pariin. En tiedä miksi muut genreen panostavat tekijät eivät ns. nappaa sitten yhtään minun korvissani. Ehkäpä se vika on siinä etten saa samanlaista intohimon palavaa tunnetta muiden yhtyeen julkaisuista ja The Angelic Processin jälkeen monet orkesterit kuulostavat suorastaan ohuelta ja jopa paikoitellen harmaalta. Niin ja miksi pitäisi edes tyytyä toiseen sijaan kun voi suoraan valita genren ykkösnimen joka vieläpä kaiken lisäksi julkaisi tässä kuussa odotetun kolmannen kokopitkänsä. Weighing Souls With Sand on konseptialbumi ja suora jatkumo edelliselle pitkäsoitolle Coma Waering, jonka sisäisenä tarinana oli tuntemattoman miehen koomaan vajoaminen jossa hän joutui mielensä vangiksi, samalla todistaen oman ruumiinsa rappeutumisen ja lopulta kohdaten avuttomasti kuoleman. Weighing Souls With Sand albumin konsepti ei myöskään ole siitä kauneimmasta päästä. Tällä kertaa seurataan juuri miehensä menettäneen aviovaimon kamppailua surun viiltävää tunnetta vastaan sekä yritystä kestää tätä raskasta menetyksen tuskaa mutta huonoin tuloksin sillä väsyttävän taistelun jälkeen vaimo ajautuu riistämään itseltään hengen. Kuten sanoin – ei mitenkään kaunis teemaltaan, moraaliselta kannalta eikä varmasti ole se helpoimmasta päästä oleva kokonaisuus rockmusiikin tematiikassa. Levyn aloittava “The Promise Of Snakes” on kuin Aatamin ja Eevan aikainen lupaus ettei mitään pahaa ei tule tapahtumaan juuri luodussa paratiisissa mutta karkotuksen sijaan koetaan sielunkumppanin kuolema ja tästä shokista alkaa nivoitumaan henkeäsalpaavan surullinen sekä itsetuhoinen matka jossa yritetään saada epätoivoisesti edes jonkinlaista vastausta siihen että miksi hän on poissa. Niskakarvat suorastaan kohoavat pystyyn kun uppoudun silmät kiinni albumin syvään tunnelmaan ja yritän seurata päähahmon liikkeitä kappaleiden nimien kautta. Coma Waering albumin lailla musiikki jatkuu edelleenkin vahvasti ja raskaasti pommittavassa doom metal kitaravalli taustassa sekä tribalmaisessa rummutuksissa joskin tällä kertaa vokaaleja on siirretty enemmän eturintamaan joka näin ollen tuo musiikille enemmän inhimillisyyttä samalla puskien dynamiikkaa äärimmäisyyksiin ja suorastaan kuljettaa musiikkia vauhdilla kohti tuntematonta päämäärää. “Burning In The Undertow Of God” aikana tuleekin sellainen herättelevä osuus kuin selviäisi että onko kuoleman jälkeen mitään vai kohtaako elämässä vaikuttaneen uskomuksen mukaan helvetin vai sen toisen vaihtoehdon jossa rakastavaiset kohtaisivat jälleen. Levyn piiloraitana toimiva “How To Build A Time Machine” tuo edes jonkinlaista positiivista valon pilkahdusta tähän synkästi otteessaan pitävään tunnelmaan sekä ennenkaikkea herättelee toivoa menetyksen johdosta lävistämään kipuun ja esittelee ratkaisua jolla voisi palata alkuun ja estää kaikki nämä tragediat.

Bändin jäsenet eli MDragynfly ja K.Angylus totesivat viime vuoden puolella We All Die Laughing mini-albumi boksistaan että siinä soivat kolme biisiä (jotka löytyvät myös tältä albumilta) ovat vain pieni maistiainen tulevasta ja vihjasivat itse albumin räjäyttävän pankin. Voin ainakin omasta puolestani todeta että he eivät puhuneet potaskaa tämän asian suhteen. Taisin myös edellisellä kerralla julistaa että “We All Die Laughing” on bändin paras kappale mutta tämän julkaisun myötä koko korttipakka menee sen verran hyvin sekaisin että nyt on vaikea kohdistaa ja valita uudet suosikit. Itse asiassa on parempi että on valinnan vaikeuksia koska se kertoo minulle ainakin selvästi sen että tämä albumi on täydellinen kokonaisuus, tarinan etenemisellä sekä musiikillisesti. Albumissa on selkeä punainen lanka alusta loppuun ja ehkäpä tämä on myös se erottava tekijä jolla The Angelic Process on muita bändejä valovuosia edempänä.

He who controls UNKLE, controls the universe

Jollakulla on ollut vähäsen enemmän aikaa editoida ja vääntää UNKLEsoundsin “Edit Music For A Film” miksaus-setistä kuvallisen version. Ei ihan vastaa sata prosenttisesti omaa pään sisäistä näkemystä mutta jälkimmäinen puolisko tässä ensimmäisessä osassa on kieltämättä upea ja erittäin sci-finen, tosin sekin sortuu lopussa liialliseen Star Wars materiaalin käyttöön.

Part 2 löytyy täältä.

Addiktioni, 19/2007 (Pt.2)

Orbital: Brown Album (AUS Import) (1994)

Orbital: Brown Album (AUS Import)On se vaan kumma etten ole vieläkään saanut ostettua Orbitalin viimeiseksi jäänyttä studioalbumia, vaan yritän edelleenkin haalia mm. erikoisempia import-painoksia heidän aikaisemmista albumeista sekä lukuisia CD-maxeja (tällä viikolla saapui myös kolmen CD:n Satan single-paketti joka pääasiassa koostui vuoden 1996 kiertueen aikana äänitetyistä live-kappaleista). Onkohan tämä(kin) jonkinlainen sairas pakkomielle upotettuna mieleni syvimpään kolkkaan minkä kautta yritän selittää itselleni että minulla pitää olla sen verran kattava kokoelma Orbitalin tuotoksia kunnes heidän jäähyväisena toimiva Blue Album viimeistelee arkistoni kuin viimeinen naula puisessa arkussa. En tiedä, enkä edes yritä ymmärtää tätä omaa sekavaa ajatuksenkulkua. Minä vaan olen joskus tällainen oudompi yksilö ja minä jätän sen siihen. Noh… nyt tuli sitten uudelleen ostettua Orbitalin toinen nimetön kokopitkä joka tunnetaan parhaiten nimellä Orbital 2 tai kuvaavammin Brown Album ja vieläpä ihan tarkoituksella metsästin itselleni tämän harvinaisemman aussi-painoksen jossa on mukana edesmenneen ja legendaarisen John Peelin radio-ohjelmassa nauhoitettu live-EP. Kun kuuntelin tätä albumia taas pitemmän tauon jälkeen, muistoista alkoivat suorastaan tulvimaan eri yhteyksiä missä olen ollut albumin kappaleiden soidessa ja jotenkin havahduin siihen ajatukseen jossa suorastaan muistutin itselleni kovaan ääneen että tämä on tosiaankin julkaistu alunperin vuonna 1992. Nimittäin moni 90-luvun alussa tuotettu elektroninen julkaisu ei ole niin hyvässä asemassa kuin esim. tämä Brown Album on tällä hetkellä koska tunnetustihan elektroninen musiikki vanhenee ja kokee muutoksen jopa hivenen brutaalisesti kuin rypistetty A4-arkki ja ajan saatossa siihen saattaa jäädä sellainen selkeä vesileima joka kertoo tarkasti miltä aikakaudelta julkaisu on. Brown Album on onnekkaasti välttynyt tältä vanhenemiselta.

Tämä on myös ehkäpä se tunnetuin albumi näiltä Hartnollin veljikseltä ja jos minulta kehdataan kysyä että mistä kannattaa aloittaa yhden britannian tärkeimmän techno-orkesterin tuotannon tutustumiseen, yleensä suosittelenkin tätä must-albumia heidän back-cataloguessaan. Syy on selvä. Brown Album on pullollaan sitä Orbital soundia jossa yhteen miksatun kokonaisuuden rytminen sekä melodinen osuus liikehtii lumoavasti ja acid-virtauksen aikana suorastaan tarttuu kuuntelijaan kuljettaen häntä lempeästi julkaisun läpi. Eräänlainen muistutus alkuajoista jolloin alettiin takomaan päähän sitä ideaa että techno voi olla älykästä yhtä kuin myös kaunista ja ennenkaikkea hauskaa. Brown Album sisältää monia Orbital klassikoita, etu-rintamassa liukkaasti liikehtivät acid-painotteiset teokset “Lush 3:sta” “Remindiin” sekä yksi oma personal Orbital-flavour ja albumin monumentimaisena muistutuksena toimiva “Halcyon + On + On” jossa Kirsty Hawkshaw’n sämplätty vokaali tuo kappaleelle henkeäsalpaavan aihion ja luo sellaisen tilan kuin vaeltaisi utuisessa unimaailmassa. “Halcyon…” oli myös aikoinaan SE Orbital kappale joka sai minut kiinnostumaan tästä orkesterista joten ymmärrettävistä syistä tämä tuo eniten lämpimiä muistoja itselleni. Suorasti sanottuna, Brown album on yksi näistä 90-luvun alun klassikko statuksen omaavista albumeista joita näinä massiivisen ja nopean kulutuksen aikakautena on aina silloin tällöin hyvä muistuttaa itselleen (ja miksei myös toisille musiikin ostajille) olemassaolostaan. Niin joo, melkein unohdin… Mukana tullut Peel Sessions EP tarjoaa enemmälti sellaisen sopivan väylän heidän seuraavaan julkaisuun Snivilisation joka totta puhuen onkin jo sitten vähäsen kovempi pala pureskeltava jos tuohon suuntaan ollaan seuraavaksi puskemassa itseään.

Addiktioni, 19/2007

Photophob: Circadian Rhythms (2007)

Photophob: Circadian Rhythms100 kopion painoksen voimalla ponnistava Laridae netlabelin ensimmäinen CDR-julkaisu on myös samalla itävaltalaisen Photophobin ensimmäinen päänavaus tälle vuodelle. Pelkän kotelon aukaiseminen aiheuttaa itselleni pientä hilpeyttä kun sisäkannessa komeilee tarralla kiinnitetty varoitus jossa lukee että levy saattaa sisältää “kuolleen genren” musiikkia ja itse kuuntelija voi pahimmassa tapauksessa saada epämukavan uncool leiman otsaansa. Eli iDM-musiikistahan tässä on taas kyse joka näinä vaikeina aikoina tuo vähemmässä määrin positiivista tunnetta aikaan ja uutta tekohengittävää virtaa tähän läpikoluttuun aiheeseen. Artistin omien sanojen mukaan Circadian Rhythms on samaa kaliiberia vinksahtaneilla biitti-ohjelmoinnillaan ja retrotaustoillaan kuin miehen parin vuoden takainen Music For Spaceports LP mutta sillä erotuksella että tässä ei ole enää sitä vahvaa scifi-elementtiä mukana. Perhana ja minä kun tykkään noista vanhoista uudelleenlämmitetyistä scifi-sämpleistä ja erityisesti tuosta kyseistä julkaisusta. Noh… Circadian Rhythms selvästi elehtii voimakkaasti tai on suorastaan hyperaktiivinen biittien avustuksella sekä taustoissa kuulee selvästi pieniä viittauksia aiempiin töihin – esim. julkaisun aloittavat “Circadian Rhythm (Cold Morning Yawning)” ja “At The Dragon Lair Bus Stop” tuovat jossain määrin mieleen viime vuotisen Still Warm albumin materiaali. Nyt kuitenkin liikutaan enemmälti retromaisessa ja jopa hivenen 8-bittien videopelien yksinkertaisemmassa pikseli-ympäristössä tosin sillä pienellä erotuksella että hän on ottanut oikeita soittimia mukaan (mm. piano ja akustinen kitara) tukemaan tätä kokonaisuutta mutta kuitenkaan sortumatta liialliseen muka-koskettavaan ja rapisuttavaan lofi-henkisyyteen laittamalla kyseiset soittimet pääosaan. Mutta kuten tarra jo hieman varoittelikin, Circadian Rhythms ei tuo juuri mitään uutta Photophob universumiin – pohjimmiltaan nämä on jo kuultu vähintään yhden kerran aikaisemmin ja kuunnellessani tätä albumia minä en voi välttyä siltä fiilikseltä että ihan kuin tästä seoksesta puuttuisi jotain. Se itseasiassa suorastaan vaivaa läpikuuntelun aikana kun yritän löytää edes jotain vahvempaa punaista lankaa tämän julkaisun ympäriltä mutta onnistumatta siinä. Näin ollen käteen jää sellainen puolikarkea “nojoo” albumi josta pohjimmiltaan ei löydy mitään vikaa mutta kuten sanoin, tämä kaikki on jo koettu aikaisemmilla julkaisuilla.

Addiktioni, 18/2007 (Pt.4)

Bear McCreary: Battlestar Galactica Season 2 (Original Soundtrack) (2006)

Bear McCreary: Battlestar Galactica Season 2 OSTAlkuperäinen sci-fi tv-sarja 70-luvulta on kieltämättä aikamoista kulttikamaa jossa tiimalasin hiekka kultaa muistot nopeammin kuin masternauhat ehtivät hapettumaan mutta vasta tämä uudelleenlämmitetty ja radikaalisella tavalla henkiin herätetty teos jossa Cylonit saatiin näyttämään inhimillisimmiltä ja vielä enemmän vaarallisilta skinjobeilta, sai lopultakin imettyä allekirjoittaneen tehokkaasti mukaansa. Battlestar Galactica on myös yksi näistä sarjoista jonka jaksot katson heti kun ne on näytetty tuolla rapakon takana. Tarinahan on edelleenkin se sama eli siis ihmiskunnan rippeet on taas pakosalla ja heidän ainoa jäljellä oleva puolustuskeino on julmetun iso Battlestar luokan sota-alus Cylonien ylivoimaa vastaan. Tämän johdosta pääsäveltäjän Bear McCrearyn käsistä lähtöisin oleva musiikki on myös siinä mielessä erinomaista että se on lukemattomien lyömäsoitinten ja tribalmaisten perkussioiden avustuksella hyvinkin paljon militaarista johon sekoitetaan tehokkaasti tunteita ja jopa sarjassa viljeltyjen viittauksien mukaisesti mystiikkaa sekä omaa uskontoaan ja näin ollen onnistuu kuvaamaan sarjan tunnelmaa lähietäisyydeltä. Niin… sanoinko tunteita? Mitäs tässä toisessa kaudessa tapahtuikaan, jatkuvan pakenemisen lisäksi? Taisi olla jonkin sortin valtataistelua presidenttiydestä, syöpä joka miltei nujersi Roslinin, arvovaltojan yhteentörmäämistä myös armeijan omissa harmaissa kun Galactican rinnalle tuli yllättäen toinen alus ja tietenkään unohtamatta sitä pahinta uhkaa eli Cylonit jotka tarjoilevat omat päätä sekoittavat tarinansa jumalastaan ja miten kaikki on jo kirjoitettu etukäteen. Eli loppupeleissä tämän toisen kauden soundtrackin 23 kappaletta tarjoavat ja ilmaisevat tätä tunteenkirjoa laidasta laitaan.

Soundtrackin parhaimmat hetket tulevat vastaan kahdessa vähän päälle kahdeksan minuutin cuessa joista ensimmäinen on kauden viimeisimpiin jaksoihin osuva eeppinen “Something Dark Is Coming”. Erityisesti hivenen ambientmaisen rungon päälle nivotut mutta selkeästi omilla liikeradoilla elehtivät basso ja kitara herättelevät vaistomaisesti sitä selkäytimessä sykkivää tunnetta että jotain on todellakin tulossa ja tässä miltei yhdeksässä minuutissa on täydellinen lataus odottavaa tunnelmaa. Toinen päälle kahdeksan minuutin työtä edustaa “Prelude To War” jossa kuljetaan selvästi sotaisan luonteen äärellä ja napakasti iskevän tahdin varjossa mutta kyseinen cue tuo jotenkin eriskummallisen mielleyhtymän kautta sellaisen metaforamaisen kuvan päähäni jossa kaksi ihmistä tanssii keskellä tanssilattiaa kuin tietäen että tämä saattaisi olla heidän viimeinen yhdessäolo. En tiedä mistä tämä oikein juolahtaa päähäni mutta se kuvastaa erinomaisesti tätä kiihkeästi välittyvää tunnelmaa kun valmistaudutaan siihen joka kerta vaaralliseen yhteenottoon. Näiden lisäksi omat suosikkini ovat mm. “Escape To The Farm” ja “Blackmarket” joissa syvän itämaiset vaikuttimet voi kuulla parhaiten ja erityisesti jälkimmäinen kappale edustaa jopa rankempaa rockmaista riffittelyä herra McCrearyn sävelkynästä. Juuri ennen “Something Dark…” cueta soiva “Lords Of Kobol” on myös yksi julkaisun kohokohdista jossa herkän ja kauniin ihmisvokaalin välityksellä sekä elektronisten padi iskujen ja rockin yhdistelmänä tuo lisää mystisyyttä mukaan ja ennenkaikkea muistuttaa siitä että mistä tästä on loppujen lopuksi kyse. Ihmisyydestä. Tämä on ehkäpä se syy miksi pidän “Main Titlesta” joka on suoraan sanottuna yksi upeimmista aloituksista mikä on ollut sci-fi sarjoissa mutta itse CD:llä 45 sekunnin rääpäleenä tarjottuna, se vaan tuntuu niin mitättömältä mutta pakkohan se on tänne sisällyttää. Mitä muuta tähän voi lisätä kuin että hyvä sarja ja loistava soundtrack.